UusioMorsian

Olin jo päättänyt monta kertaa etten enää muuta tyttönimeäni, muutin sen edellisen kerran naimisiin mennessäni mieheni nimeksi, eron jälkeen takaisin tyttönimeksi. Vannoin silloin etten enää muuta sitä, mutta nyt kuitenkin tuntuu kovasti siltä että haluaisin mieheni nimen ottaa. Omastanikaan en halua luopua, sillä sukunimeni ja minut tunnetaan töissä enkä halua sitä muuttaa ja sekoittaa taas kerran asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden päitä, lisäksi. Enkä muutenkaan, se on osa identiteettiäni ja minua häiritsi ekan avioliiton aikana yllättävän paljon se että menin luopumaan omasta nimestäni. Myös sulkille olisi tärkeää että ottaisin hänen nimensä. Näyttää siis siltä että alan taipua yhdysnimen puoleen. Nimi on vaan sitten sellainen, että tulen siitä töissä käyttämään vain tyttönimeäni ja voi kyllä olla että käytän yhdysnimeä lähinnä virallisissa papereissa. Voi olla että tulee käytettyä myös miehen nimeä paljon yksityiselämän puolella ihan pelkästään. Yhdysnimi tuntuu tärkeältä ihan perinteen vuoksi, mutta takuulla sitä tulee käytettyä sotkuisesti MYÖKS: Niin siis tulee käytettyä erikseen varmasti lähinnä siksi, että uusi nimeni tulee olemaan pitkähkö ja ****nen-*****nen -muotoinen.

Minä laulan itse kirjoittamani biisin. Kirjoitin lyriikat joskus silloin kihlauksen aikoihin ja tänään tuli lopulta melodia. Antoi se odottaa itseään, mutta nyt on viisi kuukautta aikaa treenata ja hioa biisiä. Siinä on häälahjaa sitten kerrakseen MYÖKS: Niin siis heh, vastaus kysymykseen unohtui.. Sielun veljien Rakkaudesta on aikamoinen biisi. Sen voi sovitettuna laulaa yksinkin, harkitsin sitä itse ennenkuin tajusin että herranen aika minullahan on omakin, juuri nimenomaan sulkille tehty biisi. Sielun Veljiä laulavat sitten rakkaat siskoni ja serkkuni, todennäköisesti.

Samoin täällä, Pariisiin muutamaksi yöksi ja toinen puolisko Lontoossa. Kaupunkilomaa siis tiedossa ensi syksylle.. Kaikki vinkit ovat tervetulleita!

Itse tilasin DOWista irtotimantin, ja olin myös erittäin tyytyväinen palveluun. Omaa kiveäni en ole arvioittanut, mutta kiva kuulla että joku on. Oliko marruska suomalainen arvioija yhtä mieltä GIA:n todistuksen kanssa? Missä vaiheessa maksoit alvin? Itselleni kiven hintaan lisättiin valmiiksi jotain maksuja, mutta jäi kyllä vähän epäselväksi että mitä ne olivat. Tullimaksuksi summa oli mielestäni liian iso ja sekä tulli- että alviksi vähän liian pieni.. Timskuni on nyt mummini kihlan kanssa sepällä enkä malta odottaa että saan sormuksen kotiin

Vihkissäni on 0,4 ct asscher

Minun vihkiini tulee päälle kaiverrus Missä oletkin Olen kanssasi, ei pötköön vaan sormuksen keskuskiven molemmin puolin jaettuna. Sormus ei ole pelkästään vihkisormukseni, vaan myös perintösormus jonka tulen jonain päivänä toivottavasti jättämään perinnöksi omalle lapsenlapselleni, joten lause sopii paremmin kuin hyvin. Sormuksen sisälle täytyisi vielä kaivertaa nimet ja päivämäärä. Sulkin kihla muuttuu vihkiksi kiillotuksen ja uuden kaiverruksen myötä, hänelle varmasti myös vihkipäivä ja mahdollisesti myös sormuksen päälle lisätekstiä siinä jo olevan kaveriksi. Meillä lukee kihloissa päälle kaiverrettuna Amantes amentes (rakastuneet ovat järjettömiä) ja siihen pitäisi jatkoa sulkille kehittää.. Siinäpä sitä ois tekemistä

