Viljaana

Alushametarve riippuu hirveästi siitä, millainen helma puvussa on. Tämä vaatii varmasti vanteellisen alushameen (tai ihan mielettömän määrän tylliä), tämä ei välttämättä mitään. Itse kysyisin asiaa joko pukuliikkeestä tai ompelijalta. Oma laahuspukuni muistuttaa enemmän jälkimmäistä mallia. Meillä tulee olemaan ulkovihkiminen (säävarauksella), ja ajattelin laittaa alushameen vihmikesen ajaksi ja ottaa sen pois sisälle siirryttäessä, sillä helmani tulee keräämään kukaansa puoli pihaa. Saatan jopa virittää alushameen sisäpintaan vahakankaan, jotta puku ei kastu läpi. (Olen sivutoiminen ompelija, joten tällaiset viritykset hoituvat minulta kätevästi ja vain materiaalikustannuksin). Tanssin ajaksi nostan laahuksen puvun takasaumaan kiinnittämääni nappiin. Helman voi myös nostaa ylös monella tavalla. Tässä on hieno nettisivu erilaisista mahdollisuuksista: http://www.leanna.co.../Bustles.shtml. Kätevä ihminen voi askarrella tällaisen pukuunsa itse, mutta saattaa olla varminta teettää se ammattilaisella, joka osaa arvioida, millainen kiinnitys kestää kyseisen laahuksen painon. Varsinkin ball gown -mekkojen laahukset voivat olla todella isoja ja painavia, samoin todella pitkät cathedral length - laahukset, joita näkee kuninkaallisissa häissä.

Minäkin mietin, että ensi syksynä voisi leikata rouvatukan. Onhan tämä ollut pitkä jo toista kymmentä vuotta... Heila on aika järkyttynyt, kun sanoin tämän ensimmäistä kertaa ääneen (se on tuntenut minut vain pitkätukkaisena). Täytyy katsoa, uskallanko kuitenkaan. Nykyisellään tukka yltää ristiselkään, ja se on jo vähän hankala kammattava, kun ylimääräiset latvat pitää piilottaa johonkin. Paksu se ei ole koskaan ollut, joten olen kai kompensoinut sitä pituudella. Halvaksikin pitkä tukka on tullut, sillä en ole käynyt vuosiin kampaajalla: joku sukulainen on vain siistinyt latvat.

Suosittelen lämpimästi Uutta-Seelantia. Ihana maa. Luonto on monimuotoinen, sademetsistä jäätiköihin, turistit otettu hyvin huomioon (Koko maasta ei reissun aikana löytynyt niin pientä kylää, ettei siellä olisi ollut I-site-turisti-infoa, josta sai varattua majoituksen ja ohjelmaa sekä napattua mukaan ilmaisen kartan) ja ihmiset todella ystävällisiä. Matka kannattaa ajoittaa paikalliseen kesään (joulu-helmikuulle), sillä talvi voi olla sateinen. Majoitusta etsiessä kannattaa vilkaista Bed & Breakfast associationin nettisivuja: http://bandbassociation.co.nz/. Hintataso oli aikalailla Suomen luokkaa (olimme Uudessa-Seelannissa vuodenvaihteessa 2011-2012), mutta ravintolat olivat selvästi halvempia. Monissa paikoissa sai vähintäänkin lounasta 10 dollarilla (6-7€). Kaupungit ovat aika laaja-alaisia, ja ihmiset asuvat väljästi, joten auton vuokraaminen on hyvä vaihtoehto (Paikalliset eivät muuten montaa kilometriä kävele; meitä ihmeteltiin kovasti, kun kävelimme laukkuinemme muutaman kilometrin matkan majapaikkaamme). Ruokakaupatkin ovat usein ydinkeskustan ulkopuolella. Hedelmät myydään ihastuttavan kypsinä, ja tienvarsilla on usein tilamyymälöitä, joista saa alueen hedelmiä ja vihanneksia. Pohjois-Saarella saimme taivallisia avocadoja ja mangoja, etelässä kirsikoita. Hygienia on Pohjoismaisella tasolla, joten ruoka on turvallista, ja yleiset vessatkin siistejä. Eniten tätä suomalaista kaupunkiasukkia hämmensi ihmisten luottamus toisten vilpittömyyteen: kysellessämme matkatavarasäilytystä majapaikoistamme, järjestyi yleensä joku valvomaton ja lukitsematon sateensuoja. Me suhtauduimme tähän vähän ihmetellen, mutta paikallisten asenne tuntui olevan, että eihän kukaan nyt herranjestas toisten matkataroita rupea nyysimään. Yhdessäkin ihanassa B&B-paikassa tavaramme kannettiin huoneeseemme ja avaimet jätettiin kätevästi oveen, kun isännät lähtivät kotoa. Mitään tietenkään ollut hävinnyt. Ja paikalliset tuttavamme säilyttävät kakkosautoaan pihallaan avaimet virtalukossa .

