Jump to content
Naimisiin.info

Lapset ennen avioliittoa


ellu81

Recommended Posts

Meillä on päätetty, että jos lapsi haluaa ehkäisystä huolimatta tulla ennen avioliittoa, niin sitten saa tulla, mutta pyritään menemään ensin naimisiin. Haaveena olisi häät runsaan vuoden kuluttua, ja sitten lapsukaiset ovat tervetulleita koska vain. Jos on tullakseen. Naimisiin menemme kuitenkin yhteisen rakkauden vuoksi, emmekä siksi että se olisi jokin sinetti sille että "nyt saa tehdä lapsia".

Link to comment
Share on other sites

  • Replies 603
  • Created
  • Last Reply

Top Posters In This Topic

Minusta tuntuu, että mieheni kasvoi ajatukseen avioliitosta vasta kun oli seurannut poikamme kasvua.

Olihan sitä silloin tällöin puhuttu, että joskus hän minut vielä vihille vie, mutta kieltämättä olin luopunut jo toivosta. Olin onnellinen yhteisestä pitkään jatkuneesta suhteestamme ja onnellinen "luvalla" tulleesta lapsestamme.

Nyt kun kosittu on ja häät lähestyvät, ajatuksena on vain, että häät ovat "lopullinen" sinetti yhteiselle elämällemme...Tai jotain ;D

Link to comment
Share on other sites

Näitä kirjoituksia lukiessani muistui mieleen, kun pienenä tyttönä kysyin äidiltä, ketä äiti rakastaa eniten...odotin, että äiti vastaa minua/lapsiaan. Äiti kuitenkin sanoin rakastavansa isää eniten.

Nyt kun kaikki lapset ovat muuttaneet pois kotoaan, vanhempani nauttivat kun saavat olla ihan kahdestaan.

Toivon, että itsellekkään ei mahdolliset lapset tule olemaan tulevaa puolisoani rakkaampia (vaara on olemassa, koska olen erittäin lapsirakas ;))

Huhhuh. Pakko kommentoida tuohon Sirun kirjoitukseen, että jos minun äitini olisi vastannut vastaavaan kysymykseen rakastavansa isäämme (puolisoansa) meitä lapsia enemmän, herkkänä ja erittäin vahvan äiti-suhteen vieläkin omaavana tyttönä olisin varmasti saanut elinikäisiä henkisiä vammoja  :o

Itse kasvoin siinä uskossa, että me lapset olimme/olemme äidille kaikki kaikessa. Omat lapseni (2 kpl - ja kyllä, naimisiin menemme vasta nyt kesällä  ;)) menevät elämässäni kaiken, ihan kaiken yläpuolelle. Nämä kaksi pientä sisälläni 9 kk kasvanutta olentoa ovat minulle rakkaimpia olentoja päällä maan. Olettaisin, että enemmistö lapsia jo saaneista naisista ajattelee jälkikasvustaan samalla tavalla. Mutta tämä tosiaan on vain oletukseni, joten ei herneitä nenään please :) Joku viisas kerran sanoi, ja sorry kun en muista kuka, että "ennen kuin minusta tuli äiti, en tiennyt miltä tuntuu,

kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella". Minusta se on äärettömän kauniisti sanottu.

Link to comment
Share on other sites

Ihan ok mun puolesta, jos joku lapsellinen rakastaa lapsiaan eniten maailmassa, mutta omalla kohdalla se tuntuis aika ikävältä ajatukselta. Kyllä mä haluan, että mieheni on mulle se ykkönen ja samoin minä hänelle. Nimenomaan siksi, että parisuhde jatkuu lasten kasvettuakin ja me kaksi ollaan nimenomaan se ydinyksikkö tässä perheessä, vaikka lapsia tulisikin.

Kyllä musta on myös aika surullista, jos äitini rakastaa minua enemmän kuin isääni.

Link to comment
Share on other sites

Minä taas koen että äidin rakkaus ja naisen ja miehen välinen rakkaus on eri asioita, eikä niitä voi verrata keskenään. Meillä kaksi lasta ja voin kyllä tunnustaa että rakastan heitä yli kaiken ja lasten etu tulee maailmassa ensimmäisenä.