Minä taisin jossain vaiheessa tätä ketjua uhota että tämä on minun salaisuuteni, mutta eipä se kauaa sellaisenä pysynyt... Nykyään sulkki kieltää minua säännöllisesti pyörimästä täällä koska saan aina paniikkeja kun käyn katsomassa miten pitkällä järjestelyissä hääpäiväkaimat ovat Yleensä kuitenkin ihan hyödyllistä tietoa ja hääkuumeen lievitystä täältä saan. Niin, luulin etten moiseen tautiin toista kertaa enää sairastuisi, mutta voi olla että olin väärässä.

Meidät vihitään mökkilaiturilla! Sateen sattuessa paikka pysyy, pitää sitten vaan hommata isot sateenvarjot. Varasuunnitelmaa juhlaa varten sateen varalle väkerretään juuri, melkein pyörryin kun kuulin telttavuokrista... yksi 3 x 3 m teltta maksaa 200 e/ vrk. Mielestäni oli aivan törkeä hinta enkä voi uskoa että ne vois olla noin kalliita joka paikassa.. Täytyy tutkia asiaa.

Minulla kyseessä oli kyllä ihan muu tunne.. Oltiin tavattu pari viikkoa aiemmin, päättömän rakastuneita oltiin, kun sulkki ekan kerran paukasi että no milloinkas sitä kihloja ostellaan. Tunne oli lähinnä epäuskoinen, että äläs nyt naurata. Mut toinenhan oli ihan tosissaan.. No sitä sitten siirrettiin naureskelemalla kuitenkin sitä aihetta, kunnes muutaman viikon päästä sama kysymys esitettiin taas. Siinä kohtaa alkoi minustakin jo tuntua että no jaah, aika ihanaahan tämä kyllä on. Sormukset ostettiin kuitenkin jännityksen ja jopa hetkittäin kauhunkin sekaisin tuntein, ajattelin oikeasti ettei tässä ole mitään järkeä mennä naimisiin näin pian. Kihlausta seurasikin meillä vaikea jakso, muutettiin yhteen ja oli tosi möykkyistä muutaman kuukauden ajan. Uusperheen arki kun ei ole sitä siloisinta muutenkaan yleensä. Arvelutti ja epäilytti ja ahdisti. Minulla on jo yksi epäonnistunut avioliitto takana, joten sekään ei ollut omiaan lisäämään varmuuden tunnetta. Elämä on kuitenkin tasoittunut siitä ja onni kihlauksesta ja tulevasta avioliitosta kasvanut. En vieläkään tiedä uskonko todella elämänpituiseen rakkauteen, mutta meidän rakkaus on kuitenkin niin isoa että jos tämä ei kestä, niin eipähän sitten kestä mikään. Helppoa ei ole aina ja joka päivä, ei ollenkaan, mutta meillä on sellainen yhteenkuuluvaisuuden tunne ja vetovoima ja rakkaus ja tahto, että hyvänen aika. Minä uskon että saamme tämän toimimaan, eikä sitä oikein muuta voi. Häät tekevät minusta nykyisin niin huumaavan onnellisen, että on vaikea uskoa minkälaisia ajatuksia olen välillä käynyt läpi. Huhhuh, itkettää!