Kustantajan sivuilla on vielä video kirjan reseptista: http://maisondequartier.com/kaisla/pariisilainen-macaron/ Ei ehkä paras videolaatu, mutta hyvin informatiivinen ensikertalaisille. Viedolta selviää myös resepti (100g munanvalkuaista vasta noin kolmea kappaletta).

Täytyy suositella kirjaa "Pariisilainen macaron-leivos" (Sylvie Aït-Ali; Kaisla kustannus; ISBN 978-952-5861-02-0). Olemme tämän kirjan resepteille tehtailleet viimevuosina macaroneja erilaisiin juhliin ja tilaisuuksiin - ja pakastimesta lyötyy aina jotakin vierasvaraksi. Kirjan täyteohjeita on myös helppo soveltaa itse (meillä on tarjottu mm. Earl Grey -macaroneja). Suosittelen myös hankkimaan pulveri- tai pastamuotoisia elintarvikevärejä: ruokakauppojen nestemäiset löysyttävät taikinan. Apteekeista saatavat kelpaavat, mutta parhaat värit myydään erikoiskaupoissa (suurissa kaupungeissa ja netissä, hinnat aika samoja kuin apteekeissa, mutta pigmenttiä on enemmän) Pakastettuna macaronit säilyvät hyvin useamman kuukauden ja sulavat puolessa tunnissa (= täydellien vierasvara, joka tekee hyvän vaikutuksen sukulaisiin ). Voikreemillä täytetyt kestävät hyvin pari päivää jääkaapissa ja ne kannattaakin täyttää edellisenä päivä. Hillotäytteiset kannattaa täyttää vasta viimetipassa, sillä ne saattavat vettyä. Todella kuumalla säällä voikreemikin pehmenee ikävästi huoneenlämmössä, ja leivokset kannaattaa pitää mahdollisimman pitkään jääkaapissa. Terveisin Viljaanan ja heilan Pieni macarontehdas

Leivontafoorumilta löytyy kakuntekovinkkejä ja ohjeet kerroskakun kokoamiseen: http://leivontafoorumi.org/viewtopic.php?f=58&t=719 Meillä on kihlajaisissa itse tehty kolmikerroksinen kakku. Se pysyi hyvin kasassa ilman mitään tukirakenteita, vaikka teimme sen testimielessä jo edellisenä päivänä. Alin kerros oli tehty 26cm halkaisijan vuokaan.

Jos tätä käyttäisi metsähäiden kutsussa, kannattaisi varmaan mainita myös selkeästi, että happy = kuiva ja lämmin. Muuten ainakin minä ilmestyisin paikalla korkkareissa ja koktailmekossa . Sitten olo olisi vähemmän happy. Minusta on myös hyvä pointti, että kun ihmiset ilmoittavat tulostaan, voi heitä vielä muistuttaa olosuhteista. Jos joku on niin tökerö, ettei ilmoita tulostaan ja pukeutuu sitten väärin tulkittujen ohjeiden mukaisesti, se on oma häpeä (Nämä "yllätysvieraat" ovat ymmärtääseni aika yleisiä).

