|
Siellä ne roikkuvat henkareissaan, kermakakkumaailman pitsi-ja satiiniunelmat. Metrikaupalla ja tonnien arvosta puhvihihoja, a-linjaa, mereneitomallia, trumpettihihaa ja rusettitakamusta. Noista pitäisi valita joku, jota saa kantaa yhden päivän elämästään. Kummallista miten naisen elämän lyhytaikaisin vaatevalinta vaatii naisen elämän pitkäaikaisimman harkinnan. Jakkupuku tunnissa, bikini ehkä kahdessa (talvi-iltojen chipsipussit paljastava vaateparsi vaatii toki pari kääntymistä sovituskopissa), mutta mitä tulee pitkän valkoisen mekon hankkimiseen, vuosikaan ei välttämättä riitä. Ja yhtäkkiä valkoinen ei olekaan enää valkoinen, vaan saa sivumerkityksiä, jotka eivät paitapuseroa ostaessa edes tule mieleen. Valkoisesta ei yhtäkkiä poikkeakaan vain muut värit, vaan myös valkoinen.
Ensimmäinen vierailu morsiuspukuliikkeessä paljastaa, että tässä on kysymys aivan omasta maailmastaan. Kengät pois, nuppineulat esiin, ulos tuosta, sisään tuosta, pyörähdä ympäri, ihana malli, kamalan paljastava, en ole kermakakkuihmisiä, etsin yksinkertaista. Missä vaiheessa yksinkertainen muuttuu kermakakkuluomukseksi, jonka simppeliä tyylikkyyttä arvostava tuleva rouva kantaa mukanaan ulos liikkeestä? Onko morsiuspukuliikkeen ovien sisäpuolella ammottava kita, joka nielaisee yksinkertaisen, ja sylkäisee ulos lapsuuden barbileningin? On tietysti olemassa niitä naisia, jotka pitävät pintansa, kertovat kantansa ja kävelevät ulos liikkeestä ilman pukua, jossa on viisi tyllialushametta. Mutta mitä tapahtuu, jos pokka pettää ja silmissä alkaa kiiltää morsiussatiinia. Metrikaupalla.
Ennenkuin edes päästään neula-asteelle on olemassa muutama varteenotettava pulma. Ensimmäinen on se, miten metrikaupalla kangasta puetaan ehjänä päälle ja vielä mieluummin niin, että pää näkyy kaula-aukosta. Yhtäkkiä sovituskoppi muuttuu lastenkamariksi, jossa opetellaan ensimmäistä kertaa miten vaatteet puetaan päälle. Mutta tämä vertaus ei olekaan niin yksinkertainen. Jo lapsi tietää, että housuihin astutaan ja paita vedetään pään yli. Morsiuspuku on ihan toinen juttu. Tässä on olemassa parikin koulukuntaa. Ne jotka astuvat.....helman päälle. Toivottavasti ei kuulu ”riks” ja sen jälkeen manaamista. Toiset yrittävät vetää muutamaa kiloa kangasta päänsä yli, jonka yli se ei ihan heti ylety, koska pää on juuttunut jonnekin vasemmalle viidennen alushameen kuudennesta saumasta. Paremmassa tapauksessa pää löytää reiän, joka kuitenkin tuntuu suhteettoman pieneltä ollakseen kaula-aukko. Mikä sinänsä ei ole ihme, koska kysymyksessä reikä, josta käden täytyisi mielellään päästä ulos. No, se on ottanut jo jonotuslapun.
Kun pää on lopulta ilmestynyt kaula-aukosta punaisena ja henkeä haukkovana, on aika keskittyä yksityiskohtaan, joka vaatii vähintään akrobaattisia taitoja ja mielellään käsivarsia jotka ylettyvät muutaman kerran kantajansa vartalon ympäri. Vetoketju. Alimmaiset pari senttiä sujuvat hyvin, mutta tämän jälkeen homma alkaa käydä jo hikiseksi. Käsi selän taakse, ei ylety, toinen käsi olan yli, ei ylety. Moderni, itsenäinen nainen alkaa vajota epätoivon partaalle ja alkaa mielessään toivoa olevansa Scarlett O´hara, jolla varmaankin oli palvelija tällaisia tilanteita varten.
Kun paikalle on lopulta saanut hankittua myyjän, muuttuu tilanne kaaosmaiseksi ja Dajmit ja käyttämättömät kymmenen kerran kuntosaliliput vilistävät revyna hääpuvunsovittajan silmien edessä. Vastoin kaikkia luonnonlakeja ja Suomen tai muun demokraattisen valtion määräyksiä ja säännöksiä, puvun vetoketju juuttuu kiinni. Puoliselkään. Eikä liiku. Senttiäkään. Ja sitten kuuluu myyjättären suusta se yksi sana, joka näyttää hidastetulta filmiltä ja saa naima-aikeissa olevan morsiamen tuntemaan itsensä vähintään ”Free Willy”-elokuvan tähtinäyttelijäksi:
”Tarvitaan näköjään isoooooooooompiiiiiiiiiiiiiiii kooooooooookoooooooooo.”
Isompi koko. Yhtäkkiä kaipuu jonnekin muualle kuin morsiusliikkeen sovituskoppiin käy kestämättömäksi. Mutta, kuten sanottua, tänne on tultu hankkimaan morsiuspukua ja mikäli haluaa positiivisesti ikimuistoiset häät, on hääpuku, jossa vetoketjun saa kiinni ihan ylös asti, aika korkealla häiden ”to do”-listalla. Joten ei muuta kuin kokoa vaihtamaan. Tällä kertaa paremmalla onnella myös kaula-aukon suhteen.
Myöhemmin kirkon käytävää astellessaan morsian on varmasti kiitollinen kokemuksistaan häääpukuliikkeen sovituskopissa. Sillä tulevassa avioliitossakin on joskus varmasti vaikeaa löytää oikeaa tietä, ja vetoketjukin voi juuttua. Mutta silloin onkin kysymyksessä aivan toisenlainen sovituskoppi.
Helmimorsian 2003
|
