Kun toinen tahtoo ja toinen ei

[Guest Vieras_Heidi_*]

Ollaan molemmat kertaalleen eronneita, molempien erot astuneet voimaan tämän vuoden puolella. Nyt meillä odotetaan yhteistä lasta, joka on minulle ensimmäinen ja miehelle toinen.

Kun erosin exästä, ajattelin, ettei avioliitto olisi mikään välttämättömyys tulevaisuudessa... Nyt kuitenkin on sellainen olo, että olisi ensimmäistä kertaa perhettä perustamassa, kun vauva on tuloillaan (laskettuaika tammikuun alussa). Huomasin tuossa loppukesästä että avioliitto olisi kuitenkin hurhan tärkeä asia minulle ENNEN vauvan syntymää...

Ajattelemme vain miehen kanssa tästä aivan eritavoin. Hän ei näe naimisiin menoa ja sitä kautta perheen perustamista lainkaan tärkeänä. Sanoo vain, että kyllä joskus naimisiin kanssani haluaa, mutta että vielä ei tunnu oikealta ajalta. Sanoo myös olevansa sitoutunut minuun. Minulle nämä ovat vain sanoja... Huomaan vain ajattelevani että: "we'll see..." Se on pelottavaa.

Onko ketään muita, joilla mitään vastaavaa tilannetta tai kokemusta? Miten omaa asennettaan onnistuu muokkaamaan ja luopumaan jostain mikä itselle niin tärkeää olisi ollut? Pelkään katkeruutta...

[Guest Anskutin]

Inhoittava tilanne teillä... Mielestäni sinä olet oikeassa tässä. Mitä sitoutumista se sellainen on, jota ei oman rakkaansa pyynnöstä huolimatta suostu tunnustamaan julkisesti? Minulta ei riitä sympatiaa sellaiselle miehelle, joka väittää rakastavansa mutta ei halua siitä virallista. Takaportti auki suhteessa, jotenkin. Ei halua lopullista sitoutumista. Mutta... Onkohan miehelläsi väärä käsitys naimisiinmenemisestä? Luuleeko hän, että haluat välttämättä isot juhlat? (sain viestistäsi sen käsityksen, että haluat vain naimisiin) Jos sinulle sopii kaksi todistajaa kirkkoherranvirastossa tai maistraatissa, kerro se hänelle. Ongelma saattaa olla näin pieni. Jos tämä ei auta, en oikein osaa auttaa enempää, ihmetellä vaan. Haluatko muuten olla tämän miehen kanssa yhdessä, vaikka hän ei suostuisikaan avioliittoon?

[Rosetta]

Mitä sitoutumista se sellainen on, jota ei oman rakkaansa pyynnöstä huolimatta suostu tunnustamaan julkisesti? Minulta ei riitä sympatiaa sellaiselle miehelle, joka väittää rakastavansa mutta ei halua siitä virallista. Takaportti auki suhteessa, jotenkin. Ei halua lopullista sitoutumista.

Halusin vain sanoa tähän, että ihmisiä on monenlaisia, eikä mielestäni voi vetää noin suoria yhtäläisyysviivoja sitoutumisen ja naimisiinmenon välille kun tässä teit. Monet kun eivät esim. välitä koko avioliitosta instituutiona pätkääkään - ei se missään nimessä tarkoita, etteivätkö hekin voisi olla sitoutuneita.

(Tosin ymmärrettävistä syistä noin ajattelevat ihmiset eivät tietenkään pahemmin tällä palstalla pyöri. )

Heidille en harmi kyllä osaa muuta neuvoa kuin että ehkä sinun sijassasi keskittyisin nyt siihen pian syntyvään lapseen, ja miettisin tilannetta sen jälkeen - ehkä silloin miehesikin jo haluaa naimisiin mennä, jos se on edelleen sinulle todella tärkeää.

Edited September 15, 2008 by Rosetta

[Guest Anskutin]

Toki avioliittoinstituutiota halveksivat ihmiset voivat olla sitoutuneita toisiinsa, ei siinä mitään. Ihmettelen kuitenkin, jos tämä avioliitonvastaisuusperiaate menee niin pitkälle, ettei sen takia voisi harkita naimisiinmenoa puolison pyynnäistä huolimatta, siis vaikka olisi sitoutunut. Enemmän tässä tilanteessa tulee mieleen aiemmin mainitsemani asiat. Heidi voi ehkä itse kertoa, mikä mahtaa olla miehensä aviohaluttomuuden syynä.

[miukulainen-84]

Miksi minun päähäni on iskostunut se, ettei naimisiin mennä toisen tahdosta? Eikö se kuitenkin ole kahden ihmisen yhteinen päätös?

Uskon Heidin miehellä olevan ihan järkevä (ainakin omasta mielestään ) selitys asialle. Onko miehen edellinen vaimo ollut millainen? onko hän kenties jo kerran "joutunut naimisiin toisen tahdosta"? Ehkä ero otti koville ja pelkää saman tapahtumista? Joskus jopa sosiaaliset paineet voivat saada aikaan sen ettei halua "näin pian" uudestaan naimisiin? (sukulaiset, ystävät yms..)

Keskustelkaa, kertokaa mitä itse haluatte ja miksi. Miksi naimisiin meno on sinulle tärkeää ja ole myös valmis kuuntelemaan syyt miksei miehesi halua naimisiin.

Ja kuten Rosetta sanoikin, ehkä miehesi ajattelee automaattisesti häitä 200 henkilön suurjuhlana, voihan sitä mennä naimisiin maistraatissa ja vaikka lapsen synnyttyä pitää avioliiton siunaus.