Tulevaa aviomiestäni rakastan myös yli kaiken ja jos joku kysyis multa että kumpaa rakastan enemmän lapsiani vai miestäni..... :-? en osaisi vastata muuta kuin että molempia yhtä paljon, mutta eri tavalla.

Link to comment
Share on other sites

Minulle on ihan sama saadaanko lapset aviolittossa vai ei. Itse menen ensisijaisesti naimisiin sen takia, että haluan viettää loppuelämäni mieheni kanssa. Lapsia tulee jos tulee. Se ei tule vaikuttamaan avioliittooni millään tavalla.

Hassua kun joku halusi tuoda esille sen ettei lapsia välttämättä saa ja siksi ne pitäisi tehdä jo ennen naimisiin menoa. Eivät kaikki ihmiset välttämättä edes halua lapsia ja itsellenikin se on vielä niin kaukainen ajatus että kauan pitäisi häitäkin lykätä jos haluaisin ensin tehdä lapsen ja sitten vasta naimisiin.

Link to comment
Share on other sites

Yhdyn Kermakakku07:n ja Ulpukan kirjoituksiin. Eli ensinnäkin ihmettelen, miksi rakkaita ihmisiä ylipäätään pitäisi laittaa johonkin paremmuusjärjestykseen. Rakkautta riittää varmasti kaikille ja se on tosiaankin erilaista puolisoa kuin lasta kohtaan. Mutta kyllä se rakkaus silti sitä lasta kohtaan on "jotain ihan muuta". Eli vaikka tiedän, että lapsi on meillä vain lainassa ja miehen kanssa tulen viettämään lopun elämämme, niin todellakin on totta, että "ennen kuin minusta tuli äiti, en tiennyt miltä tuntuu, kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella".

Tämä on jo aivan OT ja menee henkimaailman asioiksi, mutta yritän hieman selittää ajatuksiani. Tajusin vähän lapsen syntymän jälkeen, että lapsen saaminen on itseasiassa hyvin vaarallista. Siihen asti minä itse olin ikäänkuin vastuussa omasta henkisestä hyvinvoinnistani. Eli vaikka elämä olisi tuonut vastaan mitä kauheuksia tahansa, minulla oli mahdollisuus selviytyä niistä lopulta kokonaisena ihmisenä. Nyt osa minua on kiinnitetty lapseeni, ja jos hänelle kävisi jotain, kuolisi tuo osa minua mukana, enkä voisi enää koskaan olla ehjä. En tiedä, ymmärtääkö kukaan tätä, mutta lapsen kuolema olisi niin kauhea asia, ettei sitä pysty edes ajattelemaan. Miehenkin kuolema olisi aivan kauheaa, eikä elämäni olisi enää koskaan samanlaista, mutta siitä voi kuitenkin kuvitella selviävänsä lopulta.

Ja alkuperäistä aihetta sivutakseni: Se, että menemme naimisiin vasta lapsen syntymän jälkeen, ei tarkoita sitä, ettemmekö olisi oikeasti sitoutuneet loppuiäksi toisiimme jo kauan ennen raskauden yrittämistä. Eli lapsettomuuskin olisi kohdattu yhdessä.

Link to comment
Share on other sites

Huhhuh. Pakko kommentoida tuohon Sirun kirjoitukseen, että jos minun äitini olisi vastannut vastaavaan kysymykseen rakastavansa isäämme (puolisoansa) meitä lapsia enemmän, herkkänä ja erittäin vahvan äiti-suhteen vieläkin omaavana tyttönä olisin varmasti saanut elinikäisiä henkisiä vammoja  :o

Itse kasvoin siinä uskossa, että me lapset olimme/olemme äidille kaikki kaikessa. Omat lapseni (2 kpl - ja kyllä, naimisiin menemme vasta nyt kesällä  ;)) menevät elämässäni kaiken, ihan kaiken yläpuolelle. Nämä kaksi pientä sisälläni 9 kk kasvanutta olentoa ovat minulle rakkaimpia olentoja päällä maan. Olettaisin, että enemmistö lapsia jo saaneista naisista ajattelee jälkikasvustaan samalla tavalla. Mutta tämä tosiaan on vain oletukseni, joten ei herneitä nenään please :) Joku viisas kerran sanoi, ja sorry kun en muista kuka, että "ennen kuin minusta tuli äiti, en tiennyt miltä tuntuu,

kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella". Minusta se on äärettömän kauniisti sanottu.

