Turmaliini

Meillä tulee 80 vierasta jo pelkästään minun sukulaisista ja kavereista. 100 hlö on ihan maksimi mitä juhlapaikka vetää, 90 hlö olisi aika optimaalinen. Miehen suku on selvästi pienempi ja kavereita on vähemmän (yhteiset on laskettu tuohon 80:een). Olemme aloittaneet karsimisen lapsista, joita olisi yhteensä 20 ja kaikki serkkujen, joiden kanssa ei muutenkaan olla tekemisissä kuin sukujuhlissa. Sen sijaan aion ehdottomasti pitää kiinni siitä, että kaikki kutsutaan puolisoineen, raja menee siinä että jos emme tiedä että joku vieras seurustelee ts. suhde on tuore, niin silloin kutsu menee yhdelle. Mies ei ole vielä päättänyt, ketkä kaikki haluaa kutsua omasta suvustaan ja kavereistaan, mutta joudutaan varmaan tekemään vielä lisää karsintaa että kaikki vieraat mahtuvat istumaan. Lasten kanssa voi muodostua ongelmaksi, että monella serkullani on vielä sylivauvoja, joten en tiedä miten niiden hoito onnistuisi. Olemme miehen kanssa ottaneet kuitenkin tiukan linjan, että yhtään alle 18 vuotiasta ei juhliin tule. Vaikka voi kuulostaa julmalta, niin olisi oikeastaan vaan helpotus, jos ihan kaikki häihin kutsutut eivät pääsisi osallistumaan, jolloin juhlatilan riittävyyden kanssa ei tarvitsisi ottaa liikaa stressiä eikä olisi niin ahdasta. Kuitenkin heidät olisi kutsuttu, niin ei tulisi siitä pahaa mieltä. Tottakai laskemme kutsukorttien määrän sen mukaan, että kaikki mahtuvat tarvittaessa, mutta muutama poisjäänti lastenhoidon takia ei tuntuisi pahalta varsinkaan jos kyseessä ovat hieman tuntemattomaksi jääneet serkut. Vanhempani olivat juuri serkkuni häissä, jonne ei kutsuttu serkkuja ollenkaan. Kyseessä olivat pienet ravintolahäät, joten en tästä loukkaantunut, vaikka olisi toki ollut kiva päästä tirkistelemään vielä jonkun häitä ennen omiani

Meidän piti ottaa kihlajaiskuvat, mutta se jotenkin vaan jäi... Nyt harmittaa kyllä paljon, kun lukee näitä teidän ihania juttuja ihanista kuvista! Saatiin myös serkun kihlajaiskuva postissa vähän aikaa sitten, olisi kyllä ihanaa kun meistäkin olisi kuva otettu. Pidimme kyllä kahdet kahvit molempien suvuille, ja näistä on myös kuvia, mutta eihän se ole oikein sama asia kuin oikein valokuvaajan ottama kuva... No, täytyy sitten panostaa sitäkin enemmän häiden kuviin

Mies maksoi minun kihlasormukseni ja minä hänen. Ne olivat vähän kuin lahjat toisillemme. Vihkisormuksen kohdalla en ole vielä ihan varma, mies sanoi maksavansa sen, jos ei ole liian kallis, eli meidän tapauksessa yli 1000e. Nyt alkaa vähän huolestuttaa että tuon yli mennään, koska liikkeistä ei löydy haluamaani sormusta ja teetättämisestä pyytämäni tarjous oli 1200e. Itse olen ajatellut, että yhteensä puvusta ja sormuksesta tulee miehelle maks 1000e maksettavaa, eli jos se kaikki menee jo sormukseen niin sitten maksan pukuni itse. En halua ajatella, että mies olisi velvollinen "perinteen" takia kustantamaan sormuksen, kun en ole muissakaan asioissa kovin perinteinen, joten voi olla että maksan sormuksen myös itse.