Näissä ketjuissa on ollut paljon keskustelua kanttoreista ja siitä mitä he hyväksyvät soitettavaksi kirkkovihkimisen aikana, mutta onko kanttorilla sanottavaa siihen, mitä soitetaan kun vihkiminen tapahtuu muualla? Me menemme naimisiin mökillä, pappi tulee siis sinne vihkimään ja olemme ajatelleet, että sulkin veli soittaisi kitaralla sisääntulot ja ulosmenot. Papin kanssa voi toki asiasta keskustella, mutta onko tässä vielä kanttorillakin sanansa sanottavana vaikka emme edes kanttoria paikalle tarvitse? Vai onko hänet pakko ottaa, eikö tilaisuudessa saa soittaa joku muu? Onhan kirkoissakin soitettu marssit esim. levyiltä.

noorajatatu: aivan iiiiihana sormus!! Omassani on mummini vanhan, sileän keltakultakihlan molemmille puolille lisätty 2 mm valkokultarenkaat ja istutettu 0,4 ct asscher -hiottu timantti. Sormus on vielä sepällä, mutta minun pitäisi päästä sovittamaan sitä ensi viikolla, ennenkuin se menee kaiverrukseen. Sepän tekemissä tietsikkakuvissa näytti ainakin upealta, pian nähdään miltä tuleva perintösormus tulee lopulta näyttämään. Tyyrishän siitä muotoutui lopulta, mutta on se sen arvoinenkin. Ja tulee siirtymään suvussa myöhemmin eteenpäin.

Oi, meimei, tosi kauniit! Tykkään kovasti hopeasta ja tuollaiset korut olisivatkin kyllä upeat! Hääpukuuni hopea ei kuitenkaan istu, tuollainen värillinen hässäkkä paremmin. Ovat yllättävän sirot päällä nuo minunkin koruni vaikka aika prameilta äkkiseltään kuvissa näyttävät.

Tällaiset korut minulla, sekä tuo kaulakoru että korvikset. Eipähän muuten hinta paljon päätä huimannut, ja sopivat valko-oranssiin pellavapukuuni täydellisesti Autumn leaves

Kävin lauantaina tilaamassa Tampereen Morsiusgalleriasta puvun. Ihan mahtavaa palvelua tähän asti, ja täysi luotto siihen että puvusta tulee upea. Toivottavasti palvelu pelaa loppuun asti samalla tapaa ja voin elokuussa sanoa että kannatti käydä täältä asti!

Tsiihiisus, Sisupussi, miten hieno puku! Jos olisin yhtään hoikkasempi itse niin tuollaisen teettäisin NUT! Mutta koska en ole enkä riittävän hoikkaiseksi ehdi ensi elokuuhun mennessä, teetän vähän toisenlaisen. Varasin juuri morsiusgalleriaan ajan parin viikon päähän jolloin tilaan itselleni pellavapuvun. Hoksasin juuri gallerian nettisivuilta jostain alareunasta pienen kuvan jossa on kolme Värttinän jäsentä pellavaiset iltapuvut päällään.. Rakastuin siihen valko-oranssiin versioon, sitä muutaisin vain hiukan yläosastosta, tekisin erilaisen helman ja kirjailut. Tuota täytyy nyt alkaa pähkiä. Taisi mennä (taas kerran) suunnitelmat uusiksi, vaan eipähän oo eka kerta tällä(kään) reissulla. Jänskättää MYÖKS: kirjotushäröt

Meillä on mökkihäät, siis myös vihkiminen tapahtuu mökillä eikä sinne mitään urkumusiikkia oikein saada mahtumaan. Haaveillaan kitaralla soitetuista "häämarsseista", alttarillekävelymusaksi haaveilen Metallican Nothing Else Mattersia ja nyt odotan papilta mailia mikä on hänen kantansa asiaan. Puolsi kyllä kivana ajatusta että kitaralla soitettaisiin, mutta huomautti jo heti että musiikin on oltava sitten vihkitilaisuuteen sopivaa. Mielestäni biisi sopisi tilanteeseen paremmin kuin hyvin, rauhallinen rakkauslaulu, ilman vokaaliosuutta ihan vaan akustisella kitaralla soitettuna. Ans kuulla nyt mitä tuumaa.

