Taiga

Saattaa mennä hiukkasen aiheen vierestäkin, mutta pakko sanoa, kun tuli tästä ketjusta kaksi juttua mieleen... Itse olen koko ajan kuulunut kirkkoon, enkä edes harkitse siitä eroavani. Mutta isäni oli aika erikoinen tapaus, hän kävi rippikoulun yli 50-vuotiaana, kun tuleva toinen rouva halusi kirkkohäät... Kaikkea sitä... Äitini kanssa heillä oli siis siviilivihkiminen. Ja toinen ajatus... Hiukan ihmettelen kirkosta eroamista vain kirkollisverotuksesta eroon pääsemiseksi. Esim. Wikipedia kertoo, että kirkollisvero on keskimäärin huimat 1,33%. Ja tuosta menee kuitenkin rahaa useisiin palveluihin, jotka ovat ainakin minusta rahallisen tukeni arvoisia (esim. nuorisotyö, lapsityö, ulkomaanapu ja perheneuvonta). Eli jos kirkosta eroamisen taustalla ei ole suurempia aatteellisia syitä, tuntuu aika itsekkäältä vaikkapa usean vuoden ajan olla maksamatta kirkollisveroa ja sitten omien häiden takia liittyä hyvin lyhyeksi ajaksi kirkkoon, vain erotakseen siitä jälleen. Noh, nämä siis minun mielipiteitäni...

Jaa, kannan nyt korteni tähän kekoon, vaikka vähän hirvittääkin... Tietysti tällaiset asiat herättävät monenlaisia tunteita ja sitä myötä kiivaitakin vastauksia. Meidän suhteessamme olemme suunnitelleet, että ensin solmitaan avioliitto ja sitten toivottavasti saamme lapsia. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys eikä "lasten tekemistä"... Taustalla on ajatus siitä, että toivomme yhteisen perheen perustaksi lainvoimaista liittoa ja myös yhteistä sukunimeä koko perheelle. Jos lapsia meille suodaan, niin sitten ei tarvitse miettiä isyyden tunnustamista ja vahvistamista, eikä lapsen sukunimeä tarvitse vaihtaa (useilla tutuillani avoliittoon syntyneelle lapselle on haluttu vaihtaa isän sukunimi). Kuulostaa ehkä arkisilta ja käytännön näkökohdilta, mutta nekin ovat meille tärkeitä. Tiedän toisaalta myös, että olen vielä varmasti aika nuori ja naiivi, joten en missään nimessä ole kritisoimassa niitä pareja, jotka päätöksen kautta tai elämän kuljettaessa päätyvät toisenlaisiin ratkaisuihin. Oma elämä on kuitenkin edennyt tähän asti niin, että on ollut mahdollista edetä omien sekä miehen arvojen mukaan avoliitto-avioliitto-lapset-järjetyksessä.

Olemme ajatelleet, että vihkiminen tapahtuisi kirkossa omalla kotipaikkakunnallani. Hääjuhla pidetään sitten molempien nykyisessä asuinkunnassa. Onneksi näiden kahden välillä ei ole hirmuisen pitkä matka...

Samaistun Lusciniaan siinä, että minustakin paistaa jo kauaksi, jos minulla on jokin kiva asia, mitä yritän pitää salassa. Toistaiseksi emme ole kertoneet hääsuunnitelmistamme kenellekään läheisille, mutta vaikeaa on... Siksi itselläni on niin päin, että työpaikka toimii varaventtiilinä. Olen töissä toisella paikkakunnalla, joten ei ole pelkoa, että sieltä asia kulkeutuisi eteenpäin. Läheisimmille työkavereille olen siis kertonut ensi vuoden syksyyn aiotusta suuresta päivästä. Luultavasti tässä kevään aikana julkistetaan asia myös meidän molempien vanhemmille ja ystäville. Sen verran pienet suvut on meillä kummallakin, että tieto siinä porukassa leviää varmasti jo ennen kutsujen lähettämistä, mutta se on minusta ihan ok. En osaa kuvitella, että pystyisin pitämään koko avioitumisen salassa h-hetkeen asti, mun on pakko saada pähkäillä suunnitelmia yhdessä ystävien ja tulevan anopin kanssa!

Paljon asiaa ja ajatelemisen aihetta tässä ketjussa... Itse olen päättänyt, että otan tulevan mieheni sukunimen. Olen jo kerran aiemmin vaihtanut sukunimeäni nuorempana, kun vanhempani erosivat. Otin tuolloin äitini tyttönimen, koska olen aina tuntenut äitini suvun läheisemmäksi, ja riitaisen eron aikaan omat tunteeni isää kohtaan olivat kaikkea muuta kuin lämpimät... Kyse oli siis pesäeron ottamisesta isän puoleen. Tätä sukunimeä olen kantanut nyt reilut kymmenen vuotta, ja tietyllä haikeudella kyllä suhtaudun siitä luopumiseen. Mutta koska olemme mieheni kanssa molemmat perinteistä tyyppiä, tahdomme perheellemme (toivottavasti lapsiakin meille joskus suodaan) yhden yhteisen sukunimen. Mutta se on tietysti kovin yksilöllistä, miten tärkeänä kukin tällaiset asiat kokee. Nykyaikana on ainakin hyvä, että jokainen saa tehdä oman valintansa, eikä laki pakota nimeä vaihtamaan...

Syksy tuntuu parhaalta. Kesässä ahdistaa mahdollinen kuumuus (vaikka eihän säistä enää mitään voi ennustaa, kun ilmastonmuutos jyllää...) sekä sen "tavallisuus" häiden ajankohtana. Syksyllä on mielestäni tunnelmallista, toivottavasti saamme häiden aikaan ruskaa ja poutaisen päivän!

Minä en ole vielä tunnustanut, että nyt olen jo siirtynyt pelkästä lueskelusta ihan jäseneksi asti. Tuskinpa hänellä on mitään sitä vastaan, varmasti vaan helpotus, että saan täällä sitten purkaa pahimpia hössötystarpeitani!