Galentin

Tirilän työväentalo vetää parisataa henkeä, mutta 150:lle se on sopiva, koska silloin ei tarvitse erikseen siirtää pöytiä tanssimista varten. Meillä oli 132 vierasta ja salin keskelle jäi reippaan kokoinen tanssilattia. Minusta sali ei ole niinkään liikuntasalimainen vaan työväentalomainen Salissa on siis myös lava orkesteria varten esirippuineen kaikkineen. Salista pääsee suoraan takapihalle, minne mahtuu myös aika paljon autoja eli ei tarvitse kadun varteen pysäköidä. Meillä vieraat tulivat sisään etuovesta (siis sieltä kauppaa vastapäätä) mutta sitten ovet suljettiin ja suurin osa taisi poistua illalla takakautta. Eikös Tassos ole jossain vaiheessa muuttamassa Nordean entiseen rakennukseen, siis siihen vanhaan osaan? Näin olen ymmärtänyt. Kannattaa ottaa huomioon, jos Tassosta kyselee... Casanovaa Eekoo on myös sulkemassa (vai menikö se jo kiinni?).

Armilan (ja Kourulanmäen) VPK:n talo on Myllymäessä, siis siinä varsinaisella mäellä talojen keskellä. Tässä linkki: http://194.251.35.222/Kiinteasivu.asp?Kiin...mp;NakymaID=277 Se juhlapaikaksi soveltuva talo on tuo oikeanpuoleinen vanha rakennus. Olen ollut tuolla muutamissa juhlissa, minusta tuo on aika pieni tuolle määrälle vieraita. Todella ahdasta ainakin tulisi. Suosittelen edelleen Tirilän työväentaloa, meillä oli siellä 130 vierasta ja tilaa riitti.

http://www.naimisiin.info/cgi-bin/yabb21/Y...?num=1176200044 : ;D

Laurelia, tuollaiseen metsän keskellä toteutettavaan ratkaisuun varmaan sopisivat metsästysmajat. Olen ollut yksissä häissä (keittiön puolella) jotka olivat metsästysseuran "majalla" joka kyllä oli pientä työväentaloa vastaava, vieraita oli n. 60-80. Pienien juhlien järjestäminen noissa yleensä onnistuu ja joissain vähän isompienkin. Ei kyllä mitään hajua, mitä kautta tuollaisiin pääsee.

Aika monessa paikassa, jossa on oma keittiö, täytyy ruoka olla tilattu sitä kautta. Siitähän varsinaiset ravintolat tienestinsä tekevät. Sitten on vielä niitä juhlapaikkoja, jotka eivät ole ravintoloita, mutta ovat tehneet sopimukset tietyn pitopalvelun kanssa ja sieltä on siis otettava tarjoilu.

Mies otti minun sukunimeni naimisiin mennessä. Olin päättänyt jo pienenä, etten vaihda nimeäni ja mies halusi yhteisen nimen, päätti siis ihan itse ottaa minun nimeni. Minun sukunimeäni kantaa reilut sata ihmistä ja miehen entistä sukunimeä tuhansia. Ennen häitä mies kertoi asiasta perheelleen ja ottivat jutun ihan asiallisesti. Sukunimi oli heidänkin suvussaan ollut vasta 4 sukupolvea siinä missä minulla 400 vuotta. Suurin osa sukulaisista ei tiennyt nimivalinnasta ja sai tietää vasta häissä kun pappi sanoi "Herra ja rouva XX". Kuvanauhalta kuuluu kevyt kohahdus ja kuulemma tosi moni oli kysellyt lähimmiltä sukulaisilta että kuuliko oikein. Kukaan ei oikeastaan edes ihmetellyt asiaa. Oma mies tuntuu välillä olevan jopa aika ylpeä omasta ratkaisustaan. En koe, että hän on tossun alla vaan itsetuntoa on ihan riittävästi että ei tarvitse pitää kiinni 60 vuotta kestäneestä perinteestä että vaimo ottaa miehen nimen. Minulle oma sukunimi oli tärkeä ja miehelle ei, tämä oli siis paras ratkaisu.

Meillä oli ruokailu neljän maissa ja kakku kuudelta. Iltapala tarjoiltiin ennen kymmentä, pöytään kannettiin jäljelle jääneitä ruokia. Suurin osa tarjoiluista oli kylmiä, joten oli aika vaivatonta tarjoilla ne uudestaan. Siinä vaiheessa paikalla oli enää muutamia kymmeniä ihmisiä, mutta niille harvoille maittoi hyvin. Osa sai vielä eväitäkin mukaan. Alunperin oli suunnitelmissa tarjota illalla keittoa, mutta sitten päädyimme tähän ratkaisuun.