Tietääkseni kenkiin käytettävät värit ovat vesiliukoisia eli ne eivät kestä kastumista. Luulisin, että ne kestävät hiukan kostettua, mutta lätäkköön astumisen jälkeen ne ovat taastusti entiset ja pahimmassa tapauksessa tahraavat. Kosteuden kestävyyttä voi parantaa kenkäliikkeistä saatavalla kyllästesuihkeella, mutta sen jälkeen kenkiä on turha enää yrittää värjätä - tulos jäisi laukulliseksi. Itse mietin ostavani vaaleat keinonahkakengät ja värjääväni ne akryylimaalilla (taiteilijatarvikeliikkeestä). Niiden pitäisi kestää kosteutta sen verran, mitä keinonahka nyt kestää.

Koekampaus, koemeikki - pitäisiköhän tehdä koevihkiminenkin varmuuden vuoksi? Muutaman vuoden avoliitto varmaan riittää koeliitoksi. Olen sen verran neuroottinen, eikä minulla ole vakikampaajaa, joten haluan tietää, mitä tulossa on, ja olen valmis maksamaan siitä. Ammattilaisen tekemä meikkikin on harkinnassa, ja sekin mielestäni pitää myös kokeilla ennakkoon. Mutta olen kyllä samaa mieltä monen kirjoittajan kanssa, ettei koekampaus välttämättä takaa mitään: Kävin aikoinaan ennen vanhojentansseja koekampauksessa, joka oli aivan ihana. Aivan ihana. Varsinainen - ei sitten niinkään, vaikka ihan sievä olikin. Ymmärrän toki, että on ihan eri asia tehdä kestävä kampaus kuin kokeilla mallia vähän sinne päin, mutta erot jäivät kyllä harmittamaan. Ehkä tästä vahingosta viisastuneena aion tentata kampaajalta, onnistuuko kampaus varmasti myös käytännössä, enkä suostu hääpäivänä lähtemään ennen kuin tukka näyttää siltä, mitä sovittiin (Ja aion myös kuunnella ammattilaisen arviota siitä, mikä on tukallani realistista: ei näistä paksuja ja kuohkeita saa kuin peruukilla).

Me ollaan kanssa menossa naimisiin 2013. Häitä suunnitellaan elokuuksi, ja ajattelin aloittaa soittokierroksen maistraateihin ja käräjäoikeuksiin alkuvuodesta. Toivottavasti meille löytyy vihkijä lauantaiksi.

Minusta olisi myös hyvä puhua kaasolle tai muille polttareiden järjestäjille asiasta ihan suoraan. Varsinkin lapsen asettamista reunaehdoista on hyvä puhua (esim. noin pientä ei voi jättää moneksi tunniksi hoitoon) ja siitä, mitä itse haluat: muut eivät voi tietää kaipaisitko edes paria tuntia "aikuisten kesken" ilman vauvaa, vai pidätkö lasta mielellään jatkuvasti mukana. Ei polttareiden tarvitse välttämättä olla muuta kuin varpaan kynsien lakkausta ja tyttöjen leffa . Jos budjetti antaa myöten, minäkin kannattaisin hierojan tai kosmetologin kotikäyntiä - tai vaikka jooga-ohjaajan - mutta näitä voi tehdä itsekin. Myös turvehoito kotisaunassa voisi olla kiva ja erikoinen (sitä saa netistä: http://www.lehtopeat...id=18&Itemid=39, ja luontaistuotekaupoista), mutta polttariporukan täytyy muistaa pestä sauna lopuksi . Me suunnittelimme leikkivämme yksissä polttareissa tarot-korteilla: tarkoitus oli, että jokainen vieras olisi nostanut yhden kortin ja "ennustanut" siitä jotain parista tai tulevasta liitosta (olimme fuskanneet ja poistaneet pakasta mm. kuoleman ja muut "pelottavat" kortit, ettei kukaan olisi ennustanut lyhyttä ja onnetonta liittoa). Tämä jäi kuitenkin tekemättä, sillä meillä oli aika tavalla tekemistä vaikka kotipolttarit olivatkin. Ja ihmisten innostumisesta ja juhlien kestosta: minkä verran sitä nyt yleensä voi odottaa kyläilevien ystävien viipyvän? Tuskin kukaan alkaa tyttöjen saunaillassakaan tunnin jälkeen vilkuilla kelloa ja miettiä kotiin lähtöä. Harvemmin sitä ystävien keskellä kuoliaaksi tylsistyy. Tietysti voi olla haastavaa olla kauhean innoissaan, jos joutuu katselemaan morsiamen kasvohoitoa kaksi tuntia, mutta kyllä uskon, että aikuiset ihmiset osaavat järjestää sen verran tasapainoiset juhlat, että kaikki paikalla olijat voivat osallistua.