Aivan täsmälleen samaa toivoisin minäkin. Pelottaa, että ihmiset jotenkin surkuttelevat ja miettivät, että tuosta sitä ei tullut muuten mitään. Suhteemme alku on ollut hyvin vaikeaa aikaa erityisesti minun sukulaisteni kanssa, vaikka olemme kovin läheinen perhe. Jostain syystä heidän on ollut vaikea hyväksyä uutta rakkauttani, väittävät että pelkäävät vain puolestani mutta minusta joskus tuntuu että siinä on takana jotain henkilökohtaistakin. Jotain... Jotain että sisimmässään he eivät jotenkin hyväksy eroa ja uutta liittoa, pitävät minua haihattelijana (tämän kyllä tiedänkin) tai muuta sellaista. Ja kaipaavat entistä miestäni eivätkä koe tuntevansa vielä uutta (vajaa vuosi yhteistä taivalta takana, puolitoista häiden aikaan). Olisi varmaan pitänyt seurustella viisi vuotta ensin. Mutta kun minä en voi elää niinkuin muut haluavat, elämme niinkuin itse haluamme. Toivoisin niiiiiiin kovasti häälahjaksi sitä vilpitöntä onnea meidän puolesta, että se rakkaus on lopultakin löytynyt. Kun se on niin onnellista. Olen ihmisenä muuttunut siitä kun 7 vuotta sitten astelin alttarille exäni kanssa, olin silloin niin hirveän nuori ja jotenkin naiivikin, ettei tarvitse pelätä että tulisi samoja elementtejä näihin häihin. Hyvin ollaan eri linjoilla vihkipaikkaa myöten kuin silloin joskus oli. Tärkeintä tietysti on, että mennään ekaa kertaa naimisiin, minä ja muru, muulla ei oo niin väliä. Tottakai ajattelen sen verran, että erilaiset musat ja kukat, mutta oikeastaan ne menee ihan luonnostaan koska en välttämättä niitä haluaisikaan.

Tiedätkö, en osaa sanoa. Niin, mitä se usko avioliittoon sitten edes tarkoittaa? Ihan kuin avioliitto olisi jotenkin parisuhteesta ja ihmisistä erillinen asia. Avioliittohan tarkoittaa sitä parisuhdetta, joka avioliitossa olevilla ihmisillä on keskenään. Jos ei uskoisi avioliittoon, ei siis uskoisi parisuhteeseen. Kyllä minä uskon parisuhteeseen vaikka olenkin kerran eronnut ja uudelleen naimisiin menossa. Uskonko, että meidän parisuhteemme kestää? Perhana, en tiedä. Tahdon että se kestää, ja niin tahtoo murukin, ja siihen minä perustan parisuhteemme ja oikeastaan siihen perustuu minun mielestäni parisuhde noin yleiselläkin tasolla. Kukaan meistä ei voi tietää miten käy, sehän on tullut jo todistettua kun kertaalleen jo uskoin että tässä on ihminen jonka kanssa tulen elämään loppuikäni, eikä se sitten mennytkään niin! Uskoa voi mitä vain, sanoa voi mitä vain, mutta tilanteet ja ihmiset muuttuvat. Uskon siis myö siihen, että parisuhde voi hajota, vaikka siihen joskus olisi uskonut täysillä. Entinen mieheni ei halunnut tehdä suhteemme eteen työtä, vaan olin siinä aivan yksin. Nykyinen kihlattuni, tuleva aviomieheni paiskoo duunia kanssani rintarinnan että suhteemme pysyisi hyvänä ja jaksaisimme yhdessä. Duunia se vaatii kun kyseessä on kaksi meidänkaltaistamme ihmistä höystettynä kolmella muksulla edellisistä liitoista, mutta sitä olemme valmiit tekemään molemmat, koska rakastamme toisiamme aivan hulluna. Sanon siis, että niin kauan, kun molemmat tahdomme elää onnellisina yhdessä ja teemme yhdessä kumppaneina töitä suhteemme eteen, uskon tähän parisuhteeseen ja tulevaan avioliittoomme. Tiedän myös, että on olemassa riski, että tapahtuu jotain sellaista ettei suhteemme kestä sitä. Se riski on olemassa ihan jokaisen suhteen kohdalla, vaikka siihen nyt uskoisi kuinka kovasti! Sen riskin tiedostaen astelen avioliittoon niin vahvassa tahtotilassa, ettei kovemmasta väliä. Rakastan miestäni ja hän rakastaa minua. Mitä muuta voisin sanoa?

