Illuusian.unelma

Minä olen vaiennut viime aikoina asiasta kuin muuri. Johtuen edellisestä keskustelusta, jossa mies sanoi, että ei se tällä tavalla tapahdu. Vaan silloin, kun vähiten osaat sitä odottaa, etkä ole puhunut asiasta mitään ainakaan viikkoon. Melko tehokas keino päästä rauhaan mun inttämisilttä... Nyt sitten luulen, että mies on vain autuaasti unohtanut koko asian. Työvuorotkin menee niin lahjakkaasti ristiin, että nähdään vain vilahdukselta silloin tällöin. Mutta kyllä mun mielestä sitä vois lennossakin kosaista

Täällä on lievää kyllästymistä koko aiheeseen. Kun herra kerta haluaa yllättää niin, ettei asiasta puhuta, niin sitten ei kanssa puhuta... Pitäköön tunkkinsa. Perkules.

No minä uskon, kun näen. Miehellä on tapana antaa toivoa, mutta siihen se sitten tahtoo jäädäkin. Vauvahaaveilujen tämän kuukauden krittiset päivät alkavat olla käsillä; jos mies ei toimi ihan pian siirtyy sekin taas eteenpäin. Siitä syystä olen vähän alamaissa...

Kotimainen kosinta, johon on nähty vähän vaivaakin... http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/oululaisbaarimikko-kosi-kesken-kauppareissun-katso-video/618327/

Joo, minä tämän listan sitten muokkasin mieleisekseni yhdelle paperille ja siitä tuli aika kiva; faktaa ja huumoria sekaisin. Sitten tulostin sen ja mieshän oli heti kyselemässä, että mitä tulostan. Kun sanoin, että näet sitten aikanaan, oli hän heti käryllä, että tässä on nyt jotain hänen päänmenokseen. Sanoin antavani paperin hänelle kyllä ajallaan, kun kysyy taas yhtä tiettyä asiaa. Koetti sitten viedä sitä minulta kutittelemalla, mokoma. No sanoin vain, että sano taikasana, niin saat. Toinen arvauksensa osui nappiin! "Ai että miksi pitäisi mennä naimisiin?" Naureskellen tuo sitten luovuttamani listan luki. Koetti tosi hävittää listan syömällä sen, mutta luopui ajatuksesta, kun sanoin, että meinaat sitten ihan sisäistää sen! Mutta puoli tuntia myöhemmin kysyi, että mikä se koko oli. Minä olin, että mikä koko? En meinannut uskoa korviani, ja ajattelin, että olen nyt jotenkin pihalla puheenaiheesta. Mut ei hän alkanut selittää, ei kuulemma mikään. Saunasta lähtiessään kuitenkin kurkkasi vielä pesuhuoneen ovesta, ja kysyi uudestaan, että mikä se koko oli. Minä heitin siihen sitten vain, että kuusitoista. Mihin mies tyytyi. Eli sormuksen kokoahan tuossa tiedusteltiin. Nyt sitten olen varovaisen toiveikas. Kun onhan meillä asiaa pyöritelty miehenkin aloitteesta vaikka kuinka paljon ennenkin. Joulun alla velloi keskustelu sormuksen kaiverruksista jne. Että tämä saattaa nyt olla samanlaista tunnustelua vain. Mutta vitsit miten ihana olisi, jos viimeinkin oisi tosi kyseessä!

Kiitos, nämä on ihania! Tulostin näistä tehdyn listan, ja lyön sen miehen käteen seuraavan kerran, kun taas kuulen: "Minä en ymmärrä mikä ihmeen hinku sinulla on naimisiin..." Hih!

Keksin vielä yhden hyvän. -Koska silloin nainen on onnellinen, eikä kitise enää asiasta! Tuon nyt luulisi ainakin painavan jossain!

Avovaimoksi ja -mieheksi mekin toisiamme kutsutaan, jos pitää jollekin esitellä tai määritellä toinen. Tosin mies on käyttänyt jo seurustelun alkuajoista minusta myös nimitystä vaimo, jota vastaan kyllä protestoin . Tyttöystävä ei kuulosta mielestäni alentavalta, mutta hiukan "kevyeltä" suhteelta kylläkin.