hih, ihmettelinkin ettei kukaan ollut aiemmin "vetänyt hernettä nenään" kommentistani  ;D

EN tarkoittanut että pitäisi laittaa tärkeys järjestykseen ketä rakastaa eniten, siksi kirjoitin että toivon ettei lapset olisi minulle rakkaampia kuin tuleva mieheni (=molemmat yhtä rakkaita)

Äidin vastaus taas oli kohdistettu yhdelle neljästä lapsesta, joka halusi kuulla olevansa se kaikkista rakkain ;)

Minäkin olen äitini kanssa hyvin läheinen ja tiedän olevani rakas, mutta ei minun tarvitse olla rakkain

Äiti meni naimisiin/tapasi isäni  "vanhana" ja oli ennen sitä varma ettei koskaan tule saamaan lapsia...2,5 kuukauden tuntemisen jälkeen he menivät naimisiin ja ovat vielä vuosienkin kuluttua hyvin rakastuneita

Kotoa olen oppinut, että onnelliseen elämään ei välttämättä tarvita elämän kumppania ja lapsia...ei elämän tarvitse mennä tietyn kaavan mukaan

Lasten saantia tärkeämpää minulle on kenen kanssa ne saan...hmm vaikeaa selittää tyhjentävästi tässä, mitä tarkoittaa ja siksi jää paljon sen varaan, että ihmiset ymmärtävät väärin :-/

Link to comment
Share on other sites

Rakkautta ja sen määrää ei voi mielestäni mitata.....

Onhan kohteet aivan erilaisia..... lapset on lapsia ja mies on mies....

En voi edes sanoa ketä lasta rakastaisin eniten koska sellainen ajatustapa olisi mielestäni väärin eli rakastan kaikkia lapsiani hullun lailla..... kuten miestänikin rakastan hullun lailla...... siis tulevaa miestäni....

Lapsia hankitaan silloin kun siltä tuntuu..... ei iällä eikä ajalla tai onko naimisissa ole loppujen lopuksi mitään merkitystä..... eikä edes sillä jääkö yksin lasten kanssa....

perhetuttumme menivät nuorena naimisiin ensimmäisen lapsen tulon vuoksi.... tekivät kaikki lapsen avioliiton aikana ja mies menehtyi yllättäin parisen vuotta sitten... nainen jäi yksin pienten lasten kanssa... hän vain totesi kaiken kaikkiaan että onneksi teki lapset nuorena..... ja onneksi menivät naimisiin koska kuka nyt huolisi monen lapsen yksinhuoltajan vaimokseen.... voi ainakin olla vaikeaa....

Pari päivää ennen perhetuttumme kuolemaa kaverini kuoli..... hänen juuri vihitty vaimonsa jäi yksin.... hän surkutteli sitä ettei mies halunnut tehdä lapsia ennen avioliittoa..... olisi jäänyt edes muisto miehestä....

kuulostaa kamalalta mutta elämän tosiasioita..... ei pidä siis miettiä vaan toimia kun siltä tuntuu..... eikä se lapsen tulo aina heti onnistu..... tai välttämättä miten toivoisi.....

:-X :-X :-X

Link to comment
Share on other sites

Tämä on jo aivan OT ja menee henkimaailman asioiksi, mutta yritän hieman selittää ajatuksiani. Tajusin vähän lapsen syntymän jälkeen, että lapsen saaminen on itseasiassa hyvin vaarallista. Siihen asti minä itse olin ikäänkuin vastuussa omasta henkisestä hyvinvoinnistani. Eli vaikka elämä olisi tuonut vastaan mitä kauheuksia tahansa, minulla oli mahdollisuus selviytyä niistä lopulta kokonaisena ihmisenä. Nyt osa minua on kiinnitetty lapseeni, ja jos hänelle kävisi jotain, kuolisi tuo osa minua mukana, enkä voisi enää koskaan olla ehjä.

Tuli kyyneleet silmiin kun tuon luin. Ihan kuin omasta päästäni lainattu lause. Say no more.

