Annis_

Komppaan NK:a.

Totta kai uudesta onnesta saa iloita, eikä se naimisiinmeno toisella kerralla ole noloa. Kaikki kuitenkin tekevät asiat tyylillään.

Minua vaivaannuttaa ajatus siitä, että ensimmäiset häät olivat niin mahtipontiset, jotenkin... ei-minua. Seuraavalla kerralla (kunhan nyt saamme päätettyä päivämäärän jne.) menemme kyllä kirkossa naimisiin, mutta juhlat tulevat olemaan pienimuotoiset, juuri meidän näköisemme.

Totta kai toista kertaa naimisiinmenevälläkin on oikeus isoihin juhliin tjsp. ja sen saa tehdä ilolla, ei siihen ole mitään sanomista kellään.

Kyllä minä katuisin muita asioita enemmän, kuin karille mennyttä avioliittoa. Paljon pahempi olisi tappaa tai vammauttaa joku. Mitäs siinä on suremista, ettei osannut valita heti ekalla kertaa sellaista kumppania, jonka kanssa voisi olla loppuelämän tai ainakin vuosikymmeniä? Elämäähän tämä on, täysin rinnoin vaan kohti uusia haasteita ja vanhat asiat unohdetaan.

Juuri näin.

Joskus aiemmin ajattelin kynnyksen kihlautumiselle ja uudelleennaimiselle (HAH mikä sana) olevan korkea, mutta kun Se Yksi käveli vastaan, niin kuinkas kävikään. Mikään tässä elämässä ei kuitenkaan ole varmaa ikinä, mutta tarkoitus olisi pysyä hamaan hautaan saakka yhdessä. Eli siis juu ei, kynnys ei sittenkään ole korkea. Sitä paitsi tämä on ensimmäinen kerta miehelleni, vaikka on silläkin jo kilometrejä ja kokemuksia mittarissa.

Ensimmäisessä avioliitossani otin miehen nimen ja vaihdoin sittemmin tyttönimeeni. Nykyisellä miehelläni on kyllä ihana sukunimi, mutta en haluaisi _taas_ vaihtaa sitä pois. Ehkäpä otan siis yhdistelmänimen, vaikka olenkin aiemmin pitänyt niitä kökköinä. Oma tyttönimeni ja mieheni sukunimi ovat molemmat harvinaisia, joten harmittaisi vaihtaa oma pois senkin vuoksi.

Kun menimme kihloihin nykyisen mieheni kanssa (josko kolmas kerta toden sanoisi?), yllättävin reaktio tuli vanhemmiltani: ei juuri ollenkaan reaktiota. Muut ystävät toki sitten onnittelivat. Miehen veljen sisko taas alkoi heti laskea mahdollista laskettua aikaa, mikä hieman pisti v*tuttamaan. Eikö ihminen enää saa mennä kihloihinkaan ilman, että aletaan heti odottaa vauvauutisia?

Edellisestä liitosta ei ole muistona kuin polttarikansio. Enpä ole kaipaillutkaan sen kummempaa sälää, nykyään olen paljon onnellisempi.

Meillä minä olen toisella kierroksella ja mies ensimmäisellä. Vaikka mies onkin minua reiluhkosti vanhempi, hän ei ole koskaan erehtynyt naimisiin. Minä sen sijaan olen kerran ollut naimisissa ja toivoisinkin, etteivät ystäväni järjestäisi ainakaan mitään kovin suureellisia polttareita. Mieluiten istuisin iltaa läheisimpien ystävieni kanssa ja jauhaisin p*skaa ja siemailisin kuohujuomaa hyvässä seurassa.

Miehelle sen sijaan on ihan sama vaikka järjestäisivät suuremmankin luokan polttarit...

Tapasimme niinkin hienossa paikassa kuin Internet, tarkemmin sanoen Facebook ja eräs yhteiseen mielenkiinnon kohteeseen liittyvä keskustelualue siellä. Siitä se sitten lähti, ja about vuosi sitten mieheni kosaisi minua. Hääpäivää ei ole vielä päätetty, mutta mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa...

Tietää. Tiesi jo silloin kun olin pidemmän kaavan mukaan jäsen täällä, poistuin ja niin edelleen. Tietää se myös sisarpalstallakin pyörimisestäni.