kathryn

Aktiivijäsen
  • Viestit

    23
  • Liittynyt

  • Viimeksi vieraillut

Tietoja käyttäjästä kathryn

  • Taso
    Juniori

Profile Information

  • Gender
    Female

Viimeisimmät vierailijat profiilissa

560 profiilin katselua
  1. Tukkasotka, kompromissia minä tässä haenkin, olin itse jo antamassa periksi miehen suunnitelmiin. Minulle kihlaus on lupaus avioliitosta, me olemme Me, vaikka emme olisi kihloissa, kuten olimme Me ennen kihlautumistakin. Mutta miten voi olla kihloissa, jos suhde ei jatkukaan avioliittoon. Kysymys ei ole luottamisesta, vaan siitä miten eri näkemykset meillä on siitä, kuinka naimisiin päädytään. Jos emme saa asiasta kompromissia, niin silloinhan emme voi asiaa toteuttaa, joten mielestäni silloin emme voi olla kihloissa, jos avioliittoa ei tule. Meillä on kaksi yhteistä lasta ja koti. Meillä on rakkautta, ei ne häviä minnekään vaikka kihlaus purkaantuisi. Avioliitosta tehty päätös oli yhteinen. Avioliittoon molemmat edelleen haluamme, mutta eri tavalla. Teidän molempien ehdotukset häistä on juuri niitä, mitkä riittäisi minulle. Sitähän minä olen yrittänytkin, pienentää vieraslistaa. Mutta mieheni ei anna periksi. Ainoa tapa olisi saada vieraslistaa kutistettua jättämällä omat sukulaiseni pois, mutta siihen en suostu. Haluan omat vanhempani ja sisarukseni paikalle puolisoineen ja lapsineen, sekä mummoni ja kummini. Olen myös kertonut, miten suuret juhlat ahdistavat. Tiedän, että mieheni ei silti omista toiveistaan huolimatta suostu järjestämään häitä. Tai jos suostuu, silloin tiedän ainakin, että olemme avoliitossa vielä 20 vuoden kuluttuakin. Mikä ei kyllä tällä hetkellä haittaisi. Hänellä on loistavia ideoita saada hääjuhlan budjettia pienemmäksi, mikä osittain selittyykin suurella suvulla. Ja sieltä löytyvillä avuilla, mutta se ei tarkoita, etteikö töitä jäisi minulle tehtäväksi. Kuten sanoin, olen niitä ihmisiä, jotka tekevät asiat just, eikä melkein. Mieheni ei ole samanlainen. Kyllä hänkin hyvää haluaa, mutta pääasiat on jossain muualla. Siksi tämä asia tuntuukin toivottomalta. Pääsemme kompromissiin vain, jos minä annan periksi.
  2. Hei! Yritin etsiä vastaavaa keskustelua, sitä löytämättä. "Ongelma" on seuraavanlainen, menimme kihloihin 3,5 vuoden seurustelun jälkeen kolme vuotta sitten. Meidän oli tarkoitus mennä naimisiin jo viime vuonna, mutta kun kuopus ilmoitti tulostaan, päätimme lykätä naimisiin menoa eteenpäin (laskettu aika oli 2 päivää alkuperäisen hääpäivän jälkeen). Minua tämä ei haitannut, päin vastoin. Haluaisin pienet häät. Erittäin pienet. En tykkää olla huomion keskipisteenä ja olen herkästi stressaava ihminen (lasten syntymäpäiväjuhlienkin järkkääminen on aivan kamalaa) Tiedostan, että olen perfektionisti, mutta en voi sille mitään. Kaikki juhlat on aina mennyt lopulta paremmin, kuin hyvin, mutta silti stressaan. Mieheni taas haluaa isot häät, periaatteella "kerran naimisiin mennään, se tehdään sitten kunnolla." Hänellä on iso suku, paljon ollaan tekemisissä, minullakin on iso suku, mutta vain pienen osan lasken niihin tärkeimpiin. Mutta vaikka kuinka koitan supistaa vieraslistaa vain läheisiin, saan äkkiä yli 70 henkeä. Mitä siis tehdä, emme ole keskustelleet uudesta hääpäivästä. Minulle sopisi kahden keskiset häät, tai vain vanhemmat ja omat lapset mukana, mutta mies ei anna periksi isoista häistä, jotka väkisin tulee pelkällä lähipiirilläkin. Olen vältellyt koko asiasta puhumista ja olen jo miettinyt kihlauksen purkamista. Miten päästä kompromissiin, kun toinen haluaa pienet, toinen suuret juhlat? Yritin antaa periksi isojen häiden järjestämiseen, mutta tunsin suurta helpotusta, kun ne eivät toteutuneetkaan. En usko, että mieheni edes ymmärtää kuinka paljon isojen häiden järjestämisessä on työtä ja kuluja. Edit. En siis suunnittele mieheni jättämistä tämän asian vuoksi, mutta jos emme pääse kompromissiin naimisiin menon suhteen, en voi sanoa haluavani avioliittoon.
