lilli*

Rouva
  • Viestit

    15967
  • Liittynyt

  • Viimeksi vieraillut

Viestit posted by lilli*


  1. Harry Potter -fanaatikkona sain päähäni ehdottaa kaiverrukseksi "After all this time? Always." Kas kummaa, mies hyväksyi ajatuksen ja vielä kohtalaisen innokkasti, vaikkei Pottereiden ylin ystävä olekaan.  :)

    Tämän lisäksi omaani kaiverrutettiin hääpäivä 22.8.2015. Miehen sormukseen tuli myös kihlapäivä, 11.12.13.

    Ihana :wub:


  2. Tämä on niin ihana vääntöaihe, aina ja kaikkialla ;)

     

     

    Minä ja mieheni olemme sopineet menevämme naimisiin sitten kun ollaan oltu kymmenen vuotta yhdessä, johon nyt on joitakin vuosia vielä aikaa.

    Lain kirjan mukaanhan me siis olemme kihloissa, eikö?

    "Nainen ja mies, jotka ovat sopineet menevänsä avioliittoon keskenään, ovat kihlautuneet." (Avioliittolaki,1 §)

     

    Mä en silti koe meidän olevan kihlapari, ja aikanaan varmaankin suoritetaan esteidentutkinta ja varataan aika maistraattiin ilman sen kummepaa hässäköintiä. Jos mä nyt jollekin ystävälle sanoisin meidän olevan kihloissa, niin kyllä siinä aika paljon saisi selitellä ettei olla "menty kihloihin" tai kosittu tai ostettu sormuksia jne, vaan että ollaan jo vuosia sitten sovittu naimisiinmenosta ja oltu ns. kihloissakin jo vuositolkulla.

     

    Entä jos vaikka mieheni haluaisikin yllättää vielä minut, ja kosia oikein sormuksen kera? Voisinko ajatella meidän kihlautuneen silloin? Pikaisesti muita keskusteluja selasin, ja olin huomaavinani että naimisiinmenosta ja kihlautumisesta on parin välillä usein sovittu etukäteen yhdessä, ja (yleensä) mies sitten erikseen kuitenkin vielä kosinut. Eikö se nyt vähän tavallaan sodi tätä vastaan? Mulla katosi nyt itseltäkin vähän punainen lanka tästä tekstistä, yritän nyt siis kai jotenkin kyseenalaistaa että täytyykö tuota avioliittolakia ajatella tässä aivan täysin kirjaimellisesti..? :)

     

    Selvennän nyt siis vielä että minä kyllä ymmärrän ja tiedän ettei ole mahdollista mennä naimisiin ilman kihlautumista, eikä myöskään voi sanoa olevansa kihloissa ilman aikomusta mennä naimisiin. Tämmöstä hyväntahtoista pohdintaa vaan..

     

    Eli siis joo, naimisiin mennään meillä "kihlautumatta", vaikka siis kaiketi kihloissa ollaankin :D

     

    Kosinta ja kihlaus ovat eri tapahtumat, tai ainakin ennen vanhaan ne ovat olleet toisistaan erillään. Mies pyysi morsiammen isältä kättä, sai luvan kosia, kosi ja sai myöntävän vastauksen. Sen jälkeen perheet sopivat kihlajaisista (ja myötäjäisistä), joiden juhlimisen jälkeen kihlaus oli virallinen. Kihlajaiset olivat melkeinpä yhtä suuri juhla, kuin häät. Kosinnan ja kihlajaisten välissä pari ei ollut vielä kihlapari, vaan puhuttiin kihla-aikeesta. Tänä aikana perheet tutustuivat toisiinsa ja tulevat appivanhemmat tulevaan miniäänsä tai vävyynsä. Kihlaus oli vakava asia, joka sinetöitiin sopimuksella. Sopimuksen rikkomisesta tuli jokin rangaistus.

     

    Joten, teidän välillä on kihla-aie  ^_^ Epäilijöille sanotte, että noudatatte vanhan perinteen yhtä osaa, nykyään kun se niin surullisesti skipataan kokonaan yli. Haluatte tutustua toisiinne ja toistenne perheisiin kunnolla ennen kihlautumista. Koska olette kuitenkin moderni pari, ette halua kihlajaisia juhlia, eikä isän mielipidettäkään kysytä, vaan menette sitten suoraan kihla-aikeesta itse asiaan, eli naimisiin.


  3. Tulin siihen tulokseen että vaihan sukunimen ja pojallemme jää joka tapauksessa minun sukunimeni.

    Saako noin tehdä? Jättää ainoastaan lapselle oma nimi. Ajattelin vaan, kun Suomen sukunimilaki määrää senkin, että sisaruksilla ei saa olla eri sukunimeä. Jos siis teille tulee lisää lapsia joskus tulevaisuudessa, saa lapsi saman sukunimen, joka on veljellään mutta ei kummallakaan vanhemmista. Outo ratkaisu.


  4. Ei saisi vaikuttaa, mutta kyllä se vaikuttaa. Eräs tuttavani on sukujuuriltaan venäläinen ja niin oli hänen nimensäkin. Oli vuoden työttömänä, ei saanut edes kutsua haastatteluihin (kävi kyllä koulunsa kaikki suomessa, ja puhuu suomea ilman korostusta). Meni naimisiin täysin supisuomalaisen nimen omaavan miehen kanssa, vaihtoi samalla etunimensä suomalaiseen ja kas kummaa, pääsi töihin. Väärin? Totta hemmetissä. Todellisuutta? Ikävä kyllä.

