Wenya

Minulla oli puku joka ei juuri peittänyt olkapäitä, ja tämän tiesi etukäteen ainakin kaksi pappia, siskot ja serkut (joihin kuuluu kolme tulevaa pappia) ja äitini, joka on sellaisesta suvusta jossa kyllä etikettisäännöstöjä pidetään suuressa arvossa. Kukaan ei ainakaan ääneen sanonut että puvussani olisi jotain vialla tai että pitäisi pistää olkapäitä peittoon kirkonmenojen ajaksi. Minustakin on vähintäänkin kohteliasta kunnioittaa tilaisuuden juhlavaa luonnetta, mutta mielestäni se puvun siveellisyys on kiinni jostain aivan muusta kuin siitä näkyykö juuri olkapäät tai onko hameenhelma polven yläpuolella. Paljon on kiinni myös puvun kantajasta: jos siinä lyhyessä hameessa röhnöttää penkillä jalat harallaan, ei se puku takuulla sovi tilaisuuteen.

Tätä keskustelua lukiessani huomasin, että mielipiteeni aiheesta ei olekaan kovin yksiselitteinen. Olen uskovainen ja kuulun kirkkoon. Toisaalta olen vain tyytyväinen, että kirkolla on tilaisuus pyytää Jumalan siunausta myös ei-uskovien liittoon ja tuleehan häihin myös yleisöä jolle on tilaisuus kertoa Jeesuksesta. Toisaalta minua ärsyttää suuresti se, että toisaalta ihmiset eroavat kirkosta kun eivät halua maksaa kirkollisveroa ja sitten tahtovat palveluja ilmaiseksi (ei se ole ilmaista kun on kolme ihmistä töissä - pappi, kanttori, suntio - eikä tilojen ylläpitokaan ihan ilmaista ole). Myöskin minä koen, että jollakin tasolla siinä halvennetaan minulle tärkeitä asioita. Vähän samaan tapaan kuin tuntuu pahalta, kun Jeesuksen ristinkuoleman päivänä järjestetään erilaisia bileitä. Kuten moni muukin jo sanoi, ei kait se ole minulta pois. Mutta hieman surulliselta se tuntuu. Nightfall: samaa mieltä voisin olla, että hieman tökerösti toiminut pappi. Papin toimenkuvaan kuuluu myös osata kuunnella, että miten kullekin ihmiselle tulee puhua, ja vaikka tämä pappi olisikin tarkoittanut vain hyvää, hän mokasi jos kerta sai sinut tuntemaan olosi epämukavaksi. Kaiken lisäksi tiedän, että monenlaisia pappeja on olemassa, valitettavasti myös sellaisia jotka saattaisivat sanoa tuollaisia ihan tosissaan tarkoittaen, että toimisit nyt niin kuin kiltin vaimon tulee...

Mekään ei haluttu Prinsessa Ruususta tai Kuulaa (vaikka jälkimmäinen aivan hirmu nätti kappale onkin). Kuunneltiin erilaisia marsseja ja tykästyttiin sellaiseen, jota ei oltu ennen kuultukaan. Nuottejakaan ei löydetty ihan hetkessä, joten menimme kysymään kanttorilta olisiko hänellä ehkä nuotit kyseisiin kappaleisiin. Eipä ollut kanttorillekaan tuttu kappale eikä siis nuottejakaan löytynyt. Tämäpä ei häntä pysäyttänyt, vaan hän etsi netistä nuotteja ja löysi jollekin torvisoittokunnalle tms sovitetun version. Niistä hän sitten sovelsi tehden uruille sopivan version ja soitti sen vielä paljon upeampana ja komeampana kuin olisimme ikinä uskaltaneet toivoa. Että meillä ei ainakaan ollut palvelussa valittamista, mutta meillä olikin häät keskellä talvea ja paras kuulemani kanttori ;D

Uutta oli paljonkin, mm. kengät, sukat, alusvaatteet, alushame, puvun kirjonnat jne. Vanhaa oli puku itse, jonka ostin käytettynä. Lainattuna oli huntu, joka oli ollut käytössä siskollani omissa häissään. Olen melkein varma että jotain sinistäkin oli, mutta en nyt millään saa päähäni että mitä... ärsyttävää.

Meillä ei ollut aikaa kuin pari kuukautta siihen hössöttämiseen, ja kun oli muutakin tekemistä kuin täyspäiväisesti järjestää häitä, niin tuo aika kului jo ihan niiden välttämättömyyksien hoitamiseen. Enkä kyllä jäänyt yhtään kaipaamaan mitään omia askarteluja. Meille se päivä oli kyllä aivan ihmeellinen ja erityinen, mutta sellaisen siitä teki kaikki muu kuin oma hössötyksemme. Kauneimpia asioita oli ehkäpä morsiusmessu kaikkine (suuresti valmiiksi määrättyine) osineen, herkullinen ruoka (joka tilattiin valmiina) ja sukulaisten ihanat puheet. Eli ei mikään sellainen, joka olisi vaatinut omaa hössötystä

Muistan kaiken sen aamun hermostuneisuuden, rauhallisen isän odottamassa marssin alkua, sulhasen hymyn kun hän tuli minua vastaan kirkon käytävällä, papin puheen aikana väkisin tulleet pari liikutuksen kyyneltä, sulhasen lämpimän kädenpuristuksen joka rauhoitti valtavasti, suukon alttarilla joka tuli vähän väärään aikaan (vaikka kuulemma kukaan ei huomannut sitä paitsi ehkä me ja pappi) ja sen, miten upealta ja kauniilta lähtömarssi kuulosti vaikka se oli sulhasen vaatima enkä ollut meinannut suostua että se otettaisiin. (Fiksu sulhanen ja aivan älyttömän taitava kanttori!) Ja sit muistan vanhempieni puheet, joiden aikana itkin aivan solkenaan, häävalssin joka ei ollut harjoitellassemme sujunut ollenkaan mutta häissä onnistuikin tosi hyvin ja lopulta sen ihanan tunteen kun olimme päässeet hotellille hääpaikalta räntäsateen läpi ja saimme olla ihan kahdestaan.