Minulla oli aika lyhyt laahus, mutta kyllä sen jotenkin huomasi. Alttarilla mies astui kerran helman päälle, päivän aikana taas laahus keräisi itseensä vaikka mitä lattialta. Ilmeisesti onnistuin kuitenkin kävelemään mehutahran yli vaikka yritin kaikkea hämärää väistellä ja nostelin välillä helmaa. Suurin osa lähti onneksi irti liottamalla. Olin suojannut kangasta teflonsuihkeella ja ihan kohtalaisen siistinä pysyi.

Olen aika tyytyväinen. Kihla tavallinen keltakultainen puolipyöreä, vihkisormus vähän kapeampi puolipyöreä ja yksi pieni timantti. Teetimme vihkisormukseni, koska halusin yhden kiven tietyllä istutuksella ja materiaaliksi löytyi isäni kihlasormus. Toisaalta olisi ollut kiva että sormukset olisivat yhtä leveitä, mutta näyttävät hyvältä näinkin.

Sain mieheltäni Kalevala Korun hopeisen ison Talon sydän -riipuksen. Se oli ihan täydellinen, olen aina halunnut juuri tuon, en vaan tiedä mistä mies sen tiesi. Ei ole varsinaisesti mikään lahjojen ostaja. Sain syntymäpäivälahjaksi samaa sarjaa korvakorut. Korun lisäksi sain huomenlahjaksi kansion, joka sisälsi miehen päiväkirjamerkintöjä ja muita henkilökohtaisia kirjoituksia. Tiesin kyllä kansion olemassaolosta, mutta olin luvannut miehelle että saa pitää jotain omaa ja salaista. Tuo tuli siis suoraan sydämestä ja liikutuin kun antoi kansion luettavaksi. Miehelle annoin solmioneulan kun ei sillä ollut sellaista.

Täällä on jotain superrouvia Minulla on neljä eri kansiota, joihin voisin laittaa kuvia, voitte varmaan arvata ettei yhteenkään ole vielä kuvia laitettu. Olen kyllä ajatuksen tasolla suunnitellut... mutta kaikki ehkä tyssää siihen että kuvittelen, että niitä kuvia muka tulee jostain lisää tai täytyy vielä kopioida jotain kuvia eikä siitä sitten tule mitään jos ne ovat jo kansiossa. Valokuvien kansioon laittaminen on niitä juttuja, joita en halua ryssiä vaan tavoittelen jotain mahdotonta täydellisyyttä, joten haluan käyttää sen yhden mahdollisuuden huolella. Yksi jarru on tietysti digikuvien tulostaminen. Paperikuvia taitaa olla jotain 150, digikuvia ehkä saman verran. no, puoli vuottahan tässä on vasta naimisissa oltu, ei siis mitään kiirettä.

Minä en ole koskaan edes harkinnut nimen vaihtoa, joten jos olisin nimen vaihtanut, edessä olisi luultavasti ollut identiteettikriisi. Minulle nimi ei ole vain nimi. Sukunimeni sisältää mielessäni paljon tärkeitä asioita. Nimi yhdistää minut sukuuni, kertoo mistä tulen (sukunimeä lähinnä yhdestä kunnasta lähtöisin olevilla) ja lisäksi se on vielä persoonallinen koska on oikeasti alunperin hellittelynimi. Nimi ei ole yleinen, joten tunnen vahvaa yhteenkuuluvaisuutta kaikkiin sen kantajiin. Murrosikäisenä sukunimi oli todella tärkeä juttu. Vanhempani ovat eronneet ja äidilläni on eri sukunimi kuin minulla ja siskollani. Nimi siis yhdisti meidät isäämme jota äiti välillä hiukan parjasi. Tällä nimellä minut tuntevat kaikki, pidän jopa enemmän sukunimestäni kuin etunimestäni. Samannimisiä on tosin tietääkseni kolme, mutta emme mene sekaisin koska asumme eri puolilla maata. Tuntuu että olisi outoa jos lapsillani olisi joku muu sukunimi kuin omani. Minun haarastani ei "automaattisesti" kukaan nimeä jatka, kaikki serkut siis tyttöjä. Luulen että suhtautuisin vähemmän tunteenomaisesti sukunimeeni jos se olisi yleinen ja "tavallinen" (en tosin mitenkään halua mollata niitä jotka eivät vaihda yleistä nimeä) eikä yhdistäisi minua mihinkään.

