Jo seurustelun alkuaikoina julistin uhmakkaasti etten vaihda nimeäni. Nyt häitä suunnitellessa ja useamman vuoden keskustelujen jälkeen olen päätynyt siihen että ensi kesän jälkeen minullakin on kaksoisnimi. Vaikka jossain vaiheessa olen myös todennut, että se kuulostaa tyhmältä (-nen loppuinen nimi ja avopuolisolla ihan lyhyt), että en ota kaksoisnimeä. Mies ei halua (jostain kumman syystä ) vaihtaa minun nimeeni, joten on jopa väläytelty mahdollisuutta, että keksitään molemmille uusi... Tätä ketjua lukiessa on tullut esille monia hyviä seikkoja siitä, miksi kaksoisnimeen olen päätymässä (tosin asia on vielä runnottava läpi miehenkin ajatusmaailmaan). Ura orastaa jo sen verran, että minut tunnetaan tyttönimelläni. Toinen ja ehkä painavampi syy on se, mihin olen aina tukeutunut eli se, että omaa sukuani on Suomessa noin 100 kappaletta. Ihan sen vuoksi haluan nimeni säilyttää että sukumme nimi on minulle tärkeä. En kuitenkaan halua jättää miehen nimeä pois, joten kaksoisnimi se sitten on. Melkoinen sanahirviö siitä tulee, mutta kyllä sen kanssa oppii elämään. Ja eipähän ole edellenkään muita samananimisiä tässä maassa.