Meille on kanssa tulossa "sulhasettomat häät". Näillä näkymin meille tulee taustajoukoiksi vain naiskaasoja - tosin yksi heistä mietti, pitäisikö hänen (tapojensa vastaisesti) sittenkin pukeutua pukuun ja esittäytyä bestmaniksi . Siitä vain meidän puolestamme, tuskin kukaan häntä morsiameksi/sulhaseksi luulee, kun paikalla häärii kuitenkin kaksi morsiuspukuista naista .

Minulla on myös ollut sama ongelma kuin ketjun aloittajalla. Päädyin silloin pukeutumaan lyhyeen koktailmekkoon keskuteltuani ensin hääparin kanssa asiasta. Taisin vieläpä näyttää mekkoni morsiamelle etukäteen . Kukaan ei häissä paheksunut valintaani - ainakaan päin naamaa. Jälkeenpäinkään en ole valituksia kuullut, itse olin ihan tyytyväinen.

Jos et tee työksesi tai harrasta sormus kädessä mitään poikkeuksellisen ruumiillista, niin hyvin kruunuistutuksen (se on tietääkseni tuollaisen "kohotimantin" kiinnityksen nimi) kanssa pärjää. Oma kihlani ei ole kruunuistutettu, mutta muusta syystä pidin sellaista sormessani päivittäin monen vuoden ajan. Todella harvoin muistan minkään siihen tarttuneen ja minä sentään käsittelen tekstiilejä todella paljon. Hanskojakin käytän paljon, mutta en niin tiukkoja, että kivi olisi niihin tarttunut. Mutta tämä on varmaan persoonastakin kiinni: tiedän monta naista, joiden mielestä korkokengillä käveleminen on hankalaa ja meikkaaminen työlästä, mutta itse en ole koskaan sellaista huomannut . Kävin parin vuoden välein tarkistuttamassa kiinnityksen kultasepällä, ettei se vain ollut löystynyt (jos istutus löystyy, kivi saattaa pudota), mutta ei sitä koskaan tarvinnut edes korjata. Jotkut suosittelevat tarkistusta jopa vuoden välein. Helmisormusta en sen sijaan ottaisi päivittäiseen käyttöön, sillä helmi on orgaanisena materiaalina herkkä kulutukselle ja kemikaalaille (saippuat, voiteet ym.). Sen pinta kuluisi äkkiä himmeäksi, ja sen joutuisi vaihtamaan aika ajoin - tai sietämään kulunutta helmeä. Jo helminauhojenkin kanssa kehotetaan varovaisuuten hajuvesien ja meikkien kanssa (helmet laitetaan vasta parfyyminen kuivuttua), ettei niiden pinta kärsi.