Minulla on paljon serkkuja, mutta yli 10-vuotiaita en siitä porukasta laske enää lapsiksi. Varsinaisia lapsia oli siis vain viisi ja kaikki olivat sukua. Morsiusneitoina olivat 5v. siskoni ja 7v. kummityttöni ja sulhaspoikana 6v. miehen kummipoika. Lisäksi yksi 7v. tyttö ja 8v. poika. Olimme etukäteen varautuneet siihen, että ainakin siskoni ryhtyy riehumaan jossain vaiheessa, on nimittäin yleensä todella vilkas. Pienessä sivuhuoneessa oli lapsille tekemistä, värityskirjaa ja kyniä, äitini taisi tuoda jotain muutakin askartelutarviketta. Muut lapset kuin sisko normaalisti aika rauhallisia, mutta kyllähän ne kaikki siellä peräkanaa juoksivat jossain vaiheessa. Minulle sikäli helppo tilanne että kaikki ovat niin läheistä sukua (sisko+serkkuja) että voin ihan suoraan niitä käskeä jos tarvis, kerran taisin siskolle ääntäni korottaa. Vanhemmat kuitenkin onneksi kävivät välillä paimentamassa lapsiaan kun meno meinasi mennä villiksi. Kaikki lapset käyttäytyivät ihan riittävän hyvin. Kirkossa oli hiljaista, eivätkä möykänneet juhlapaikallakaan kuin tauoilla kun ei ollut mitään ohjelmaa. Lapset olivat omassa pöydässään, mutta vanhempiensa pöydän vieressä. Lasten pöytä oli sijoiteltu niin, ettei heidän liikkumisensa pöydästä ja pöytään haitannut muita. Varsinkin tytöt olivat erittäin innolla mukana häissä, enkä ole koskaan nähnyt leveämpää hymyä kuin kummitytöllä tämän kuullessa että saa pitää mekon itsellään. Sisko lauloi meille itse keksimäänsä laulua ja oli piirtänyt minusta kuvan (näytän vihreältä jänikseltä) Sulhasen ryöstö aiheutti pientä hermostumista, kummityttö ja sisko kävivät kyselemässä koko illan että mihin kaaso oli vienyt sulhasen. Kummityttö myös ihastui toivottomasti bestmaniin... Halusimme, että lapset saavat osallistua juhlaan siinä missä aikuisetkin, siksi heille oli katettu samanlainen pöytä kuin muillekin eikä leikkihuoneen lisäksi ollut muuta erikoista. Minusta lasten käyttäytyminen on vanhempien vastuulla ja jos joku tästä huomauttamisesta ottaa nokkiinsa, voi ehkä miettiä omia kasvatusperiaatteitaan. Tiedän tapauksia jotka kasvattavat lapsensa niin vapaasti, että kokevat minkä tahansa kieltämisen olevan lapsen rajoittamista. Vanhempien tehtävä on kuitenkin nimenomaan luoda ne rajat tehdäkseen lapsesta "yhteiskuntakelpoisen" yksilön. Tähän kuuluu mielestäni käytöstapojen opettaminen, eihän aikuisillakaan ole mitään oikeutta riekkua miten sattuu toisten juhlissa. Meidän juhlissamme huolestuinkin enemmän aikuisten käyttäytymisestä ja niinhän se enoni olikin loppuillasta ihan kaatokännissä >

Nimi ei ole vaihtunut eikä kukaan edes neidittele/rouvittele, joten niistä en ole päässyt nauttimaan. Parasta on, että koko yhteiskunnan silmissä, laissa, aivan kaikkialla minä ja aviomieheni kuulumme virallisesti yhteen. Minä olen lähin omainen, minun nimeni on toisen veropapereissa. Olen vaimo, ei tarvitse arpoa mitään nimitystä (tyttöystävä, avovaimo, vaimoke...) kun voi sanoa VAIMO.

Vastasin yhteinen kotipaikkakunta, koska häät pidettiin kahdessa paikassa, mutta kumpikin oli toisen kotipaikkakunta. Vihkiminen siis miehen entisellä kotipaikkakunnalla missä viettänyt suurimman osan elämästään. Juhlat taas minun synnyinkaupungissani jossa asumme.

Minulla Absolut Torr toimii, joitain ongelmia senkin kanssa on. Joskus kannattaa pitää parin viikon tauko, minulla ainakin teho hiipuu kun on käyttänyt kauan. Kun laittaa viikon välein, 6. päivänä alkavat kainalot haista kamalalle vaikka hikoilu on poissa. Pikku sipauksella deodoranttia tuosta onneksi pääsee.