Link to comment
Share on other sites

näillä paloilla millä nyt mennään haluan ensin avioliiton ja sitten lapset. jos olisi käynyt niin, että olisin vahingossa tullut raskaaksi (vahingossa tosiaan, koska koko seurustelun olen käyttänyt hormonaalista ehkäisyä), niin sitten olisi käynyt, ja lapsi olisi tullut ensin.

meillä mennään nyt tässä järjestyksessä jonka minä ns. perinteitä kunnioittavana koen oikeaksi (ja mies myös) seurustelu-->avoliitto-->kosinta=kihlautuminen--->avioliitto (ja siis sen pitkän seurustelun jälkeen)--->toivottavasti lapset (toivottavasti koska koskaanhan ei tiedä :-/ ) tämä on ilmeisesti tässä tilanteessa mahdollista, ja siksi näin :)

Link to comment
Share on other sites

perhetuttumme menivät nuorena naimisiin ensimmäisen lapsen tulon vuoksi.... tekivät kaikki lapsen avioliiton aikana ja mies menehtyi yllättäin parisen vuotta sitten... nainen jäi yksin pienten lasten kanssa... hän vain totesi kaiken kaikkiaan että onneksi teki lapset nuorena..... ja onneksi menivät naimisiin koska kuka nyt huolisi monen lapsen yksinhuoltajan vaimokseen.... voi ainakin olla vaikeaa....

Pari päivää ennen perhetuttumme kuolemaa kaverini kuoli..... hänen juuri vihitty vaimonsa jäi yksin.... hän surkutteli sitä ettei mies halunnut tehdä lapsia ennen avioliittoa..... olisi jäänyt edes muisto miehestä....

jossitella voi kuinka paljon vain. ja se, että menee naimisiin ei välttämättä tarkoita sitä, että lapset hankitaan kolmevitosena. prkl tätä netin mustavalkoisuutta.

Link to comment
Share on other sites

Lapset on lahja, rakkaus on lahja ja joskus elämä heittää ne eri aikoihin eteemme.

Meillä on lapset tehtyinä ja vasta nyt mennään naimisiin. Minä sain ensimmäiseni itsekseni ja lapsi on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Sen jälkeen aloimme seurustelemaan mieheni kanssa ja koska vakaa aikomuksemme oli katsoa tulevaisuus yhdessä, teimme toisen lapsen. Naimisiinmeno ei siis ollut mikään välttämättömyys sitoutumiseen. Lapsi ja yhteinen asuntovelka on jo loppuelämänsitoumus.

Yksinhuoltajakin voi todella löytää kumppanin itselleen.

Link to comment
Share on other sites

Saanko kysyä, (ihan vain vilpittömästä uteliaisuudesta, en arvostellakseni kenenkään valintoja) miksi hankitaan/halutaan lapset avoliitossa ja  mennään myöhemmin naimisiin?

Mikä on sitten lapsen saannin jälkeen muuttunut, kun halutaan mennä naimisiin? Vai onko naimisiinmeno ollut kokoajan ajatuksissa, mutta ei vain katsota, että järjestyksellä on niin väliä...

Kuinka paljon juridiset syyt painavat? Lähtien siitä ajatuksesta, että yhteiskunta on rakennettu niin, että lapsella on juridisesti turvatumpi asema kun vanhemmat ovat avioliitossa (mutta ilmeisesti lapsen asemaa voi muutenkin turvata juridisesti, lapsen tunnustamisen lisäksi???)

Jos naimisiinmeno ei enää lisää sitoutuneisuutta puolisoon, kun isompi päätös jo yhteisestä lapsesta on tehty, mitkä syyt painavat vihille menon puolesta?

edit. siis tuolla lapselle turvatumpi asema, kun vanhemmat avioliitossa, viittaan tilanteeseen jos toinen vanhemmista kuolisi...tällöin leskelle jää käteen enemmän-> lapselle parempi :)

Link to comment
Share on other sites

jossitella voi kuinka paljon vain. ja se, että menee naimisiin ei välttämättä tarkoita sitä, että lapset hankitaan kolmevitosena. prkl tätä netin mustavalkoisuutta.