Tätä minä olen vähän pelännytkin. Meillä ei ole omia lapsia, ja näitä ystävien ja sukulaisten muksuja näemme sen verran harvoin, että meidän on vaikea arvioida, mistä he selviytyvät. Mutta jos oikein ymmärsin, on 3-vuotiaana suoritetusta morsiusneidon "tehtävästä" jäänyt Annikalle ainakin kaunis muisto. Jotain riisipussien/hääkarkkien jakamista mekin olimme miettineet. Morsiusneidot eivät ole meille mikään välttämättömyys, joten meille on ihan sama, vaikka lapset juoksisivatkin käytävältä suoraan vanhempiensa syliin. 13-vuotiaasta: olen itse 12-vuotiaana ollut paimentamassa nuorempia sisaruksiani, jotka olivat morsiuslapsina. Koin silloin olevani liian vanha varsinaiseksi morsiusneidoksi (Joo, olin tosi pikkuvanha lapsi), mutta minusta oli oikein kivaa päästä kuitenkin mukaan toimintaan. Siksi ajattelin, että 13-vuotias saattaisi tarvita jonkun tekosyyn morsiusneidonpestille.

Mietin kovasti, pitäisikö häihimme kutsuttuja pikkutyttöjä pyytää morsiusneidoiksi. Meillä ei varsinaisesti ole mitään tarvetta sellaisille, mutta ajattelin, että voisimme tarjota tällaisen (ehkä ainutkertaisen) mahdollisuuden muutamalle sukulaistytölle. Itse nimittäin muistan olleeni kovin loukkaantunut, kun kummini ei pyytänyt minua aikoinaan morsiusneidoksi häihinsä - sittemmin olen kyllä tajunnut, että taisivat käydä kahdestaan maistraatissa, mutta eihän 8-vuotias sellaisista häistä ollut koskaan kuullut . Nyt vain mietin, minkäikäiset lapset ovat tarpeeksi vanhoja ymmärtämään morsiusneidon tehtävät (joka siis on oikeastaan näyttää nätiltä ja seistä kiltisti ihmisten edessä)? Tytöt olisivat häiden aikaan 4-,4-,3- ja 13-vuotiaita eivätkä tunne toisiaan. 13-vuotiaan tehtäväksi jäisi nuorempien paimentaminen, mikäli hän ei ole mielestään jo liian vanha. Ajattelimme joka tapauksessa kysyä asiaa ensin lasten vanhemmilta ja sitten suoraan lapsilta itseltään, jos vanhemmat antavat luvan ja luulevat lapsen olevan kiinnostunut. Minkäikäisiä morsiuslapsia teillä on ollut, mitä he ovat häissä tehneet ja miten se on sujunut?

Kunhan vain pidät jakun päällä koko juhlan ajan, niin eiköhän se kelpaa; pelkät käsilaukku ja kengät eivät asua pelasta. Mustissa saa minusta tänä päivänä juhlia häissäkin, mutta koko valkoista välttäisin - vaikka tietäisin, ettei morsian pukeutuisi itse valkoiseen.

Ihan hirvittää, kun lukee näitä juttuja lahjavarkaista. Täytyykin muistaa omissa häissä velvoittaa joku keräämään rahat kuorista talteen. En epäile, että kukaan kutsutuista lahjapöytää tyhjentäsi, mutta siltä varalta, että tilan avoimet ovet houkuttelevat ylimääräistä väkeä. Omasta mielestäni häihin kuuluu tuoda edes se kortti, jos lahjoja ei erikseen kielletä. Jos kielletään tuomasta lahjoja, myös sitä tulee minusta kunnioittaa. Jos raha on tiukassa, lahjaksi voi antaa vaikka itsetehdyn lahjakortin: puhtaat ikkkunat, eli tulen pesemään ne teidän puolestanne / lapsen tai lemmikin vahdintaa / kukkien kastelu häämatkan tai kesäloman ajaksi. Ei tule kalliiksi tuommonen, mutta lahjan antajan täytyy muistaa huolehtia, että lahjakortti kehdataan käyttää. Hääparin voi olla vaikea alkaa karhuta luvattuja palveluksia. Kunnioittaisin myös sitä, jos hääpari ei haluaisikaan luvastaa korttia (Jos olivat vaikka todella tarkkoja, että talon kristalli-ikkunat pesee vain koulutettu ammattilainen tms.), joten parin tarjouksen jälkeen jättäisin asian heidän harkintaansa.

