Tää nyt menee taas OT, kun minun kosintanikaan ei kuulu missään nimessä penkin alle menneiden joukkoon vaikkei yltiöromanttinen polvikosinta ollukaan ja minun pitäis mitä ilmeisemmin kuulua näiden pettyneiden joukkoon.. Mut toisin kävi siis: oon maailman onnellisin morsian, sillä meidän kihlautumisemme ei vois enempää meidän näköinen olla. Minä olin jo kerran miestäni kosinu keväällä 2006 lomareissumme aikana ja hän antoi mulle silloin rukkaset. (Olikohan tää se penkin alle mennyt osa tästä tarinasta? ) Sit sen jälkeen ollaan silloin tällöin puhuttu kihloista ja naimisiin menosta, mut tuo miekkonen on ollut sitä mieltä, että nooh, katsellaan, mikäs kiire meillä tässä.. Nyt sit joulukuun lopussa oltiin ajamassa Lappeenrantaan ostamaan uutta autoa, niiin siinä automatkan aikana tää sit kysyy ihan normaalin jutustelun keskellä ja siis itse autoa ajaessaan, että mennäänkö kihloihin. Minä sit siihen vastaamaan, että mennään vaan. Ilmeisesti piti ottaa järeät suostuttelukeinot käyttöön, kun vielä ennen tätä kysymystä olin kuumeisesti miettiny, että onko meidän järkevää ostaa uutta autoa. Mies siis ilmeisesti aatteli antaa mulle muuta ajateltavaa. Hän ei ollu millään muotoa suunnitellut kysyvänsä tuossa tilanteessa tai ees sinä päivänä, se vaan tuli suusta. Mulla meni kyllä muutama päivä ennenkuin todella ymmärsin, että ollaan oikeesti kihloissa. Sit yhtenä iltana saunassa se vaan kolahti, ja mies kysyikin multa nauraen, että nytkö sä sen oikeesti tajusit! Meillä ei oo vieläkään sormuksia (ei olla pidetty turhaa hoppua) enkä osaa kosintaa ihanammaks ajatella!