Taidat olla katkera jostain.... täällä meillä vain ollaan niin pirun vanhoillisia.... ensin pitää mennä naimisiin... sitten tehdä uraa ja sitten lapset.... mä olen tehnyt nuorena lapsia ja nyt vanhempana ja aina olen tehnyt uraa.... naimisiin olen vasta menossa.... ja mitkä paskat olen saanu päälle niin kuin olisin pahakin ihminen ja vain siksi etten ole naimisissa ja lapsilla kaksi eri isää...... voi miten kamala ihminen........ itse en siitä ota ongelmaa..... jos en nytkään menis naimisiin niin ei mitään ongelmaa..... eikä muuten nimitys rouva ole mitenkään kutsuva....  

Pointtini oli vain se että tuttavani oli onnellinen siitä että pääsi naimisiin elämänsä rakkauden kanssa..... joillekin se avioliitto kun on niin kauhean tärkeä.....

Itse haluan naimisiin vain juhlien takia ja siksi että se antaa lopullisen silauksen liitollemme.... se ei vaikuta meidän omistamiseen tai mihinkään.... ne asiat on viisaasti hoidettu jo aikoja sitten.....

Monta kertaa vain lasten tekoa nykypäivänä siirretään juuri uran tai muun syyn takia..... kuinka monet tekevät heti lapsen avioliiton solmimisen jälkeen..... minä tiedän vain yhden pariskunnan kaikista monista sadoista ihmisistä joiden häissä olen ollut tai muuten tutustunut heihin häiden jälkeen.....

Link to comment
Share on other sites

Täällä tuntuu olevan kauhea tarve saada oma mielipide todistetuksi oikeaksi. Puolin ja toisin. Ja jotenki näyttää, että eka lapset hankkineet kokevat välttämättömäksi puolustella kantaansa, vaikka lapsettomana naimisiin menevät kuinka sanoisivat että näin meillä, mutta muutta ymmärtävät/hyväksyvät muutkin tavat! Mitä muuta siinä voi sanoa, jos itse on valinnut toisin? Jokainen taablaa tavallaan ja annetaan kaikkien kukkien kukkia..myös toiseen suuntaan, eli sekin on ok että menee naimisiin ennen lapsia ja haluaa näin tehdä. Ei tarvitse olla katkera jos elää tätä päivää eikä ajatella kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita siitä mitä voi tapahtua. Se on näköjään ok sanoa vanhoilliseksi, katkeraksi tms jos haluaa tehdä asiat niin, että naimisiin ensin ja lapset sitten..  ::). Mielestäni molempi parempi :P.

Meillä mennään eka naimisiin ja lapset sitten joskus. Meillä lapset eivät ole suunnitelmissa ihan heti häidenkään jälkeen ja mielestäni tämäkin on ok. Meillä on myös ystäviä joilla on lapsia, eivätkä ole naimisissa enkä ole nähnyt asiassa mitään ongelmaa. Omalla kohdallani näen asian niin, että kihloihin menimme vasta kun olimme valmiita sitoutumaan toisiimme loppu elämäksi, samalla päätimme hääpäivän. Sitä ennen lapset eivät olleet ajankohtaisia, koska emme olleet edes päättäneet haluammeko sitoutua toisiimme niin. Ei ollut edes yhteistä asuntolainaa! Mutta tämä on meidän tapa eikä muiden täydy tehdä niin!!!

Link to comment
Share on other sites

Maizu totesi oikein..... eli mitä väliä sillä mitä muut sanovat ja ajattelevat.... jokainen tehköön kuten haluaa.... aivan kuinka häitten kanssa myös.....

Jos rupeaa miettimään mitä olisi tehnyt toisin niin ei ehtisi edes elämään.....

"Vain elämää ei sen enempää on kaikki tää, koita ymmärtää",

Irwin totesi aikoinaan niin osuvasti....

:-X :-X :-X

Link to comment
Share on other sites

Saanko kysyä, (ihan vain vilpittömästä uteliaisuudesta, en arvostellakseni kenenkään valintoja) miksi hankitaan/halutaan lapset avoliitossa ja  mennään myöhemmin naimisiin?