  3. Ollaan häiden aikaan molemmat 29. Molemmilla vakkarityö ja meidän vauvakin on silloin jo melkein 3-vuotias! Yhteistä (pankin) asuntoa asutaan ja yhteiseloa on häiden aikaan kertynyt liki 6vuotta.
  4. Taidan vihdoin päästä pois jupisemasta Nimittäin, tuli nyt puhetta häistä yleisesti ja menin sitten sanomaan miltä xx.xx.xxxx päivä kuulostaisi (puoliksi leikilläni, mutta kuitenkin sellainen päivä, jota olin itsekseni hiljaa miettinyt, että voisi olla hyvä). Noh, mies kysyi oliko tuo kosinta. Vastasin vain, että pikemminkin ehdotus. Ja arvatkaa mitä. Mies sanoi kyllä se sopii!!! Joten hääpäivä on nyt sovittu. Yhteisellä sopimuksella, vaikka päiväehdotus tulikin minulta En ole kertonut vielä kenellekkään tästä, vaikka toissa iltana jo tämä keskustelu käytiin.. Tuntuu, että päivä on kuitenkin vielä niin kaukana, että ihmiset eivät välttämättä ymmärrä miksi olen iloinen, onnellinen ja ihan täpinöissäni jo nyt! Sormuksetkin ovat vielä hankkimatta, emme ole edes vielä miettineet milloin ehtisimme niitä katsomaan
  5. Ollaan molemmat syysihmisiä, mutta kuitenkin halusimme häämme ennen räntäsateita, joten ajaksi valikoitui syyskuun alku. Lisäksi päivä on onnen numeroni, joten mikä voisi mennä pieleen?
  6. neiti -90, ei, en kosinut Mietin sitä kyllä muutamaankin otteeseen päivän aikana, mutta kuten sanoin, en saanut aikaiseksi mitään suunnitelmia tms. Eli esim. en etsinyt tyttärellemme hoitopaikkaa illalle tai muutakaan, niin ei vain tullut sellaista "sopivaa hetkeä". VAIKKAKIN olin kuulemma yöllä unissani selittänyt, että joko on 14. päivä ja voi että, kun meni hyvä päivä ohi! Mies oli sitten vastannut että milloin on sitten seuraava 13.päivä. Sen sijaan että olisin vastannut "ensi kuussa", olin karjaissut että joulukuussa, mutta en minä sillon halua! Voi kiesus... Hieman nolotti aamulla, sillä itsellä ei mitään muistikuvia. Mutta ilmeisesti jossain alitajuisesti olin asiaa vatvonut enemmältikin mielessäni. En ole varma hoksasiko mies nyt jotain vai uskoiko, että unisen löpinää! Niin siis joulukuussahan on seuraava PERJANTAI 13.päivä, mutta minulla on oikeastikin ne ihme (!!) fiksaatiot parittomista päivistä, niin ei käy joulukuu! Lisäksi muutama tuttu meni kihloihin 12.12.12, joten ei siitäkään syystä innosta lähekkäinen päivä.. No, jos ei tänä vuonna kihlauduta, niin seuraavan kerran ajattelen asiaa taas kakstuhatta ja viistoista! Siis ainakin omalta osaltani kosintaa.. Haukkukaa vaan ihme tyypiksi, sitä taidan ollakin
  7. Heippa! Minä olen taustaillut täällä kesän ajan ja koittanut heittää vesilintua kosinnan odottelulla. Tuloksetta. Edelleen yhtenä päivänä kuumeisesti mietin jokojokojoko ja miksi ei. Toisena päivänä taas en muista uhrata ajatustakaan asialle. Täällä on paljon uusia, joten valotan taustatietojani, jos joku ei jaksa kelata taaksepäin. Eli siis olemme 27-vuotias pariskunta, vajaa 4vuotta yhteiseloa takana, josta liki koko aika saman katon alla asuttu. Viime joulukuussa perheemme täydentyi pienellä prinsessalla. Kuten