kathryn

Tukkasotka, kompromissia minä tässä haenkin, olin itse jo antamassa periksi miehen suunnitelmiin. Minulle kihlaus on lupaus avioliitosta, me olemme Me, vaikka emme olisi kihloissa, kuten olimme Me ennen kihlautumistakin. Mutta miten voi olla kihloissa, jos suhde ei jatkukaan avioliittoon. Kysymys ei ole luottamisesta, vaan siitä miten eri näkemykset meillä on siitä, kuinka naimisiin päädytään. Jos emme saa asiasta kompromissia, niin silloinhan emme voi asiaa toteuttaa, joten mielestäni silloin emme voi olla kihloissa, jos avioliittoa ei tule. Meillä on kaksi yhteistä lasta ja koti. Meillä on rakkautta, ei ne häviä minnekään vaikka kihlaus purkaantuisi. Avioliitosta tehty päätös oli yhteinen. Avioliittoon molemmat edelleen haluamme, mutta eri tavalla. Teidän molempien ehdotukset häistä on juuri niitä, mitkä riittäisi minulle. Sitähän minä olen yrittänytkin, pienentää vieraslistaa. Mutta mieheni ei anna periksi. Ainoa tapa olisi saada vieraslistaa kutistettua jättämällä omat sukulaiseni pois, mutta siihen en suostu. Haluan omat vanhempani ja sisarukseni paikalle puolisoineen ja lapsineen, sekä mummoni ja kummini. Olen myös kertonut, miten suuret juhlat ahdistavat. Tiedän, että mieheni ei silti omista toiveistaan huolimatta suostu järjestämään häitä. Tai jos suostuu, silloin tiedän ainakin, että olemme avoliitossa vielä 20 vuoden kuluttuakin. Mikä ei kyllä tällä hetkellä haittaisi. Hänellä on loistavia ideoita saada hääjuhlan budjettia pienemmäksi, mikä osittain selittyykin suurella suvulla. Ja sieltä löytyvillä avuilla, mutta se ei tarkoita, etteikö töitä jäisi minulle tehtäväksi. Kuten sanoin, olen niitä ihmisiä, jotka tekevät asiat just, eikä melkein. Mieheni ei ole samanlainen. Kyllä hänkin hyvää haluaa, mutta pääasiat on jossain muualla. Siksi tämä asia tuntuukin toivottomalta. Pääsemme kompromissiin vain, jos minä annan periksi.

Hei! Yritin etsiä vastaavaa keskustelua, sitä löytämättä. "Ongelma" on seuraavanlainen, menimme kihloihin 3,5 vuoden seurustelun jälkeen kolme vuotta sitten. Meidän oli tarkoitus mennä naimisiin jo viime vuonna, mutta kun kuopus ilmoitti tulostaan, päätimme lykätä naimisiin menoa eteenpäin (laskettu aika oli 2 päivää alkuperäisen hääpäivän jälkeen). Minua tämä ei haitannut, päin vastoin. Haluaisin pienet häät. Erittäin pienet. En tykkää olla huomion keskipisteenä ja olen herkästi stressaava ihminen (lasten syntymäpäiväjuhlienkin järkkääminen on aivan kamalaa) Tiedostan, että olen perfektionisti, mutta en voi sille mitään. Kaikki juhlat on aina mennyt lopulta paremmin, kuin hyvin, mutta silti stressaan. Mieheni taas haluaa isot häät, periaatteella "kerran naimisiin mennään, se tehdään sitten kunnolla." Hänellä on iso suku, paljon ollaan tekemisissä, minullakin on iso suku, mutta vain pienen osan lasken niihin tärkeimpiin. Mutta vaikka kuinka koitan supistaa vieraslistaa vain läheisiin, saan äkkiä yli 70 henkeä. Mitä siis tehdä, emme ole keskustelleet uudesta hääpäivästä. Minulle sopisi kahden keskiset häät, tai vain vanhemmat ja omat lapset mukana, mutta mies ei anna periksi isoista häistä, jotka väkisin tulee pelkällä lähipiirilläkin. Olen vältellyt koko asiasta puhumista ja olen jo miettinyt kihlauksen purkamista. Miten päästä kompromissiin, kun toinen haluaa pienet, toinen suuret juhlat? Yritin antaa periksi isojen häiden järjestämiseen, mutta tunsin suurta helpotusta, kun ne eivät toteutuneetkaan. En usko, että mieheni edes ymmärtää kuinka paljon isojen häiden järjestämisessä on työtä ja kuluja. Edit. En siis suunnittele mieheni jättämistä tämän asian vuoksi, mutta jos emme pääse kompromissiin naimisiin menon suhteen, en voi sanoa haluavani avioliittoon.