Mikä on sitten lapsen saannin jälkeen muuttunut, kun halutaan mennä naimisiin? Vai onko naimisiinmeno ollut kokoajan ajatuksissa, mutta ei vain katsota, että järjestyksellä on niin väliä...

Mun mielestäni sä kysyit hyvän kysymyksen, enkä ota sitä tietenkään arvosteluna enkä minään muunakaan kummajaisena :D

Naimisiinmeno on ollut meillä kokoajan ajatuksissa, mutta järjestyksellä ei vain ole ollut väliä. Me olisimme toisaalta voineet olla menemättä koskaan naimisiin. Uskomme suhteemme vakauteen muutenkin. Aika vain ei ollut otollinen, sisarten mahdollisimman pieni ikäero oli merkittävämpi asia kuin naimisiinmeno. Ja koska halusin suunnitella häät hyvin ja huolella, ne siirtyivät neljä vuotta eteenpäin. Sinä aikana on odoteltu, imetelty, vaihdettu vaippaa ja nyt vasta koen, että lapset jo sen verran isoja, että voivat olla mummulassa, sillä aikaa kun äiti ja isä juhlii ja pussaa ja vähän ehkä reissaakin. ;)

Kuinka paljon juridiset syyt painavat? Lähtien siitä ajatuksesta, että yhteiskunta on rakennettu niin, että lapsella on juridisesti turvatumpi asema kun vanhemmat ovat avioliitossa (mutta ilmeisesti lapsen asemaa voi muutenkin turvata juridisesti, lapsen tunnustamisen lisäksi???)

Jos naimisiinmeno ei enää lisää sitoutuneisuutta puolisoon, kun isompi päätös jo yhteisestä lapsesta on tehty, mitkä syyt painavat vihille menon puolesta?

Syyt miksi menemme naimisiin, vaikka avoliittokin on ok:

-Meidän on mentävä naimisiin, jotta mieheni saa adoptoida esikoiseni.

-Leskeneläke. Vaikka avoliitto on  moninpaikoin rinnastettavissa avioliittoon, niin yhtä tukeva turva se ei ole, varsinkaan, kun perinnöistä, perintöverotuksesta, eläkkeistä sun muista puhutaan. Tulevaisuuden turvaksi siis.

-JÄREEEET BILEEET!!! Ne me halutaan kans! Ihmiset juhlivat nykyisin liian vähän ja mikä on parempi syy juhlimiseen kuin rakkaus? :-X

Link to comment
Share on other sites

Tässä keskustelussa huomaa hyvin, miten eri merkityksiä lasten saamisella ja naimisiin menemisellä on eri ihmisille. Itsellä esimerkiksi on vanhemmat eronneet enkä nähnyt sitä missään mielessä positiivisena asiana ja tästä johtuen mulle on tärkeää että omat (mahdolliset) tulevat lapset saavat syntyä vakaaseen ja sitoutuneeseen perheeseen. Omalla kohdalla avioliitto on myös tavallaan viimeinen askel tässä sitoutumisessa ja tästä syystä en täysin ymmärrä miksi joku voi haluta lapsia toisen kanssa, mutta ei mennä naimisiin.

Ja jotta vältyttäisiin väärinymmärryksiltä: mielestäni on täysin ok, jos pariskunta ei vaan pidä avioliiton solmimista suhteen sinettinä niin tärkeänä, että haluaisi tehdä sen ennen lapsia. Samoin ymmärrän täysin, jos halutaan pitää suuret ja kallit unelmahäät, jotka eivät ole toteutettavissa ko. elämäntilanteessa tai jos nainen ei halua ylläriraskauden aikana järjestää isoa ja raskasta hääjuhlaa. Mutta sitä on ymmärrä miksi halutaan lapsia, mutta ei olla vielä valmiita aviolittoon oman lapsen isän/äidin kanssa.

Aiheeseen liittyen; tässä(kin) ketjussa moni on todennut, että raskaaksi tuleminen tai lapsen saaminen eivät ole oikea syy mennä naimisiin. Itse taas olen pitkään ihmetellyt sitä miksi lasta odottavan pariskunnan häitä pidetään niin outoina ja paheksuttavina (ja tarkoitan nyt siis häitä, joiden pitämisestä pari päättää raskauden jo alettua). Minkä takia on ok solmia avioliitto ennen lapsia ja lasten jälkeen, mutta (esikoisen) raskausaikana naimisiin menemistä pidetään pahana? Jos pariskunta on jo muutenkin sitoutunut ja avioliitto on suunnitelmissa niin mikä olisikaan parempi syy virallistaa suhde kuin tuleva uusi perheenjäsen?