Me olimme puhuneet häistä jo useamma vuoden, ja selvää oli että naimisiin aiomme mennä. Sitten yhtenä päivänä postista kolahti kultaliikkeen mainos alennusmyynneistä, ja se sinetöi päätöksen mennä ostamaan sormukset. Ei ehkä kuulosta kovinkaan romanttiselta minulle oli kuitenkin tärkeää, että sain itse valita sormuseni, miehellä ei olisi ollut mitään hajua siitä mitä haluan koska en juuri käytä koruja. Kihlautuminen osui myös juuri vuosipäivämme yhteyteen, joten oli hyvä aika panna tämä yhteinen päätös täytäntöön Mies olisi halunnut vielä kosia perinteisesti sormusten oston jälkeen, mutta minusta se olisi tuntunut vähän omituiselta, enköhän naimisiin ole jo lupautunut kun sormuksetkin on jo hankittu. Myöskin vähän vierastan sellaista perinteistä korkeassa polviasennossa tapahtuvaa yllätyskosintaa, minusta tälläiset suuret loppuelämää koskevat yhteiset päätökset on syytä pohtia ja päättää myös yhdessä, toki spontaanimmalle ihmiselle yllätyskihlat sopivat hienosti En usko että miestäkään jäi harmittamaa, että hän ei "saanut" kosia, sillä sanoi myöhemmin, että meille tämä yhdessä päättäminen oikeastaan oli sopivin vaihtoehto.

Minulla on vähän samanlainen tilanne mutta siten, että vanha lukioaikainen ystäväni haluaisi olla ilmeiseti ainoa kaasoni, ja toinen ystäväni jota olen suunnitellut pyytäväni olisi sitten vain auttamassa ilman kaason titteliä. Itse haluaisin siis kaksi tasavertaista kaasoa. Tämän ensimmäisen kaason kanssa olemme jo lukiossa sopineet toimivamme toistemme kaasoina, ja häntä en tehtävään edes erikseen pyytänyt. Hän ei kuitenkaan jostain syystä pidä tästä toisesta hyvästä ystävästäni, jonka haluaisin myös pyytää kaasoksi, ja taisi jopa hieman loukkaantua kun sanoin että minulle tulee kaksi kaasoa. Toivottavasti hääjärjestelyistä selvitään ilman riitoja, en halua että minulla on ykkös- ja kakkoskaaso vaan kyllä molemmat ovat ihan yhtä tärkeitä!

Meilla ei ole käyty oikeastaan ollenkaan keskustelua aiheesta, ystäväni kanssa päätettiin jo joskus lukiossa että aiomme olla toistemme kaasot häissä en ole siis kaasoa hommaan pyytänyt vaan hän on oikeastaan jo aikoja sitten varannut homman itselleen. Haluaisin pyytää myös toista hyvää ystävääni kaasoksi, häistä ollaan kyllä puhuttu mutta virallisesti en ole häntä vielä pyytänyt. Häihin on aikaa reilu vuosi, joten täytyypä miettiä miten asian ottaa puheeksi.

Kiva kuulla että on muitakin hätäisiä, meidän häihin on vielä puolitoista vuotta, ja olen jo pyytänyt tarjouksen sormuksen teettämisestä useammasta paikasta ja yhdestä varmaan pian ostankin sen. Mietityttää vaan ostaa sormus näin aikaisin, ehtiikö maku muuttua ja miten sormus säilyy tallessa sekä miten maltan olla hypistelemättä sitä joka päivä

Minullekin päin vastoin tulee mieleen, että siinäpä rohkean ja itsevarman miehen teko! Minusta ei kannata liikaa jäädä ajattelemaan sukulaisten mielipiteitä, teidänhän nimi siinä on vaihtumassa eikä asian pitäisi kuulua heille mitenkään. Voisin kuvitella, että itseäni jäisi kaivelemaan, jos olisimme jo päättäneet minkä sukunimen otamme, mutta päätös täytyisi perua sukulaisten painostuksen vuoksi. Tosin niin ei kyllä tulisi käymään Kyllä ne sukulaiset siihen tottuvat, ja oikeasti kannattaa miettiä, kannattaako sellaisia sukulaisia koittaa edes miellyttää, jotka välit katkaisisivat noinkin pienen asian takia. Ymmärtäisin tuohtumuksen ehkä, jos miehen sukunimen kantajia on hyvin vähän jäljellä ja nimi on kuolemassa. Mutta harva mies silloin nimeään vaihtaisikaan, yleisin peruste taitaa olla morsiamen sukunimen harvinaisuus/kauneus.