Häihin on vuosi aikaa, ja vieraslista elää vielä kovasti, mutta tiedän, että meille on ainakin yksi kutsumaton tulossa: tätini pitää taatusti huolta, että serkku tuo heilansa, vaikka miten muotoilisi. Eivät siis asu yhdessä (serkku asuu vielä kotona). Jos yllättävät ja muuttavat yhteen ennen häitä, niin siinä tapauksessa kutsumme myös heilan. Mutta kyllä tätä ketjua lukiessa nolottaa: Olen itse sekä ollut tällainen "yllätysvieras" että kutsuttanut heilani. Ollessani kaverin kaasona kysyin (!) morsiusparilta hyvissä ajoin enen häitä, voisinko tuoda uuden heilanikin. Ensi kesänä silloinen hääpari on vuorostaan tulossa juhlimaan meidän häitämme, joten ihan satunnaisesta tuttavuudesta ei sentään ollut kyse . Nolompi tilanne sattui, kun äitini soitti ja varmisti pääsisinkö sukulaisen häihin. Äiti oli siinä vaiheessa jo ilmoittanut hääparille koko perheen tulosta. Ei siinä mitään. Vähän äidille ihmettelin, kun ei hänelle ollut tullut mieleenkään selvittää, olisiko avovaimoni ollut myös tervetullut (minusta yleinen tapa on kutsua avo- ja aviopuolisot). Myöhemmin vanhemmilla käydessä katsoin kutsua ja kauhistuin: se oli osoitettu vain vanhemmille, ei mitään mainintaa siitä, että tuokaa ne (melkein) aikuiset lapsennekin, joita on muuten aika monta! Järkytykseni ei todellakaan johtunut siitä, ettei lapsia oltu kutsuttu, vaan siitä että äitini oli näin olettanut. En kuitenkaan kehdannut ruveta soittelemaan hääparille ja perumaan minun ja sisarusteni kuokkimista. Onneksi äiti oli sentään ilmoittanut meidät vain sukulaisille tarkoitettuun kahvitilaisuuteen eikä vapaampiin jatkoihin, jotka oli myös kutsussa mainittu. Hävetti.

Minulle ei olisi tullut mieleenkään, että kaasoille ja best maneille voisi olla lähettämättä kutsuja, ellei heilani olisi muutama vuosi sitten ollut kaasona häissä, joissa kutsuja ei lähetetty. Minä sen sijaan sain kutsun, sillä emme asuneet yhdessä, ja minut kutsuttiin morsiamen ystävänä, ei kaason avecina (Kyseessä oli hyvin pienet häät, joihin puolison kanssa oli kutsuttu vain avo- ja avioparit). Hiukan ihmettelimme järjestelyä, vaikka meille jäikin kutsu muistoksi. Ei kutsuttomuus kuitenkaan ollut meille mikään elämän ja kuoleman kysymys, emmekä tietenkään kanna parille tästä kaunaa! Itse sain toisissa häissä kutsun, vaikka olinkin kaasona. Myös me aiomme kutsua kaasot.