(muoks. Wendelan viestiin liittyen; mulla taas avioliiton solmiminen ja häät eivät ole koskaan olleet mikään synonyymi, tuskin edes järkätään mitään isoja häitä. Juuri tuota pientä eroa tarkoitin tuolla "kaikille häät merkitsee eri asiaa" -kohdalla.)

Link to comment
Share on other sites

Minusta vaan lapsien hankkiminen ja naimisiin meno eivät liity toisiinsa. Olimme mieheni kanssa todella vahvasti sitoutuneet ja PERHE kun aloimme yrittää esikoistamme. Naimisiin emme silloin vielä edes miettineet menevämme, koska emme nähneet sille mitään tarvetta. Rakas ihana lapsemme syntyi ja rakkautemme toisiimme vaan syventyi ja kasvoi. Sitten yksi kevät ajattelimme että nyt voisimme mennä naimisiin, seuraava kesä oli töiden ja muiden seikkojen kannalta parasta. Nyt olemmem naimisissa, emme kuitenkaan yhtään enempää sitoutuneempia kuin aikaisemminkaan. Minulle on ihan sama miten muut ihmiset asiansa hoitavat, ärsyttää vaan tämä näiden asioiden "yhdistäminen". Ei avioliitto ole merkki mistään vahvemmasta sitoutumisesta, kuka tahansa voi mennä naimisiin ja kuka tahansa voi erota (ja nykyisin niitä on aika paljon), minusta parin sitoutumisen "aste" on ihan muista seikoista kiinni. Tärkeintähän lapselle on vaan rakastava ja ehjä koti, ei vanhempien naimisissa olo.

Huom! Lapsella on ihan samat juridiset oukeudet vanhempiin, oli ne naimisissa tai ei.

Link to comment
Share on other sites

Ihanaa pohdintaa!! Kiitos:))

En pidä pahana häiden viettämistä raskaanaollessa. Mä en vain halunnut olla itse hikoileva, itkeskelevä, vessanläheisyydessä viihtyvä, paksu morsian, joka saa juoda vain pommacia. Minusta on tullut kummankin raskauden loppumetreillä mielestäni kamalan näköinen. "Odottavan äidin hehkua" en kyllä missään vaiheessa huomannut.. Ja hätiköiden en halunnut häitäni viettää, mieluummin ilman.

Olen itse eroperheestä ja myös nähnyt, kun pariskunta haluaa erota, ei avioliittolupaukset pidä sen enempää kuin avoliittokaan. Siksi minulle ei avioliitto ole suinkaan se ainoa vaihtoehto. Käytännön syyt ratkaisevat, että haluan naimisiin. Ja ne bileet.  ;)

Me halusimme lapsia ja niitä hankkiessamme olimme päättäneet vanheta yhdessä eikä avioliitto ollut avainasemassa suhteen vakavuudelle. Meillä näin.

Hienoa, että tässäKIN asiassa suurinosa nykyajan ihmiset saa valita tavan mikä on itselle tärkeintä. Jokainen toteuttaa omia valintojaan ja toivoisin myös pystyvän kunnioittamaan niitä, joiden valinnat eroavat omistaan.

Link to comment
Share on other sites

Miulla on itellä kaks ihanaista poikaa, 15- ja 8-vuotiaat ja valkoisessa mekossa huntu päässä olen alttarille astelemassa! ;D Kummankaan pojan isä ei ollu kumpikaan heistä se oikea, vaikka joskus niin ehkä kuvittelin. Nyt on herra oikea löytynyt ja hänen kanssa on yhteistä lasta suunniteltu heti häitten jälkeen alulle pantavaksi. :)

Mitä sen on väliä onko lapsen vanhemmat naimisissa vaiko ei silloin kun lapsi syntyy? Eikös pääasia ole se että lasta rakastetaan ja hänestä huolehditaan niin hyvin kuin mahdollista molempien vanhempien toimesta? Miten avioliitto siihen liittyy?