Kuvia, videoita ja muistoja on jäljellä edellisestä avioliitostani, enkä niitä kaikkia tule koskaan hävittämään. Mieheni ei ole sellaista koskaan pyytänyt, kuin en minäkään hänen muistojaan entisestä suhteesta ole vaatinut hävittämään. Kummankaan entinen suhde ei ollut kummoinen, murun jopa aika kamala, mutta molemmista syntyi meille niin rakkaita lapsia, että suhteita ei voi katumaan ryhtyä. Hääpuvun möin pois, samoin yhden sormuksen. Loput on vielä tallella, mutta myydä voisin nekin jos saisi joskus aikaiseksi. Valokuvista en luovu, on kiva että ovat olemassa siellä jossain kaapin alahyllyllä. Ainoastaan äitiäni vaadin säännöllisesti siirtämään vanhan hääkuvani esiltä kaappiin, ei suostu saakeli Mietin juuri tänään että aikookohan se laittaa uuden hääkuvani siihen viereen, ikäänkuin vertailun vuoksi... Samoilla linjoilla siis enemmistön kanssa; muistoja ei ole tarpeen tuhota, on hyvä muistaa mistä olemme tulleet ja mikä on meitä muokannut. Niin ne hyvät kuin pahatkin asiat. Voi niitä toisinaan vaikka kaihollakin muistella, kunhan ei kaipailla ala. Ja sitä vaaraa ei meillä ole, menneisyys on menneisyyttä ja tulevaisuus meidän yhteinen.

Minäpäs olinkin roisi ja tilasin timantin netistä Olen kyllä saanut kuulla ettei kukaan muu ole niin hullu että tollasta tekee, vaan ihan sama. Halusin juuri tietynlaisen timantin ja halusin sille kokoakin ilman että siitä olisi tarvinnut maksaa 1500 euroa, minkä vastaava timantti olisi Suomessa maksanut. Itse asiasssa pikaisella kyselykierroksella en olisi kovin helposti edes saanut asscher -hiontaista kiveä, on kuulemma täällä päin maailmaa kohtuullisen harvinainen. Hintaa kivelle tuli tullimaksuineen n. 600 euroa ja se tuli kotiovelle asti toimitettuna jenkeistä. Odottelen vielä, josko laittaavat alvista laskun jossain vaiheessa, kun pikkasen jäi epäselväksi että miten se toimii, mutta eiköhän se sieltä tulene. Vastaavan kokoinen princess -hiontainen timantti olisi maksanut Suomessa pitkälti toista tonnia, joten olen tyytyväinen. Suomessa seppien tilaamat kivet taitavat myös olla huippulaatua, mistä johtuen hintakin sitten nousee, vai miten lienee.. Valitsin timantin mittojen, puhtauden, reunan paksuuden yms. perusteella tutkittuani erilaisia timanttisivustoja, oma kiveni ei ole mikään täydellinen kivi; väri ei ole täysin puhdas ja erittäin pieniä sulkeumia on, mutta minun silmääni kivi on mielettömän kaunis ja se riittänee. Tietenkin on olemassa riski, että kivi ei ole aito. Valitsin kuitenkin mielestäni luotettavimman olosen sivuston ja yrityksen, ja varsin hienosti ovat ainakin tähän asti palvelleet. Minulla ei ole mitään syytä epäillä ettei kivi olisi aito, ja koska se on kaunis, olen siihen tyytyväinen. Aion sanoa sepällekin, että jos vaan saat kiven istutettua niin se on kaikki mitä minun tarvitsee siitä tietää. Jos se ei olekaan aivan sellainen kuin arvionti- ja takuupaperi sanoo, en halua tietää sitä. Kaikki tarvittava tieto minulla jo on. Seuraavaksi vien kiven ja mummini kihlasormuksen sepälle ja pyydän häntä tekemään minulle vihkisormuksen Oi onnea!!