Minusta tuntuu hassulta, että ihmiset ottavat kimpun heiton niin tosissaan. Olen itse aina tykännyt kyseisestä perinteestä. Kolmesti olen ollut kimppua tavoittelemassa, ja yhden olen napannut (taisin olla 16-vuotias, ja meitä oli kolme naimatonta naista: minä, morsiamen aikuinen tytär ja tyttären ystävä). Yksissä häissä morsian heitti kimppunsa juhlatilan parvekkeelta . En kyllä muista, miltä kimppu näytti alastulon jälkeen... Ketään en muista kimppukisaan pakotetun, mutta kymmenen vuotiasta siskoani äiti ei sinne päästänyt. Taisi olla liian nuori morsiameksi. Ei sinne ole oikeasti pakko mennä. Jos joku innokas sukulaistäti yrittää vastentahtoista naista sinne pakottaa, on vika kyllä tädissä eikä perinteessä. Yleensä ihmisten siviilisääty on tuttujen tiedossa muutenkin, joten en oikein ymmärrä, mitä kamalaa on naimattomaksi tunnustautumisessa. Hyvin sinne voi mennä, vaikka olisi toisellakin kierroksella (en yhtään yllättyisi, jos eronnut tätini osallistuisi, enkä lainkaan panisi sitä pahakseni). Kulttuurissamme jaetaan ihmiset muutenkin naimattomiin ja naineisiin: naisille on eri puhuttelumuodot, käytetään sormuksia siviilisäädyn tunnuksena, ja lomakkeisiin pitää harva se päivä laittaa ruksi oikeaan kohtaan. Ei se rajoitu kimpun heittoon. Ja meillä kyllä kimput lentävät - jopa kaksin kappalein. Mutta onhan meillä kaksi morsiantakin.

Tämä tyttö on kokeillut melkein kaiken sen jälkeen kun äiti 15 vuotta sitten osti kymmenvuotiaalle Giletten höylän (Mustat karvat kasvoivat silloin jo niin pitkiksi, ettei hihattomia vaatteita voinut pitää). Kainalot ovat aina olleet suuri ongelma minulle, ja välillä olenkin ollut niin turhautunut karvojen kanssa, että olen jopa antanut niiden kasvaa (ja pitänyt pitkiä hihoja). Höyläys: Tämähän toimii niillä, joilla on vaaleat karvat - minulla ei niinkään. Onhan se varma tapa estää karvojen tursuaminen kainalosta, mutta tulos ei kestä lähempää tarkastelua: karvojen tummat juuret kuultavat ihon läpi, ja sänki hankaa parissa päivässä ihon rikki. En suosittele. Karvanpoistovoiteet: Vaikutusaika piti venyttää maksimilleen, ja haju oli karmea, mutta eihän se silti saanut karvoja poikki. Hennommille karvoille se voisi toimiakin, mutta paksuihin ja tummiin karvoihin se ei pysty. Tästä on tosin jo melkein kymmenen vuotta, mutta en usko, että voiteissa on tapahtunut niin radikaalia kehittymistä. Epilaattori: Tuskaa. Koko muun vartalon voin epiloida naama peruslukemilla (myös bikinirajat), mutta kainaloiden käsittely on todella kivuliasta. Vertakin on yleensä tullut. Pahimmillaan kainalot ovat olleet jälkihoidosta huolimatta ovat olleet kuin vereslihalla kolme seuraavaa päivää. En suosittele. Sokerointi: Kivuliasta, mutta ei läheskään niin kivuliasta kuin epilointi. Tämän ovat monet ystävänikin todenneet. Keitän vahan nykyään itse (voin antaa reseptin sähköpostilla pyydettäessä). Jos haluaa kokeilla vain sen yhden kerran, kannattaa kääntyä kosmetologin puoleen. Hoito maksaa, mutta on oikein tehtynä kivuttomampaa ja ainakin siistimpää. Sokeroinnin vaarana ovat mustelmat (häviävät parissa päivässä). Karvatupet saattavat myös vuotaa pari tippaa verta. Kun kainalot on vahannut kerran, ne on helpompi vahata myös uudestaan, jos ei anna karvojen kasvaa liikaa. Laserepilointi: Kallista, mutta tehokasta ja suhteelisen kivutonta. Mietin ensin laserointia pitkään: kynnys ottaa yhteyttä esteettiseen sairaalaan oli minulle suuri. Laserointia ei tee kosmetologi vaan sairaanhoitaja tai lääkäri. Olen käynyt Laser Tilkassa, jossa iho ensin jäähdytetään puhaltamalla siihen kylmää ilmaa. Se vähentää kipua. Tekniikoita on kuitenkin useita. Laserointi ei sovi kaikille, mutta koska minulla on vaalea iho ja tummat karvat, minulle se on tehokasta. Karvat ovat kyllä kasvaneet joka kerta takaisin (olen käynyt hoidossa kolmesti noin vuoden aikana), mutta vasta noin kuukauden kuluttua ja silloinkin hennompina. Laseroinnin jälkeen karvan kasvu on heikentynyt sen verran, että pystyn nykyään poistamaan ne sokeroinnilla (epilointi sen sijaan on osoittaunut edelleen hyvin huonoksi ideaksi). Kallista se on ollut, noin 160€ kerralta tuntuu olevan Helsingin yleinen hintataso. Pysyvä karvanpoisto vaatisi säännöllisiä ja toistuvia hoitoja, joihin minulla ei ole varaa. Mutta jos haluaa hääpäiväksi nätit kainalot, voisin suositella laseroimaan ne viikkoa pari ennen häitä.

