kontrabasisti

Sitoutumisesta oltiin kyllä puhuttu, mutta ei mitenkään hirveän vakavasti. sain silloin semmoisen kuvan, että ei vielä pitkään aikaan. Niinpä yllätys oli täydellinen kun oltiin kahdestaan kynttilänvalossa mökillä sulhasen 20-vuotis syntymäpäivänä ja rakas esitti kysymyksen. Taisi mennä vielä niin, että haluan olla kanssasi loppuelämäni, mennäänkö kihloihin. Aika romanttista vaikka vaimosta ei puhuttu mitään. Aloinkin sitten itkeä kun olen tämmöinen herkkis. Oli kyllä elämäni kaunein hetki!

Naimisiin menemme, koska rakastamme toisiamme ja tahdomme rakastaa toisiamme aina. Se on se viimeinen sinetti liitolle. Ei se periaatteessa arkeamme tule muuttamaan, muuten kuin että ovesta häviää toinen sukunimi. Ja onhan niitä syitä muitakin, esim. jos (toivottavasti kun!) saamme lapsia, perheessä on sama sukunimi.

Eipä olla vielä kerrottu uutisia ja varmaan kerrotaan vasta kun kirkko on varattu, eli joskus vuoden päästä. Kihloihin meno kuitenkin oli lupaus avioliitosta ja kyllä ne vanhemmat on huomanneet kuinka tosissaan tässä ollaan. Muutamaan kertaan "ohimennen" on äidin kanssa tullut häät puheeksi...

Vaihtoehtoja rajaa hyvin valikoiva maku kirkoista. Aikoinaan päätin etten ikinä mene kotipaikkakuntani kirkossa naimisiin, koska kaikki sukulaiseni on vihitty siellä. Todennäköisesti menemme naimisiin nykyisellä paikkakunnalla tai ihan lähikunnassa, kuntarajat kun todellakin menee omituisesti täälläpäin...