Ollaan häiden aikaan molemmat 29. Molemmilla vakkarityö ja meidän vauvakin on silloin jo melkein 3-vuotias! Yhteistä (pankin) asuntoa asutaan ja yhteiseloa on häiden aikaan kertynyt liki 6vuotta.

Ollaan molemmat syysihmisiä, mutta kuitenkin halusimme häämme ennen räntäsateita, joten ajaksi valikoitui syyskuun alku. Lisäksi päivä on onnen numeroni, joten mikä voisi mennä pieleen?

En ole koskaan edes ajatellut, että tuossa on joku "etiketti".. Mutta ymmärrän kyllä niiden harmituksen, jotka on vuosia sitä oikea hetkeä odottaneet, ja sitten kun aika olisi käsillä, sisko/veli tekee juuri saman.. Meneehän siitä tavallaan hohto siitä tapahtumasta, kun joku ajattelematon kuitenkin kysyy, että "Menittekö vain siksi koska joku muu meni ensin".. Joku tuolla sanoi sitäkin, että pitääkö sitä kihlautumista sitten pitkittää, hei, meillä joillakin on ne miehet, jotka on varustettu putkiaivoilla, eikä ne tajua ajatella tämmösiä asioita samaan aikaan, kuin naiset Ei se pelkästään "meistä" ole se kihlautuminen kiinni! No, joka tapauksessa, minun pikkusiskoni on ehtinyt kihlaantumaan ennen minua. Lyhyen seurustelusuhteen jälkeen. Ja ei se kihlaantumisen jälkeenkään kauaa kestänyt, en siis juurikaan laita painoarvoa asialle, vaikka "ehtikin ennen minua". Avokin pikkusisko on jo naimisissa (me emme edes kihloissa), on lapsi ja omistusasunto. Silti mieheni ei koe sitä millään lailla oudoksi, vaikka he ovat seurustelleet paljon lyhyemmän aikaa, kuin me. Eikä miehelle tullut tarvetta (ilmeisestikkään) "äkkiä" kosia minua, ettei pikkusisko ehdi ensin. Heidän kihlauksestaankin on jo pari vuotta, ja naimisiinkin ovat jo vuosi sitten ehtineet. Minä edelleen kuljen avokkini rinnalla ilman sormusta ja lupausta

Vaikka mieheni ei ole vielä kosinut minua, niin silti olen aika paljon samoilla linjoilla myy81:sen kanssa. Minustakin se "kihlattu" jo kertoo, että eteenpäin mennään ja tulevaisuudessa naimisiin. Itse ajattelen sen niin, että minulla on sitten kihlauksen jälkeen aikaa vaikka 10vuotta suunnitella niitä häitä, että varmasti saan mieleiseni. Minusta meidän ei heti tarvitse päättää hääpäivää, mutta ei se sitä tarkoita, ettemmekö olisi naimisiin menossa. Meillä molemmat tietää, että kihlaus on nimenomaan lupaus avioliitosta. Antaisin pitkin korvia, jos mies kysyisi "Mennäänkö kihloihin?" Onneksi tiedän, että ei noilla sanoilla aio tulla kosimaan