Vaikka tämä onkin jo vanha ketju ja kommentti, niin tähän oli pakko puuttua. Siis jonkun mielestä oikeasti on "itsepäistä ja lapsellista" pitää oma nimensä naimisiin mennessä? Järkyttävää. Enpä tiennyt, että noin sovinistisesti ajattelevia naisia oikeasti on olemassa. Tämä kirjoitus teki minut jotenkin surulliseksi. Eikö sukunimen säilyminen merkitse sinulle mitään? Jos ystäväsi sukunimi on noinkin harvinainen, niin tuskin kovin moni järkevästi ajatteleva ihmettelee tuota päätöstä pitää oma sukunimensä. Eihän siinä ole kyseessä mikään erikoisuuden tavoittelu vaan oman suvun historian kunnioittaminen ja nimen pelastaminen sukupuutolta! Tänä päivänä oman sukunimen säilyttäminen ei sitäpaitsi ole niin harvinaista, että sillä voisi edes erottua massasta. Puistattaa tuollainen ajatusmaailma, toivottavasti muut ajatuksesi naisen asemasta eivät ole 50-luvulta...

Meillä on myös sukunimiasiaa puitu alustavasti. Molempien sukunimet ovat yleisimmän kymmenen joukossa, miehen vielä yleisempi. Tuntuu, että naisen on helpompi pitää oma nimensä, jos se on harvinainen tai muuten erikoinen ja kaunis. Minulla on aivan tavallinen nimi, mutta en aio silti vaihtaa miehen nimeen. Minulle siis miehen nimi ei ole vaihtoehto En vain pidä nimestä, eikä mieskään ole siihen kiintynyt. En myöskään halua vaihtaa nimeäni vain "perinteen" eli vanhan epätasa-arvoisen lain takia. Haluaisin ottaa äitini harvinaisen tyttönimen, mutta mieheni ottaisi mielummin nykyisen sukunimeni. Hän ei ole yhtään ihmetellyt valintaani olla ottamatta hänen nimeään, eikä nykyaikana kai enää pitäisikään Vielä emme tiedä, minkä nimisiä meistä tulee. Olemme koittaneet etsiä molempien suvuista kivoja nimiä, mutta vielä ei olla sopivaa löydetty. Kokonaan uuden nimen keksiminen ei ehkä ole meidän juttu. Miehelle on tärkeää, että meillä ja tulevilla lapsilla on yhteinen sukunimi, joten pohdintaa jatketaan. Tätä ketjua lukiessa tuli oikein paha mieli joidenkin puolesta, kun mies ei ole suostunut edes harkitsemaan nimenvaihtoa. Tuntuisi hirveältä aloittaa liitto, jos on joutunut tekemään tuollaisen "kompromissin" ja ottamaan miehen nimen vaikka olisi halunnut pitää oman nimensä. Ymmärrän monen mielihalun yhteiseen sukunimeen, vaikkei se perhettä teekään. Sitä en kyllä ymmärrä, miksei naisen sukunimi voisi olla se yhteinen nimi.

Onpa harmillista, että niin moni on joutunut vaihtamaan sukunimensä miehen painostuksesta :/ Tuntuu oudolta, että vielä nykyäänkin nainen on se, jonka täytyy aina taipua ja vielä itselleen näin tärkeässä asiassa. Oma sukunimeni on siellä top 10 joukossa mutta niin on miehenkin. Sukunimen vaihtaminen ei tunnu aiheuttavan miehessä suuria tunteita. Oma sukunimeni ei ole erityisen kaunis vaan hyvin tavallinen, mutta miehen sukunimestä en pidä, joten siihen en ainakaan vaihda. Olisi ihanaa keksiä joku oma nimi, suvuissamme ei ole mitään järin erikoisia nimiä. Sukunimen päättäminen tulee kyllä olemaan yksi vaikeimmista asioista naimisiinmenossa!

Minä en halunnut kihlasormukseen jalokiviä, en edes tarkemmin tiedä miksi. Kihlan valinta oli kyllä huomattavasti helpompaa kun sanoin haluavani valkokultaisen sormuksen ilman timantteja mutta en sileänä, sillä valinnanvaraa ei loppupeleissä ollut kauheasti, ja oma ihana kihlani löytyi nopeasti. Vihkin valinta tuottaakin huomattavasti enemmän päänvaivaa, ihania timanttisormuksia on niin paljon! Netti on pullollaan ihania kihla-vihki-yhdistelmiä, joissa on molemmissa timantteja, joten aivan hyvin voi ottaa timantteja jo kihlaankin. Helpottaa vihkisormuksenkin valintaa, jos on jo selvä visio siitä, minkälaisen yhdistelmän tahtoo. Sileään kihlaan on tietysti helppo yhdistää melkein mikä tahansa timanttisormus, mutta ei se sen vaikeampaa varmasti ole solitaireen tai rivisormukseenkaan. Tuosta etiketistä, mieleen jäi kyllä, kun olimme miehen vanhempien luona juhlistamassa kihlausta ja eräs täti ihmetteli, miksi sormuksemme ovat erilaiset, miehellä kelta- ja minulla valkokultaa, eivätkä edes saman malliset. En ollut itse ollenkaan tietoinen, että kihlojen "pitäisi" olla samanlaiset. Miehelle oli kuitenkin heti selvää, että hän haluaa keltakultaisen sormuksen ja itse en voi keltakultaa sietää, eikä tullut edes mieleen että tässä jotain perinnettä rikotaan, kun molemmat saivat mieleisensä sormukset