Neuloville morsiolle täytyy vinkata tästä neulekirjasta:Victorian Lace Today, http://www.amazon.co...A9A3P8B0VEG4BM. Aivan ihana. Selkeät ohjeet löytyy muun muassa tällaiseen ihanuuteen: http://www.flickr.co...nd/6875030418/. Ohjeista suurin osa ei sovellu ihan aloittelijoille, mutta enemmän neuloneilla olisi vielä hyvin aikaa aloittaa sopiva projekti ennen ensi talven häitä.

Muotoileva alushame on minunkin hankintalistallani, sillä puku on ohut ja tyköistuva. Noista Ameriikan Spanxeista olen lukenut blogeista paljon hyvää, mutta ne maksavat tuplasti muiden valmistajien malleihin verrattuna (Katselin hiljattain Stockmannilla sopivan mallisen Spanx-mekon maksavan 119€, kun Maidenformin ja Triumphin mallit olivat 50-60€). Täytynee käydä sovittamassa, tuntuuko niissä päällä selviä eroja. Mekolle löytyy taatusti käyttöä myöhemminkin, joten olen ainakin sen 60€ valmis investoimaan. Onko kellään kokemuksia näistä?

Olen samaa mieltä Myyjän kanssa. Olen itse työskennellyt ompelijana, ja pyytänyt ihmisiä riisuutumaan edessäni, ja sitten vielä mittaillut ja tökkinyt vaateisiin nuppineuloja. Eikä ole kyllä koskaan tullut mieleen sanoa, että "onpas sulla hassut rinnat" tms.. Enemmänkin olen pyytänyt kertomaan, jos omassa kropassa on jotakin, mitä _itse_ haluaa erityisesti peittää. Toki myyjätkin ovat vain ihmisiä, ja heistäkin löytyy niitä tahdittomia, mutta tuskin kukaan tarkoittaa pahaa. Mutta kyllä minuakin jännitti mennä ensimmäistä kertaa sovittamaan. Tuntuihan se vähän hassulta, kun vieras ihminen kiskoi vaatteita päälle ja tunki hameen alle oikomaan vuoria. Ja alusvaatteet saa toki pitää päällään! Itse sovitin puvut tavallisissa rintaliiveissä, kun olkaimettomia en vielä omistanut. Tarpeen vaatiessa laskin vain olkaimet alas hetkeksi, mutta ei sekään ole välttämätöntä. Ja jos tosiaan ujostuttaa, voihan sovituksiin laittaa päälle alusmekon; jonkun ohuen ja laskeutuvan, ettei se haittaa puvun alla. Ei se mitään haittaa, vaikka alusmekon yläosa pilkistäisi sovituksessa. Myyjälle voi aina kertoa, että riisuutuminen jännittää. Myyjä voi vaikka luvata olla katsomatta päin, kun olet alusvaatteisillasi, jos se helpottaa oloa.