Meilläkin mies varasi kirkon koska se oli hänen entisen kotiseurakuntansa kirkko.

Tuntuu pahalta sekä morsiusparin että lahjan antaneiden puolesta jos joku käy rosmoamassa rahat Meillä oli sovittu etukäteen että bestman tarkistaa kaikki kirjekuoret jotka lahjapöytään tulevat. Jos kirjekuoressa on rahaa/shekki, kirjoittaa pienellä kortin kulmaan summan ja laittaa rahat taskuunsa kaikki samaan kirjekuoreen.

Mistä sitten löytää asianajajan joka osaa hommansa eli on erikoistunut juuri avioehdon tyyppisiin asioihin? Eniten mieltä kaihertaa kuinka paljon avioehtosopimuksen laatiminen maksaa. Kahdella köyhällä opiskelijalla ei hirveisiin summiin varaa ole vaikka kiinteän omaisuuden vuoksi haluammekin avioehdon.

Kuten jo muutamaan kertaan olen muissa keskusteluissa todennut, mieheni otti minun sukunimeni. Mitenkö päädyimme tähän ratkaisuun? Minä päätin jo ala-asteella (tein ala-asteella paljon muitakin elämääni pitkällä aikavälillä vaikuttaneita päätöksiä) että pidän oman sukunimeni jos menen naimisiin. Sukunimi ei ole mikään kovin yleinen (ei tosin huippuharvinainenkaan) eikä minun sukuhaarassani ole yhtään miespuolista nimen kantajaa joka "automaattisesti" siirtäisi sukunimeä lapsilleen. Pidän nimestäni ja se on ollut aina vahva osa identiteettiäni, ei ainoastaan nimi. Nimi sisältää henkilökohtaisen historiani, sukuni historian, erottaa minut muista ihmisistä. Nimenvaihdos olisi siis ollut melkoisen identiteettikriisin paikka. Meillä siis miehen sukunimi ei oikeastaan ollut vaihtoehto. Olisin kyllä voinut ottaa vaikka yhdysnimen, tosin sittenhän lapsille olisi tullut miehen sukunimi. Mies oli sitä mieltä että perheellä pitää olla yhteinen nimi eikä minun etunimeni kuulemma edes ollenkaan sopisi hänen sukunimeensä (olin kyllä eri mieltä). Niinpä hän päätti ottaa minun nimeni. Miehen sukunimi (se vanha siis) on aika yleinen, kokonimikaimojakin löytyy pelkästään tästä kaupungista useita. Nimi ei siis ole ainakaan häviämässä. Lisäksi suku on ottanut nimen muutamia sukupolvia sitten kun "kantaisä" ajautui riitoihin oman isänsä kanssa ja päätti että hän ja hänen tulevat jälkeläisensä eivät vanhaa nimeä kanna. Vain muutamat sukulaiset (lähinnä minun) tiesivät nimiasiasta etukäteen. Mies kertoi vanhemmilleen itse reilusti ennen häitä, en oikein vieläkään tiedä miten asiaan suhtautuvat, eivät kuitenkaan kauheasti ainakaan suuttuneet ;D Voitte siis kuvitella että kirkossa kävi melkoinen kohahdus kun pappi sanoi että saanko esitellä, hra ja rva X. Jälkikäteen puolet vieraista kävi varmistamassa vanhemmiltamme asian, suurin osa luuli joko papin tehneen virheen tai kuulleensa vain väärin.

En koe ollenkaan että mieheni (joka siis vaihtoi nimensä minun sukunimeeni) olisi jotenkin irronnut omasta suvustaan. Jos sukulaisuus olisi nimestä kiinni, minulla ei paljon sukulaisia olisi. Vanhempieni eron jälkeen äitini vaihtoi tyttönimeensä joten meillä ei ole ollut yhteistä nimittäjää pitkään aikaan. 5-vuotiaalla siskopuolellani taas on isänsä sukunimi eli ei yhteistä nimeä siskojensa tai äitinsä kanssa. Silti äitini ja siskoni kuuluvat samaan sukuun kuin minäkin Tunnen kuuluvani vähintään neljään sukuun. Miehellä on hyvin vahvat siteet varsinkin isänsä sukuun johon minutkin otettiin ilolla vastaan jo melko varhaisessa vaiheessa seurustelua. Siksi tuntuikin hiukan kuin olisin "riistänyt" miehen suvultaan. Sinänsä omituista että samaa sukunimeä (siis isältäni alunperin tulevaa) kantavia ihmisiä tunnen vain muutamia, isänisä on kuollut eikä hänen sukulaisiinsa kauheasti pidetä yhteyttä. Tärkein yhteys nimellä ja sukulaisuudella on siinä, keihin ihmisiin ihminen yhdistetään nimen perusteella. Kun sanon sukunimeni, joku voi kysyä, olenko sen ja sen sukulainen ja olenko tietyltä paikkakunnalta kotoisin (tämännimisiä on vain muutamalla paikkakunnalla Suomessa) mutta kukaan ei yhdistä minua äitiini.