Suunnittelin hankkivani miehelleni huomenlahjaksi hopeisen tai jopa kultaisen vyönsoljen. Hän on voimakkaasti nikkelille allerginen, ja haaveilee jalometallisesta vyönsoljesta ettei aina tarvitsisi kalsarinvyötäröä vyön ympärille pyöritellä. Veikkaan että sulho tykkää kovasti

Jep, minäkin suunnittelen laulua miehelleni häissä. Olen kirjoittanut kahdetkin eri lyriikat, niihin pitäisi vaan saada melodiaa aikaiseksi. Tässä on nyt reilu vuosi aikaa, sitä voisi vaikka väsätä kitaran kanssa omin päin biisin valmiiksi ja esittää sitten pöydällä istuen laulun vihkimisen jälkeen rakkaalle ja hääväelle. Tuntuu ihanalta idealta, mutta toteutus voi todellakin kaatua itkuun.. Ylenmääräinen treeni vois kyllä helpottaa. Täytyy laittaa mietintämyssyyn.

Olen vajaa kolmekymppinen kahden lapsen eronnut äiti, jota potkaisi onni todella kovaa; löysin elämäni miehen, joka tahtoo jakaa oman elämänsä kanssani. En olisi koskaan uskonut, että näin voi käydä, olin jo erotessani varautunut elämään yksin lasteni kanssa, koska tuntui että kuka tähän kyytiin lähtisi, valmiiseen elämään itseään asettelemaan. Mutta niimpä vain kävi, että tämä mies haluaa sen tehdä. Minusta tuntuu välillä, että ansaitsenko tätä edes? Ensimmäinen liitto tuli solmittua niin hirveän nuorena ja tyhmänä, väärin perustein. Tuntuu, että se oli sen tason virhe ettei sitä voi anteeksi saada. Erottin, koska en jaksanut enää elää kulisseissa, kaipasin jotain ihan muuta. Sitä en kuitenkaan uskonut löytäväni, ajattelin että silti parempi vaikka yksin. Nyt kun tämä valtava onni minua kohtasi, pysähdyn aina välillä miettimään että onko minulla tähän oikeutta.. Onko minulla oikeutta onneen kun olen tehnyt toisen niin onnettomaksi jättämällä hänet etsiäkseni itselleni jotain muuta. Onko minulla oikeutta mennä uudelleen naimisiin, pitää häät, olla toisen rouva? Ja onnellisempi kuin koskaan? Kun esimerkiksi kumpikaan siskoistani ei ole koskaan ollut naimisissa. Tiedän, että se kuulostaa typerältä. Tottakai meillä jokaisella on oikeus onneen ja rakkauteen. Ensimmäinen liittoni ei ollut hyvä, vaikka toki siinä oli hyviäkin hetkiä ja siitä syntyi kaksi ihanaa lasta. Koen, että ansaitsen kaiken tämän rakkauden kaiken sen tuskan jälkeen mitä aiemmassa liitossani koin, mutta silti epäilys hiipii välillä mieleen. Perisuomalaista negatiivisuutta; kaikki mikä menee ylös, tulee myös alas. Rysähdystä odotellen... Onko muilla uusiomorsiamilla samanlaisia fiiliksiä? Vai olenko vain terapian tarpeessa?