Olen aiemmin ajatellut, että tosi ystävyys puntaroidaan surussa, mutta voinpahan todeta, että melkeinpä vielä parmepi puntari on suuri ilo! Minullakin pari hyvää ystävää vetäytyivät täysin, kun kuulivat kihlautumisestani! Ymmärrän, että aihe voi olla arka, se on ollut sitä itsellenikin, mutten koskaan vetäytynyt pois päin toisen onnen tähden. Saatoin hiukan kadehtia mielessäni ystävän onnea, mutta iloitsin aidosti hänen puolestaan. Meitä on moneksi... Ja ne äidit. Siinä oma lukunsa! Meillä ei ole sitä ongelmaa, etteivätkö vanhempani pitäisi sulhasestani. Äiti ei vain pidä siitä miten tahdomme avioitua ja missä. Tiedän, että häntä vaivaa myös kateus, sillä avioliitostaan huolimatta vanhemmillani ei ole ollut piiiiiitkään aikaan sormuksia ja äiti odottaa isältäni uutta sormusta joka syntymäpäivänään, jouluina, äitienpäivänä jne. Hän ei ole kommentoinut sormustani millään tavalla. Onneksi on tällaisia foorumeja, jossa me "kaltoin kohdellut" morsiamet voimme purkautua! Suomessa pätee aina vain "kell´onni on, se onnen kätkeköön". Nautitaan onnestamme katellisista ja katkerista ihmisistä huolimatta.
