Coordinator

Tämä on kuin minun sulhaseni puhetta. Erittelykyky ja analyyttisyys puuttuvat hänestä täysin. Ja luultavasti hän sanoo, "mitä se niille muka kuuluu" jos pappi aikoo puheessaan kertoa hääkansalle esim. meidän suhteen alkuhetkistä... Välillä niin rasittavaa.

Minullakin on mies, joka ei halua olla huomion keskipisteenä. Hän ei ole koskaan pitänyt itseensä kohdistuvasta juhlinnasta kuten aikuisiän syntymäpäivistä, rippijuhlistaan tai muusta vastaavasta. Monta kertaa olemme käyneet vakavia keskusteluja siitä, haluaako hän ylipäätään naimisiin kanssani, koska ajatus häistä on hänelle hiukan vaikea. Mutta hän sanoo, että huomion keskipisteeksi joutuminen jännittää. Minäkin ehdotin maistraattivihkimistä, mutta sukumme eivät kuulemma hyväksyisi sitä (totta, ja kyllä minäkin jonkinlaiset juhlat haluaisin pitää). Olen yrittänyt lohduttaa mm. sanomalla, että sehän on meidän päivämme ja että aion olla niin ihana ja kaunis, että hän ei edes huomaa ketään muita ihmisiä Saa nähdä, pystyykö mies hääpäivän lähestyessä muodostamaan siitä positiivisempaa ennakkokuvaa itselleen.

Kunniatehtävä - ja jokaisen morsiamen pitäisi ymmärtää, että nimenomaan sitä. Sietäisivät hävetä morsiamet, jotka tekevät kaasostaan työjuhdan! Itse en ole ollut kaasona, mutta jos joskus pääsen, olen otettu kunniasta.

Minusta sukunimi on osa identiteettiä. Nykyinen sukunimeni liittyy erityisesti siihen identiteettini osaan, joka määrittyy isäni ja hänen sukunsa kautta. Mutta koska tämän palasen osuus identiteetistäni on murrosiästä lähtien pienentynyt, ja pienenemistahti kiihtyi entisestään tavattuani mieheni, koen luonnolliseksi ottaa miehen nimen avioituessamme. Eli ymmärrettävästi sanottuna: - Sukunimeen liittyvältä identiteetiltäni olen aiemmin ollut vahvasti isäni niminen - Nyt kellun isän nimen ja miehen nimen välimaastossa; lisäksi jonkin verran tunnen olevani myös äitini niminen, kun hän vaihtoi takaisin tyttönimeensä - Naimisiin mennessäni koen helpotukseksi, että saan jättää isän ja äidin nimet taakseni ja ottaa mieheni sukunimen. Avioitumishetkellä identiteettini on varmasti jo sen verran "miehenniminen", että tuntuu vain hyvältä ottaa se nimi myös käytännässä. Mutta tällä ei kuitenkaan ole paljoa tekemistä sen kanssa, mitä tunnen äitiäni ja isääni kohtaan. Olen edelleen ihan yhtä paljon heidän tyttärensä, nimellä ei ole siihen vaikutusta. Ottakaa tästä selvää ;D

Paljonkohan esim. Visahovissa mahtaa maksaa ruoka- ja juomatarjoilut? Paikka olisi aivan unelma, mutta luulen tietäväni jo, että liian kallis meille. Omat juomat olemme ajatelleet juhlapaikalle viedä, mutta niin harvoihin paikkoihin kun saa.

Petterin ja Johannan häävalssi Suvessa Suomen, elokuun aikaan mielestä heittää saa kaiken muun Elämän retken tärkeimmän hetken saatte kun kuljette alttarin luo Elämän retken tärkeimmän hetken saatte kun kuljette alttarin luo Urkujen pauhu kun kirkkomme täyttää mahtavan tunteen kaikille tuo Kuulemme papin kysyvän jotain "Tahdon" ja "tahdon" hän vastauksen saa Kuulemme papin kysyvän jotain "Tahdon" ja "tahdon" hän vastauksen saa Petterin ja Johannan häävalssi soi rakkauden ikuisen teille se antaa Luottamus toisiinne vahvistaa sen On onnenne rakkaus tää ikuinen Petterin ja Johannan häävalssi soi rakkauden ikuisen teille se antaa Luottamus toisiinne vahvistaa sen On onnenne rakkaus tää ikuinen Petterin ja Johannan häävalssi soi rakkauden ikuisen teille se antaa Luottamus toisiinne vahvistaa sen On onnenne rakkaus tää ikuinen Petterin ja Johannan häävalssi soi rakkauden ikuisen teille se antaa Luottamus toisiinne vahvistaa sen On onnenne rakkaus tää ikuinen On onnenne rakkaus tää ikuinen

Oletpa, Margot, keksinyt aika lailla ongelmia nimiasiasta. Enkä yhtään epäile, etteikö olisi vaikeaa. Ja kyllähän asiaa kannattaa miettiä valmiiksi, vaikka häihin on aikaa. ei tarvitse sitten hääpäivänä enää jahkailla! Itse otan aikanaan mitä luultavimmin miehen sukunimen. Syitä voisin luetella muutaman: - sama nimi perheessä - selkeästi avioliitossa - miehen nimi on harvinainen, eikä mikään nieminen - oma nimeni on ruotsinkielinen, mistä en pidä - minut tunnetaan vähän liiankin hyvin isäni tyttärenä. Uusi sukunimi antaisi uusille tuttaville neutraalimman vaikutelman (lähinnä ammatillisissa piireissä) Miinuspuolia (mutta joista ilmeisesti aioin olla välittämättä): - miehen nimi harvinainen ==> joutuu varmaan toistamaan joissain yhteyksissä - minulle tulee miehen suvusta täyskaima - miehen sukunimessä on r, jonka lausuminen ei ole itselleni helppoa

Yleensä otan sormuksen pois yöksi, ja laitan käteen vasta kun aamulla/päivällä lähden kouluun tai asioille. Ruokaa laittaessa ja leipoessa otan myös sormuksen pois, samoin tiskatessa jos en käytä käsineitä. Vähän suojelevaa käytäntöä sormusta kohtaan on pakko harjoittaa, koska siinä on vajaa 3 viikkoa vanhanakin jo parit kunnon naarmut :-(

Minulla ei vielä ole kumpaakaan sormusta. Kultasepänliikkeen yli-innokkaan myyjän avustuksella "mittailin" vastaisuuden varalle kooksi 18 sillävälin, kun mieheni poistui paikalta soittaakseen ja kysyäkseen kummityttönsä kastelahjaan kaiverrettavia numeroita...

Minun mieheni ei halua toista sormusta (tosin, vielä hänellä ei ole sitä ensimmäistäkään). Perusteluksi hän sanoi, että töissä ja muissa hommissa on sormuksesta vain haittaa, joten sitä ei tulisi käytettyä. Turha siis hankkia kahta sormusta, kun se yksi tuskin kovin paljon pelkässä "koti" käytössä kuluukaan.

Meillä vihkiminen Hattulan kirkossa, hääjuhla toivottavasti mahtuu olemaan kotonamme (talo on sen verran isoa kokoa että järkikoon juhlat mahtuu, vajaa 300 neliöö lääniä katon alla ja piha). Edit: juhlapaikaksi yritetään löytää kyllä joku muu paikka kuin koti, jos vaan on rahaa. Pääsee niin paljon vähemmällä.