Link to comment
Share on other sites

^Tuo viimeinen lauseesi oli ihan älytön. Siis jos morsiammella on lapsia niin sitten pitäisi käyttäytyä jollain tietyllä tavalla, joka poikkeaa sellaisen morsiammen käytöksestä jolla ei ole lapsia? Oletkohan sinä tullut ajatelleeksi että isän saattaminen alttarille ja huntu eivät liity millään lailla lapsiin. Valkoinen puku viittaa puhtauteen, mutta aika murto-osa morsiammista on enää neitsyitä, vaikka lapsia ei olekaan. MInusta on aika älytöntä sotkee lapsia siihen mitä morsiuspari haluaa häiltään. Minulla ei ollut huntua, mutta valkoinen puku kyllä ja isä saattoi alttarille. Valkoisen puvj laitoin koska se mielestäni näyttä kauniille ja se että isä saattoi minut alttarille oli minulle kunnia ja samalla myös isälleni.

ELI siis muistakaamme me syntiset lapselliset morsiammet mennä mustissa naimisiin ja kahden kesken häveten syntejämme ettei vaan pilata samalla näiden puhtoisten neitsyt morsiammien mainetta. Hieman KAnerwa olet....... ::)

Link to comment
Share on other sites

Kyllä mie meinasin tuolilta tipahtaa kun tämän tekstin luin!

mun ajatus on, että lapset voi kukin tehdä milloin haluaa, mutta sitten tulee se MUTTA.

eli jos mulla olis jo lapsia tässä vaiheessa kun pian on häät, niin en laittaisi enää kyllä huntua päähäni ja isä ei todellakaan saattaisi mua alttarille. juhlat voisi silti olla mahtavat ja menevät!:) mutta moni pikku-tyttö kun haaveilee omista häistään, niin harvoinpa se kuvittelee, että hällä sitten jo siinä vaiheessa onkin lapsi. eli monen morsiamen toiveet unelmahäistä kumpuaa mun mielestä sellasista kuvitelmista, joihin ei edes ole kuulunut se vauva (saati että ikää onkin morsiammella ehkä yli kymmenen vuotta enemmän tai jotain), mutta silti tahdotaan ne kaikki krumeluurit, joista on pikkusesta asti haaveillut. mä olen ainakin häitä suunnitellessa todennu, etten ole ehkä enää se sellanen teinimorsian jolle kaikki kermakakkupuvut, hunnut ja isä saattamassa sopis, vaan mun tyyliin tällä hetkellä sopii toisenlaiset häät. ennen ehkä olisin halunnut "kaiken" mutta nyt häistä tulee ihan yhtä unelmahäät vaikka ne ei olekaan sellaset kuin pikku-tyttönä haaveilin.

eli siis palatakseni enemmän aiheeseen, ajatukseni siis on kutakuinkin, että lapsia saa tulla milloin vain mutta sitten pitää käyttäytyä sen mukaisesti!;)

Tuo yllä oleva oli kyllä niin maan viimesen päälle suvaitsematonta tekstiä ettei ole tosikaan!!! >:( Kuka ihme sie oot tai kukaan muukaan on määrittelemään miten muitten on käyttäydyttävä OMISSA HÄISSÄÄN? :o Miulle kirkkohäät ja hunnut sun muut on olleet unelma pikkulikasta lähtien etkä kyllä sie etkä kukaan muukaan sitä unelmaa pilaa. Isukki saattaa (sen ilon tahdon isukille ees kerran elämässään antaa!)  tämän ylitte kolmekymppisen kahden lapsen äidin huntu päässä alttarille ja sillä sipuli!! >:( >:( >:(

Link to comment
Share on other sites

Join the conversation

You can post now and register later. If you have an account, sign in now to post with your account.

Guest
Vastaa aiheeseen...

×   Olet liittänyt muotoiltua sisältöä.   Poista muitoilu

  Only 75 emoji are allowed.

×   Your link has been automatically embedded.   Display as a link instead

×   Your previous content has been restored.   Clear editor

×   You cannot paste images directly. Upload or insert images from URL.

Ladataan...



×
×
  • Create New...