Tsemppiä, ja onnea tulevasta perheen jäsenestä Heidille.

Edited September 25, 2008 by miukulainen-84

[Guest angeline]

Meillä on toisin päin. Haluaisin olla yhtä innoissani häistä kuin mieheni, mutta en vaan ole. Teen meidän suhteessa kaiken sen takia, että haluan miehen olevan onnellinen. Itse olen onneton kummin päin vaan: jos aion elää hänen kanssaan aina, en saa koskaan sellaista rakkautta-ensi-silmäyksellä-huumaa, tai mitään huumaa ylipäätään vaan sellaista mukavaa yhdessäoloa, ja kaikki on jotenkin sellaista, en tiedä miten kuvailla, puolitekoista. Jokin vaivaa koko ajan, enkä tiedä mistä se johtuu. En ehkä vaan pysty olemaan normaali, olen erolapsi. Jos jättäisin hänet ja tekisin onnettomaksi, en voisi ikinä olla itse onnellinen. Esimerkkinä haluaisin haluta kaikkia perinteisiä juttuja kuten valkoisen unelmahääpuvun ja lapsia, mutta en halua, ei se oikein istu meille, eikä halua mieskään (koomikko...).

[Sesilia88]

^ angelinen kommenttiin vain, että ajatuksesi on luultavasti ihan normaaleja (en itse ajattele niin), koska nykypäivänä on sellainen kummallinen trendi, että korostetaan yksilöllisyyttä. Ja sitä rakastumisen tunnetta haetaan kauhealla tuskalla yhä uudestaan ja uudestaan.

Itsekin tosin pidän yksilöllisyydestä, en ole kovin yhteisöllinen, mutta alun jälkeen se ei ole samanlaista. Mielestäni se on parempaa, kun voi luottaa toiseen, vaikka kuhertelu jääkin arjesta. Ja joskus jos joku sana on hukassa, niin toinen arvaa sen jne... Kyllä itseäkin joskus tympii, että toiki tossa tommonen, mutta sitten rupean miettimään, että no millainen mun siippani sitten pitäisi olla, että se olisi 'täydellinen'. Mä en muuttaisi mitään, koska uskon, että kyllä se ajan kanssa kehittyy tietyissä asioissa, kuten oppii siistimmäksi (olen huomannut jo kehityksen!). Mä en usko, että edes sietäisin ketään toista

[Guest xx-vierailee]

Teen meidän suhteessa kaiken sen takia, että haluan miehen olevan onnellinen. Itse olen onneton kummin päin vaan: jos aion elää hänen kanssaan aina, en saa koskaan sellaista rakkautta-ensi-silmäyksellä-huumaa, tai mitään huumaa ylipäätään vaan sellaista mukavaa yhdessäoloa, ja kaikki on jotenkin sellaista, en tiedä miten kuvailla, puolitekoista. Jokin vaivaa koko ajan, enkä tiedä mistä se johtuu.

-- Jos jättäisin hänet ja tekisin onnettomaksi, en voisi ikinä olla itse onnellinen.

Minä en voi sanoa että nuo olisivat normaaleja ajatuksia.

Muista angeline, saat vain yhden elämän, jonka käytöstä vastaat itse. Haluatko tosissaan käyttää sen miehen onnelliseksi tekemiseen oman onnellisuutesi kustannuksella? Et tule saamaan palkintoa tai tuskin edes kiitostakaan tästä, joten mieti, onko se sen arvoista.

Olen seurustellut ennen nykyistä sulhastani pari kertaa ihan-kivan-miehen kanssa. Minulla oli silloin aika paljon samanlaisia ajatuksia kuin sinulla. Kyllä olisin voinut elää elämäni tekemällä jomman kumman noista eksistä onnelliseksi, mutta en olisi saanut kokea tuota rakkauden huumaa ja olisin jäänyt kaipaamaan sitä. En tiedä johtuuko avioerojen määrä juuri tuon puutteesta. Enkä puhu nyt alkuhuumasta, jota yleensä jokaisessa suhteessa jonkin verran aluksi on.

Sulhaseeni rakastuin ensisilmäyksellä täydellisesti Olemme olleet yhdessä jo yli 5,5v ja vieläkin sama rakkauden huuma jatkuu, eikä se ole vähentynyt ollenkaan. Vieläkin katsoessani häntä toisinaan mahanpohjassa tuntuu perhosilta, aivan kuin vastarakastuneena. Vieläkin kosketellaan ja suukotellaan toisiamme, vaikka arki ongelmineen onkin läsnä. 3 vuoden yhdessä asumisen jälkeen viimein tajusin, ettei kyseessä ole alkuhuuma, vaan pysyvä olotila. Olen varma, että hän on minulle yksi niistä oikeista.

En usko siihen yhteen oikeaan ihmiseen. Minä olen kolmesti tuntenut tämän saman, mitä sulhastani kohtaan tunnen (mutta näiden kahden kanssa en ole seurustellut). Aivan varmasti olisin voinut jomman kumman niistä kahdesta kanssa elää elämäni onnellisena, mutta en haikaile tai kaipaa heidän peräänsä. Minullahan on jo täydellinen mies jota rakastan eniten maailmassa ja joka rakastaa minua. Minä en uhraisi tällaista rakkautta ja tunnetta, vain tehdäkseni jonkun toisen onnelliseksi. Se ei ole minusta sen arvoista. Olen oikeasti todella pahoillani teidän puolesta, jotka ette saa kokea tätä tunnetta vaan tyydytte kaveriavioliittoon.