-Avioliitossa molemmat vanhemmat ovat automaattisesti avioliittossa syntyneen lapsensa huoltajia. -Vain aviopuolisot voivat adoptoida lapsen yhdessä -Lahjavero on pienempi aviopuolisoiden välillä

-Aviopuolisoilla on elinikäinen oikeus toisen kuollessa jäädä asumaan yhteiseen kotiin ts. säilyttää se jakamattomana riippumatta rintaperillisten määrästä. Mulle tulee nyt mieleen vain näitä kuolemaan ja laikiasioihin liittyviä. Auttakaas keksimään jotain vähän romanttisempaakin

Auttakaas vähän siskot. Miehekkeeni "ei ymmärrä mikä ihmeen hinku minulla on mennä naimisiin". Listataan tähän ketjuun kaikki mahdolliset syyt mennä naimisiin. Niin ne kiistämättömät järkisyyt kuin romanttisetkin. Sitä voi sitten minä ja muut halukkaat käyttää lunttina tai vaikka tulostaa ja lyödä vakuutteluja kaipaavan miehen käteen Aloitan. -Perintövero aviopuolisoiden välillä on huomattavasti pienempi -Ei tarvita testamenttia -Aviopuolisot ovat toistensa lähiomaisia -Isyyttä ei tarvitse erikseen tunnustaa -Mahdollisuus yhteiseen sukunimeen -Leskeneläke Jatkakaa!

No häähössötystä hänen ei ainakaan tarvitse pelätä (ja tietää sen kyllä). Meillä ei mitään suuria häitä tulisi missään nimessä, tyytyisin jopa "kahdenkesken maistraatissa" -versioonkin. Kyse taitaa olla enemmänkin sitoutumiskammosta ja siitä, ettei pidä avioliittoa millään muotoa tarpeellisena tai tärkeänä. Saa nyt nähdä miten tässä käy. Vauvakuume on toki armoton. Toisaalta, en haluaisi, että vauvanyritystä mikään negatiivinen enää varjostaisi ja eihän tämä naimisiinmenoasia minua lakkaa vaivaamasta ennen kuin se on hoidossa.

Eihän tässä muuten mitään suurempaa hätää olisi, mutta tämä vauvansuunnitteluprojekti vs. kihloihinmenemättömyys stressaa niin hemmetisti. Kommunikointiongelmia tässä on varmaan ollut molemmin puolin ja kumpikin on varmaan olettanut toisen toiminnasta jotain mikä ei pidä paikkaansa. Eli kun hormonaalinen ehkäisy jätettiin pois, minä olin mielestäni tehnyt varsin selväksi, etten ole valmis yrittämään raskautta ennen kosintaa. Kun projekti sai miehen puolesta jatkua, oletin tietysti hänen aikovan kosia ennen aloitusta. Ja mies on varmaan olettanut, että olen valmis joustamaan asian suhteen, kun kerran raskauden yrittämiseen on valmistauduttu ihan ilman sitä kosintaa. Tilanne on siis surkuhupaisa. Enkä tälläkään hetkellä tiedä kumpi meistä antaa periksi asiassa. Selvinnee kuitenkin viikon sisään, sillä ensi viikko olisi sitä hedelmällistä aikaa. Uskokaa pois; sekä mies että minä olemme jo molemman tosi kyllästyneitä koko aiheeseen... Ja nyt tästä kirjoittaessani alan nähdä asian koomiset puolet vähän turhan hyvin.

Minä olen näköjään siirtynyt kokonaan haaveilemisesta jupisemiseen. Ei hyvä merkki sekään...

Minä olen viime päivinä miettinyt tätä asiaa paljon. Että pystyisinkö joustamaan periaatteistani ja antamaan periksi. Siirtämään kihlaus ja naimisiinmenohaaveet syrjään ja keskittymään vauvahaaveiluun. Vauvakuume on kuitenkin kova. Järkeeni ei vain mene, että mies olisi kanssani valmis mielestäni suurimpaan mahdolliseen sitoumukseen; yhteiseen lapseen, mutta ei silti naimisiin. Tuntuu, että eikö se olekaan varma siitä, että haluaa olla juuri minun kanssani loppu elämänsä. Ja mielestäni lapsia ei ole aiheellista tehdä, jos on kyse mistään vähemmästä kuin varmuudesta. Ja vaikka kyse olisikin vain siitä, ettei hän usko sormuksen muuttavan mitään, eikä usko avioliittoon muutenkaan, niin ei ole varmasti epäselväksi, että minulle asia on tärkeä. Ja minun naisellisen logiikkani mukaan sen pitäisi silloin hänellekin jotain merkitä. Siis jos kerran minun tunteillani, toiveillani ja haluillani on mitään merkitystä hänelle. Kuten näkyy, kipuilen asian kanssa nyt ihan kunnolla. Jonkinlaisessa käännekohdassa tässä ollaan selvästikin.

Meillä oli eilen illalla kyynelinen kädenvääntö siitä, pitääkö olla kihloissa vauvan tekoa aloittaessa. Pakko oli viheltää peli omalta osalta poikki -minulla ei vain riitä rohkeus moiseen. Nyt on aika surullinen olo.