Meillä (kuten kaikissa aikaisemmissakin suvun häissä) vieroitusvalssissa morsianta tanssittivat kaikki naiset ja sulhasta kaikki miehet. Tanssimme valssia (koska suurin osa vieraista osasi vain valssia), molempien tanssitus tapahtui yhtä aikaa. Mies ehti tanssia kaikkien miesvieraiden kanssa, minä en ihan kaikkien naisten. Lopuksi oli ilmaanheitto joka oli aika pelottava kokemus. Heittämiseen osallistui kaksi niin pitkää naista (molemmat melkein 180cm) että heittelivät minua melkein kahdestaan ja lensin aika korkealle Minäkin koen että minut tanssitettiin rouvassäätyyn, ei niinkään vieroitettu perheestäni. Monelle kaverilleni koko vieroitusvalssi oli aivan uusi juttu ja kaikki tuntuivat tykkäävän.

Meillä oli laitettu pieniä tehtäviä pöytäkunnittain, menimme itse kuvaukseen vihkimisen jälkeen. Kaikissa pöydissä ensimmäinen tehtävä oli esitellä itsensä muille pöydässä istuville (pöytiin oli sekotettu molempien sukulaisia). Tehtävänä oli myös ottaa kertakäyttökameralla kuva kaikista pöytäseurueen jäsenistä, näin saimme kaikista vieraista kuvan. Pöytäkohtaisesti oli lisäksi kaksi tehtävää. Näitä olivat mm. kirjoita runo morsiusparille, miettikää mitä yhteistä morsiusparilla on, antakaa neuvoja avioliiton onnistumiseen yms.

En koe että mieheni olisi yhtään tossun alla vaikka ottikin minun sukunimeni. Perustelut puhuvat puolestaan. Miehen nimi pääsee 50:n yleisimmän sukunimen listalle, minä taas pelkään että omani katoaa kokonaan. Mies teki päätöksensä itse, minä en vain halunnut vaihtaa omaa nimeäni ja mies päätti ottaa sen jotta meillä olisi yhteinen nimi. Minulle myös oma sukunimi on tärkeä osa identiteettiäni, ilman mieletöntä identiteettikriisiä ei olisi nimenvaihto onnistunut. Kuten joku jo mainitsikin, miehen nimen automaattinen siirtyminen molempien nimeksi ei ole niin vanha tapa kuin moni kuvittelee. Tulikohan asiasta laki vasta 1920-luvulla? Laki muuttui tasa-arvoiseksi vasta 1986, mutta ei tuossa välissä ehtinyt kovin montaa vuotta olla. Ennen oli yleistä että perheen nimeksi tuli se nimi joka toi enemmän vaurautta avioliittoon. Jos siis ison talon tytär meni naimisiin, perheen nimeksi tuli vaimon sukunimi (=talon nimi).

Meillä oli istumajärjestys tehty niin että kaikissa pöydissä oli sekä morsiamen että sulhasen sukulaisia joten kaikilla istui pöydässä joku outo. Samassa "tötsässä" pöydässä istuvien nimien ja menun kanssa oli lista pöydän tehtävistä. Kaikilla oli ensimmäisenä "Esitelkää itsenne toisille pöydässänne". Pöytien piti myös ottaa kertakäyttökameralla kaikissa pöydässään olevista kuva, näin saimme kaikista vieraista kuvia. Sitten oli pöydän mukaan erilaisia tehtäviä. Tässä ne mitä muistan: - Kirjoittakaa ylös vinkkejä onnistuneeseen avioliittoon (näissä pöydissä lähinnä naimisissa olevia) - Kirjoittakaa runo (näissä pöydissä oli varmoja runonkirjoittajia) - Miettikää mitä yhteistä morsiusparilla on (lähinnä kavereille) Lisäksi kaikki pöydät osallistuivat leikkimieliseen visailuun jos kysyttiin kysymyksiä morsiamesta, sulhasesta ja suhteestamme. Kukaan ei voinut yksikseen tietää kaikkia vastauksia, yhteistyötä siis tarvittiin.