Olemme miehen kanssa käyneet Espoon ja Vantaan ketjuliikkeissä, ja minun kokemukseni mukaan Timanttisilla ja Kultajousella on ollut kyllä aika nihkeä palvelu. Siellä toimitaan juurikin noin niinkun monet ovat edellä kirjoittaneet, eli myyjä lyö muutaman levyn tiskiin mutta ei esittele sormuksia tai osaa vastata kysymyksiin esim. timanttien laadusta. Vähän yllätyin kyllä kun kävin ensimmäisen kerran kihlaa etsimässä, minusta oli aika kiusallista katsoa sormuksia siinä hiljaisuudessa, varsinkaan kun mikään ei oikein miellyttänyt vaikka kerroin kyllä tarkasti mitä etsin. Vantaan Jumbon Laatukorussa palvelu oli aivan toista maata, todella mukava nuori nainen esitteli meille sormuksia ja sieltähän ne kihlat sitten löytyivät molemmille. Harmitti vaan vähän, kun emme heti ostaneet sormuksia vaan mietimme ja menimme myöhemmin uudestaan, ja tämä mukava myyjä ei ollut työvuorossa. Meitä palveli vanhempi nainen, joka ei oikein uskonut että olin jo päättänyt mallin ja nyt se piti vaan tilata. Hän ei antanut paljoakaan ikaa miettiä, mitä kaiverruksiin tulee, vaan ehkä vähän töykeästi sanoi, että yleensä niihin on tapana kirjoittaa puolison nimi ja päivämäärä. Yhteenvetona siis, että todella paljon on myyjästä kiinni, eikä koko ketjua kannata tuomita yhden myyjän perusteella Käymme siis varmasti myös muissa ketjuliikkeissä etsimässä kihlasormusta, mutta Laatukorusta minulla on paras kuva. Olen myös miettinyt sormuksen teettämistä, joten pitäisi käydä myös muissa kultasepänliikkeissä kuin ketjuliikkeissä, mutta en tiedä uskaltaako niihin mennä kun budjetti on aika pieni enkä halua mitään super omaperäistä vaan ainoastaan yhden värillisen timantin, joita ei ketjuliikkeissä tunnu juuri olevan...

Mies maksoi minun kihlan ja minä miehen. Miehen kihla taisi olla viisikymppiä halvempi. Meilläkin on yhteinen tili, joten eipä sillä olisi väliä ollut mistä se raha meni, mutta tuntui jotenkin hyvältä ostaa sormukset toisillemme vähän kuin lahjaksi. Vihkisormuksen ostosta en ole vielä ihan varma, miehelle ei tule vihkiä. En oikein pidä tälläisistä "miehen/naisen kuuluu" -perinteistä, joten jos mies taloudellisesti paremmassa asemassa olevana sormuksen maksaa, niin en halua sen johtuvan siitä, että hän kokee että näin "pitää" tehdä. Ostan sormuksen siis varmaan itse ellei mies välttämättä halua kuluihin osallistua.

Todella kauniita ja persoonallisia sormuksia ja sormusyhdistelmiä kaikilla! Meillä on häät suunnitteilla vasta kahden vuoden päähän, mutta olen jo käynyt täältä lukemassa vinkkejä ja ihastelemassa sormuksia, hupsista... En tiedä vielä yhtään, mitä haluan oman kihlani vierelle, vaikka ollaan jo käyty pari kertaa sormuskaupoilla katselemassa (ja vielä miehen aloitteesta ). Hääkuumehan tässä vaan kasvaa ja miten kauheaa olisikaan, jos se oikea vihkisormus löytyisi ja sitä pitäisi säilöä kaapissa vielä kauhean pitkä aika ennenkuin sen saa sormeensa!