No odottaa jos haluaa. Kyllä nyt nainen voi itse kosia. Miehen ei tietenkään ole pakko vastata myöntävästi, niinkun ei naisenkaan miehelle. Jos sitten odottaa koska ehdottomasti haluaa että se on mies joka kosii, niin silloin sitä hommaa on turha vierittää jonkun nykyajan asenteiden syyksi kun kyse on omista asenteista. Läpäläpälää. Kosin karkauspäivänä; mies ei ollut vielä valmis ja haluaa sitä paitsi itse kosia. Joten minun asenteitani eivat vanhahtaneet käytännöt rajoita. Puhuin kuitenkin yleisellä tasolla, sillä tätä palstaa aika kauan seuranneena olen huomannut, että aika moni mies kokee, että kosiminen on vain ja ainoastaan miehen oikeus. Jos kosit ja mies vastasi kieltävästi niin sanoisin että ongelma on se että mies ei halua kihlautua. On aika luonnollista että mies haluaa ilmoittaa sitten kun haluaa kihloihin. Näin kai toimitaan yleensä muissakin tapauksissa; epävarma kertoo kun on päättänyt. Se että joku suuttuu kun nainen kosii pidän jotenkin erityisenä, toisaalta pakkien antaminen tuskin on hirveän hauskaa, joten onko mahdollista että se purkautuu sitten suuttumuksena? Mutta summa summarum: jos mies vastaa kieltäväsi naisen kosintaa ja ilmoittaa että kosii itse sitten kun on valmis mutta ei ole vielä kosinut, niin ongelman ydin ei ole missään yhteiskunnan asenteissa vaan siinä että mies ei halua kihlautua. Jos mies haluaisi kihlautua niin hän olisi joko vastannut myöntävästi kosintaan tai vaihtoehtoisesti kosinut itse. Tahdon muistuttaa, että tämän ketjun tarkoitus on se, että me turhautuneet kosinnanosodottelijat saamme rauhassa jupista ja kiukutella vertaistuen empaattisessa ilmapiirissä. Joten hus siitä muualle pätemään!

No odottaa jos haluaa. Kyllä nyt nainen voi itse kosia. Miehen ei tietenkään ole pakko vastata myöntävästi, niinkun ei naisenkaan miehelle. Jos sitten odottaa koska ehdottomasti haluaa että se on mies joka kosii, niin silloin sitä hommaa on turha vierittää jonkun nykyajan asenteiden syyksi kun kyse on omista asenteista. Läpäläpälää. Kosin karkauspäivänä; mies ei ollut vielä valmis ja haluaa sitä paitsi itse kosia. Joten minun asenteitani eivat vanhahtaneet käytännöt rajoita. Puhuin kuitenkin yleisellä tasolla, sillä tätä palstaa aika kauan seuranneena olen huomannut, että aika moni mies kokee, että kosiminen on vain ja ainoastaan miehen oikeus.

Mua ällöttää tässä varmaan eniten se, että eletään kuitenkin aikaa, jolloin naiset ovat tasa-arvoisia joka suhteessa. On omat rahat ja päätäntävalta elämänsä suhteen. Ei eletä enää aikaa kuokka ja kanto, jolloin miehen piti elättää vaimonsa ja vaimon tehtävä oli passata. Ei, yhdessä päätetään asunnonostosta ja yhdessä se myös maksetaan. Yhdessä tehdään kaikki muutkin elämän isot ratkaisut. Mutta sitten tässä kosinta-asiassa ollaan juututtu jonnekin kiviajalle! Fiksut naiset joutuvat ihan lampaina odottamaan, että milloin se mies nyt päättää kosia. ARGGH! Joo, PMS jyrää...

Mites 1.3.13 tai 13. mitä-tahansa-kuuta 2013 tai 20.03.2013 tai 13.02.2013 tai ystävänpäivä tai...? No joo, mut eihän mies noita itse kuitenkaan tajua. Ja jos minä vinkkaan, ne päivän "on pilalla", eikä niitä sitn enää voi käyttää. Että minä olen kyllästynyt koko aiheeseen. Ei ole mennyt kuin Stömsössä...

