Corinna

Tää on ihan hassu ketju. Meillä on häät viikon päästä ja lapsi täyttää parin kuukauden päästä jo neljä. Kaiken lisäksi ollaan oltu kumpikin vielä opiskelijoita, joten eipä sekään lapsen saamissta estänyt... Mä itse uskoin nuorempana kivenkovaan siihen, että asiat pitäisi tehdä "oikeassa" järjestyksessä, mutta toisaalta pidän naimisiinmenoa eräänlaisen muodollisuutena, jonka mekin olisimme voineet tehdä jo aika päiviä sitten. Itse asiassa me ollaan eletty jo pitkään sellaista lapsiperheen perhe-elämää, että suoraan sanottuna avioliiton myötä ei konkreettisessa arjessa tapahdu mitään muutoksia. Syy siihen, miksi naimisiin mennään vasta nyt on vain siinä, ettei meille ei olisi ollut aikaisemmin taloudellisesti mahdollista järjestää minkäänlaisia juhlia naimisiinmenon kunniaksi. Isyyden tunnustamisesta saatiin lähinnä kunnon naurut ;D, mulle on tätä nykyä ihan sama mitä joku meistä tai meidän avoliitossa syntyneestä lapsesta ajattelee. Musta koko isä-kysymys on ihan naurettava muutenkin. Varsinkin kun Suomessa syntyy vuosittain myös sellaisia lapsia, joiden isäksi merkitään voimassa oleman avioliiton vuoksi isäksi joku muu, kuin se varsinainen biologinen isä on. Olen kuullut, että tämän purkaminen onkin sitten monta kertaa vaikeampi juttu kuin isyyden tunnustaminen. Ihmisen biologia ei ole suoraan verrannollinen papin aameneen tai maistraatissa tehtyyn paperiin... Rosa Meriläinen oli mun mielestäni siinä asiassa oikeassa, että jos siitä "varsinaisesta, 100 % varmasta " isästä oltaisiin oikeasti kiinnostuneita, DNA-testi tehtäisiin sekä avio- että avoliitossa syntyneille lapsille.

Mä luulen, että pitkälti noiden muistojen säilyttämisen kohtalon ratkaisee se, minkäläinen suhde oli ja jopa miten se loppui. Ajattelen nyt kyllä vain itseäni...mä en haluaisi säilyttää muistoja ahdistavista suhteista, joita ajatellessakin tulee vain paha mieli. Tosin mullakin kaapin peruilla tämmöisiä kuvia yms. on, osan olen pistänyt tiukkaan pakettiin ja vienyt vanhempieni vintin viimeiseen perukkaan. Jotenkin tuo poishäitääminenkin tuntuu pahalta, jos vaikka silloin vanhainkodissa ajattelee nuoruudestaan eri tavalla. Osan olen lahjottanut takaisin asianomaisille. Minä en kyllä välttämättä haluaisi katsella entisiä häävideoita kirjahyllyssä tai ainakaan kovin näkyvillä. Poisheittämään en varmaan pakottaisin, mutta pyytäisin siirtämään johonkin pois näkyviltä. Vaikea asia joka tapauksessa. Mulle ainakin joku häävideo kirjahyllyssä olisi vähän sama kuin exän kuva koko ajan näkyvillä... Mä en tiedä voiko vaivautumista jostain tälläisestä kutsua mustasukkaisuudesta, mä koen enemmänkin silloin se elämänvaihe on jäänyt jotenkin loppuunkäsittelemättä...

Pakko kirjoittaa kommentti tähän aiheeseen, vaikka olenkin itse jo kolmenkympin rajapyykin ohittanut. Menin itse ensimmäistä kertaa kihloihin 18-vuotiaana ensimmäisen poikaystäväni (silloin 21v.) kanssa vakaasti vakuuttuneena siitä, että kyseessä oli elämäni rakkaus: se kestää ikuisesti ja mitään yhtä suurta ei voi tulla itselleni eteen. Olisin ollut valmis menemään naimisiinkin vaikka samantien, varsinkin kun kasvuympäristöni oli aika konservatiivinen. Nykyään on järkeä päässä ja elämänkokemusta karttunut niin paljon, että ymmärrän kuinka naivi ja kehittymätön ihmisenä silloin olinkaan. Tiedän, että moni 18-vuotias ja vielä parikymppinenkin ajattelee olevansa aikuisuutensa huipulla -ihan kuin ihmisen kehitys pysähtyisi tuohon täysi-ikäisyyteen, varsinkin kun sen ikäisenä suorastaan hinkuu sitä, että tulisi vihdoin kohdelluksi aikuisena. Minullakin oli mm. valtava tarve saada ns. tunnustus silloiselle suhteelleni, johon valitettavasti vanhempani ja sukulaisenikin suhtautuivat vähätellen. Tosin toisen osapuolen koti oli vieläkin pahempaa laatua, yökylässäkin oleminen oli iästä huolimatta kiellettyä kihloihin asti. Vaikka tämä saattaa kuulostaa kamalalta, minusta avioliitto ja rakkaus ovat loppujen lopuksi kaksi eri asiaa. Rakkaudessa tärkeintä on sitoutuminen toiseen ja yhteiseen perheeseen, eikä siihen tarvita papin aamenta. Tai jos tarvitaan, silloin asiat eivät ole oikealla nojalla, koska mielestäni terve parisuhde perustuu aina vapaaehtoiselle yhdessäolemiselle. Onneksi nyky-yhteiskunta on vähitellen muuttumassa suvaitsevammaksi (esim. samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinti) ja vähitellen ahdasmielinen ajatus avioliitosta sinä ainoana "oikeana" parisuhteen mallina on väistymässä. Jaa, että miksikö minä olen menossa sitten naimisiin...? Lähinnä siitä yksinkertaisesta syytä, että haluan olla lapseni isän kanssa myös lain edessä perhe. Minusta on myös mukava olla vihdoin oman lapseni kanssa samanniminen, vaikka se aika vanhanaikaiselta kuullostaakin.

Mä olen asiakaspalvelutyössä, jossa "joudun" päivittäin katselemaan jokaisen porukoiden nimiä. nen-nen- tai -la-la päätteitä ei ole kovin paljoa kyllä liikkeellä ja oma mielipiteesi on, että ne kuulostavat aika hassuilta, sorry... Tosin mä en muutenkaan ole yhdysnimien kannalla, tunnen liian monta naista, jotka ovat sitten jälkikäteen tiputtaneet sen oman nimensä pois.