    En tosin usko, että norjailainen nimi vaikeuttaa työn saamista.


  5. Olen aika järkyttynyt tuon plastronin suosiosta. Onko se sitten se, että suomessa miehet harvemmin pukeutuvat juhlavasti ja sitten kun pukeudutaan, halutaan "erilaista". Muualla maailmassa etiketti on ajanut plastronin ohi jo 1900-luvun alussa. Samoin tuo smokin käyttö on aikamoista... Smokki on rento iltapuku. Tarkoitettu ei niin juhlaviin tilaisuuksiin, illalliselle, teatteriin jne. Ei häihin.


  6. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa toiselle, että te etenette suhteessanne liian nopeasti/hitaasti. Tunnen pariskunnan, joka tutustui, ostivat talon, tekivät lapsen, menivät naimisiin ja erosivat vajaan kahden vuoden sisällä. Samoin tunnen pariskunnan, joka eteni samalla vauhdilla, lopputulos on vain eri. Heillä on nykyään kaksi lasta ja ovat olleet jo kahdeksan vuotta naimisissa. Heistä paistaa kauas, että he ovat toisilleen täydellinen pari.

    Tapahtumien nopeudella ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, vaan yhteensopivuudella ja sillä, rakastaako toista oikeasti.

    Näen asian niin, että on tyystin kaksi eri asiaa rakastua ja rakastaa.

    Rakastuminen on biologinen reaktio, joka kestää jokusen vuoden. Se lienee kehittynyt evoluutiossa, jotta lapset saisivat alkunsa ja ihmislaji menestyisi.

    Rakastaminen taas on laaja maailmankatsomuksellinen prosessi, jossa yksilö joutuu punnitsemaan elämänsä arvoja ja valintoja ja opettelemaan tyytymään epätäydelliseen.

    Rakastaminen on hyvin laimeaa verrattuna rakastumiseen.

    Rakastaminen mitataan lopullisesti vasta silloin, kun pitkässä suhteessa ollessaan hullaantuu johonkin toiseen. Tällöin paljastuu, onko ihminen sitoutunut kumppaniinsa maailmankatsomuksellisella vai tunteiden tasolla. Tunteisiin perustuviin avioliittoihin en usko. Ne ovat lähes varmasti tuhoon tuomittuja. Tunteet kyllä käynnistävät suhteen, mutta eivät elätä sitä.

    Yllä olevan perusteella lienee sanomattakin selvää, että pidän lyhyeen seurusteluun perustuvia liittoja arvauksina. Jotkut niistä kestävät ja toiset eivät, mutta etukäteen sitä ei voi tietää.

    Erinomaisesti ilmaistuna se, mitä itse ajattelen rakkaudesta ja avioliitoista.

    Itse olen eri mieltä.

    Ensin tulee kiinnostus, sitten tulee ihastuminen, jota seuraa rakastuminen, joka jatkuu rakastamisella.

    Kiinnostus ja ihastuminen menevät limittäin. Ihastuminen ja rakastuminen menevät limittäin ja jos hyvin menee, niitä seuraa rakastaminen, jonka seurana on rakastuminen. Kuulostaako liian imelältä? Tough, deal with it :girl_wink: .

    Hankalaksi asiat menevät siinä vaiheessa, kun toisen osapuolen pitäisi olla samoilla linjoilla, samaan aikaan. Itse pitäisi vielä tunnistaa erot kiinnostuksen-ihastuksen, ihastuksen-rakastumisen, rakastumisen-rakastaminen välillä. Kaiken huipuksi kaikkien näiden eri vaiheiden vahvuus vaihtelee välillä. Joskus toista rakastaa vähemmän, joskus enemmän. Mutta se ei poista sitä faktaa, että ylipäänsä rakastaa.

    Rakkaus voi loppua ja silloin yleensä tulee ero. Kovaa se on silloin, jos toinen edelleen rakastaa ja toinen ei. Ero tulee yleensä myös siinä vaiheessa, kun ihastuminen hiipuu mutta sitä ei seuraakkaan rakastaminen.

    On väärin sanoa, että rakastaminen mitataan vasta silloin, kun pitkässä suhteessa oleva hullaantuu johonkin toiseen. Rakastaminen mitataan monin eri tavoin. Se mitataan riidoissa, sairauksissa, kuolemassa, hellissä hetkissä, seksissä, hemmottelussa, sukulaisissa... lyhyesti sanoen; elämässä. Rakastaminen on myös valinta. Valitsen rakastaa tätä ihmistä. Rakastaminen on harvoin helppoa ja se vaati työtä, molemmilta. Rakastaminen vaatii toisen hyväksymisen täysin ja yhdessä kasvamisen ja muuttumisen.

    Kuulostaa myös kamalalta ajatukselta, että pitäisi tyytyä epätäydelliseen. Jos ihmiset tyytyisivät elämässään epätäydelliseen kumppaniin, kukaan ei tässä maassa hakisi avioeroa.