Tämä jurppii minuakin. Mies on joskus sanonut haluavansa helposti muitettavan päivämäärän ja silti jättää tilaisuuden toisensa perään käyttämättä. Nyt ei taida ollakaan vähään aikaan mitään erityispäiviä tarjolla :-( Meillä on nyt ollut vauvanhankinta tapetilla yhä enemmän ja enemmän. Hormonaalinen ehkäisy on jätetty pois, ja kumeilla mennään. Ajatuksena oli, että tammikuussa oikea yritys saisi alkaa. Eli käytännössä parin viikon päästä olisi sellaiset päivät käsillä. Miehelle olen kuitenkin tehnyt mielestäni selväksi, että en ole valmis lasta yrittämään, ilman kihloja. Ja koetin myös saada ymmärtämään sen, ettei tässä ole kyse mistään kiristyksestä vaan ihan minun omasta uskalluksestani ja omista rajoisani. En sitten tiedä eikö tuo usko päätökseni pitävän, kun vauvakuume kuitenkin vaivaa, vai onko vain unohtanut koko asian, kun mitään ei vaan tapahdu!. En tiedä mitä sitten teen, kun asia on pakko nostaa esille parin viikon päästä. HIrvittää jo etukäteen. Olen nyt koettanut olla puhumatta ja vihjailematta asiasta mitään. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Mulla alkaa oikeasti usko loppua. Kun toisaalta tuntuu, että hän on vakavissaan kanssani, ja toisaalta tuntuu ettei sitoutumisen näin helkkarin vaikeaa pitäisi olla. Kiva, kun voin jurputtaa täällä, niin ei tule kaadettua koko tätä tuskaa miehen niskaan.

Onneksi en usko horoskooppeihin, luvassa ensi vuodelle muutoksia, eikä pelkästään myönteisiä. Ero, työpaikan vaihto, yllätysvauva tai muuta vastaavaa. Urh. Se lähipiirin pikakihlapari on menossa naimisiinkin ihan pian. Olisivatko häiden aikaan olleet yhdessä puoli vuotta. Ei näin. Joulunaikaan näin taas kihlausunta. Mokomat potuttavat minua koko seuraavan päivän, kun mitään ei sit kuitenkaan tapahdu. Tosin tämä ei ollut mikään romanttisuuden huipentuma: Mies vääntelehti vieressäni sohvalla oudon levottomasti ja sattumalta näin vilauksen sormuksesta hänen kädessään. Aikomuksena oli siis kosia, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoisi. Mies ei tajunnut minun huomanneen, joten jäin vain odottamaan mitä hän aikoo tehdä. No sitten mies vain tuuppasi sormuksen minun suuntaani sanoen, "no tuossa on". Minä siinä sitten istun sormus kädessäni hämmentyneenä, että oliko tämä nyt kosinta vai ei. Tosin sormus oli se, mitä kävimme yhdessä viimeksi katsomassa.

Maailman sitoutumiskammoisin koira: http://www.stara.fi/...vi-sormukselle/ Jotenkin tulee oma kulta mieleen tuosta koirasta. Hirveesti kiinnostaisi, mutta pelottaa niin hemmetisti. :-D

Mies sattui lukemaan olan yli sitten tämän ketjun otsikon. Sain osakseni aika huvittunutta naureskelua. Toivottavasti se ei tule lukemaan sitä, mut jos sen tekee, niin: rakastan sua ihan hirveesti kulta!

Nyt minun täytyy ihmetellä, miten olisi mahdollista, että "juna meni jo". Jos elää jo rakkaansa kanssa hyvässä parisuhteessa, ei kai se juna vahingossa ohi pääse. Kosinta tulee kyllä varmasti aikanaan, jos naimisiin meneminen on parisuhteessa molemmille tärkeää ja parisuhde säilyy. Jos tällä sen sijaan viitataan lapsiin, joiden saamiseksi on ihan biologisesti olemassa rajallinen aika, asia vaatii keskustelua siitä, halutaanko lapsia, ja myös keskustelua siitä, onko juridinen turva lasten kanssa tärkeämpää kuin se, että "naimisiin mennään sitten kun siltä tuntuu". Minulle tuo juridiikka painaa vaakakupissa aika paljon.Juu, meillä henkilökohtaisesti on kyse juuri tuosta, että kun yhteisiä lapsia todellakin halutaan saada, niin niiden suhteen ei auttaisi enää asemalla jahkailla, vaan hypätä siihen junaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ja minulle oikea sitoutuminen avioliiton muodossa, kaiken sen tuoman juridisen turvan ja henkisen varmuuden takia on niin tärkeää, etten lapsia aio tehdä, jos mies ei tähän ole valmis. Olen hänelle sanonutkin, että jos sinä et ole valmis kantamaan minun sormustani, en minä ole valmis kantamaan sinun lastasi. Tiedän lasten itsessään olevan niin iso sitoumus, etten uskalla niitä tehdä, jos kumppani ei ole valmis sitoutumaan "edes" juridisesti.