Pikkumuru

Kiesus sentään!Minua ainakin tökki se, että mieheni ei oletettavasti edes harkinnut minun nimeäni. Minä sentään HARKITSIN hänen nimeään ja jopa yhdysnimeä. Hän ei suinkaan ole sovinisti, mutta nähtävästi valistuneemmatkin miehet useimmiten Suomessa pitävät itsestään selvänä, että AINAKAAN he eivät sukunimeä vaihda. Vaimo saa tehdä, mitä haluaa ehkä näennäisesti (ja oletettavasti heidän sydäntään hyvinkin lämmittää jos vaimo ottaa heidä nimensä). Varmasti myös osa miehistä loukkaantuu, jos vaimo pitää omansa. Eivät vaan uskalla näyttää loukkaantumista, koska vaimo syyttäisi sortajaksi ja alistajaksi (jos vaimolla sattuu olemaan femmariverta ja vaimo on kiinnostunut omasta yhteiskunnall. asemastaan) ;D Tosiaan kun tätä asiaa pohtii, olen entistä tyytyväisempi siihen, että pidän oman nimeni. Enpähän ainakaan ole osaltani tämän suhteen rakentamassa tätä miesten hallitsemaa naisen asemaa eriarvoistavaa järjestelmää. Mutta rakkaat, jokainen meistä tekee tietysti päätöksensä itse. Kun nyt useat ottavat miehensä nimen, ei asia kenellekään kuulu. Jaksanpa vain sitä itse noin yhteiskunnallisena vallankäytön ilmiönä ihmetellä.

Pidän oman nimeni absolut. Eletäänhän nyt 2000-luvulla. Toki kekustelimme aiheesta, ja totesimme, että kumpikaan ei halua toistensa sukunimeä. Ilmoitin tässä vaiheessa, että myös mahdl. lapsen nimi ei itsestään selvästi ole miehen nimi. Itse asiassa mikäli asiasta ei tee maitraattiin erill ilmoitusta, on oletussukunimi äidin. Suoritetaan vaikka arvonta, jos ei päästä yhteisymmärrykseen Eniten oikeastaan ärsyttää, että näitä muinaisia perinteitä ja naisen eri asemaa ylläpitävät naiset itse. Hermot menee kun koko ajan kysellään otanko miehen nimen! Mieheltäni sen sijaan ei kuulemma ole kyselty, josko hän ottaa minun nimeni. Edelleen siis eletään 2000-luvulla. Tasa-arvoa! Miksi juuri naisen pitäisi luopua omasta rakkaasta nimestään? Kunnioittakaamme itseämme siskot rakkaat .