jo jossain mainitsin, niin joskus suhteemme alkuaikana heitin "ukaasin", että tahdon vihille ennen, kuin täytän 30. Miehekkeellä on siis aikaa tuohon päivämäärään 2 vuotta ja 8kk. En siis sanonut sitä välttämättä ihan tosissani, mutta puoliksi ainakin! Tiedän, että hän aikoo joskus kosia minua, mutta joku pieni ääni piipittää päässä kysellen, milloin on joskus. Tiedän myös sen, että meillä on hyvä, avoin ja luottamuksellinen suhde, joten en anna liikaa kosinnan painaa mieltäni, tarkoittaen sitä, että se ei ole onnellisuuden ehto. Olen kyllä kertonut, että kosintaa odottelen, mutta ihan kaikkia ajatuksia en ole uskaltanut ääneen sanoa, ettei menisi painostamiseksi.. Ja syy, miksi oikeastaan tulin tänne ja juuri tänään, on se, että aion juuri kumota seuraavalla tekstilläni nuo aiemmat väittämäni, nimittäin, olen helmikuusta asti suunnitellut, että jos miehekkeeni ei älyä minua kosia ennen tätä päivää (kyllä, perjantai 13. eli jos ei onnaa, ei ole mun vika, vaan päivän ) niin minä kosin! Syteen tai saveen..Noh, olen tavallaan odottanutkin jo tätä päivää, MUTTA nyt tuntuu siltä että jänistän.. Hitto! En yhtään tiedä mitä tekisin vai tekisinkö mitään. Ajattelin vielä silloin alkuvuodesta, että nyt en sanallakaan mainitse mitään avioliitosta tai kosimisesta tai häistä, ettei arvaa minulla olevan suunnitelmia, sillä itseni tuntien olisin kuitenkin vihjaillut (ihan kuin mies olisi sitä edes tajunnut) ja ollut kuin pieni lapsi jouluaattoaamuna. Enkä olekaan maininnut. Lisäksi ajattelin, että ehtisin tehdä jonkin arvoituksen tai yllätyksen, millä saisin viestini perille. Ja arvatkaa sainko aikaiseksi mitään? No en. Argh! No joo, poistun taas tämän erittäin sekavan viestin vanavedestä takavasemmalle miettimään tätä päivää. Sillä kuten monesta muustakin naisesta, minustakin olisi kiva, jos aloite tähän naimisiinmenoon tulisi mieheltä. Mies kyllä tietää minun kantani avioliittoon, jos on yhtään minua joskus kuunnellut Ja ennen kuin joku tulee sanomaan, että nyt eletään 2000-lukua, nainenkin voi kosia, miksi se olisi miehen vastuulla, ja miksi jätän (ehkä) kosimatta sen takia, että tahdon miehen kosivan, kerron, että en odota mitään jalat alta kosintaa, tai edes kosintaa. Minulle kelpaisi vaikka sekin, että keskustelisimme asiasta, kuin kaksi aikuista ja päättäisimme siitä, että menemme naimisiin. Tätä keskustelua emme siis ole saaneet aikaiseksi käydä. Ainoastaan alkuaikoina miehen kanssa puhuimme siitä, että tulevaisuuteen kuuluu oma koti, lapset ja avioliitto. Eli naimisiin menemme, kun on sen aika. Kukaan ei vaan kertonut milloin se aika on
  8. Olenko säälittävä, jos kerron, että olen katsonut kalenterista päiviä vuodelle 2015, vaikka minua ei ole vielä edes kosittu? Ja vielä löytänytkin "sopivan" päivän? Eli kosinnan odotteluvaiheessa olen vielä, mutta tiedän kyllä, että kyllä se ennen sitä vuotta 2015 tulee! Tai ois ainain paree tulla
  9. Hyvää akkoinpäivää naikkoset! Tipzilla, ole onnellinen, että pelkällä tukan leikkuulla saat itsesi näyttämään ikäiseltäsi! (Vielä tässä vaiheessa se on jees ) Vaan minua luullaan AINA kymmenen vuotta nuoremmaksi mitä olen! Ja siitä ei todellakaan ole ainakaan hyötyä ollut työelämässä.. Saa aina asiakkailta kommentteja "Tiedätkö edes mistään mitään, kun olet noin nuori" p*rkele!! Tai "kysynpä joltain toiselta myyjältä vielä" siis ai että ottaa aina välillä päähän! Kaiken huippu on se, kun nyt tyttäreni (3kk) kanssa olen jossain, tulee tuntemattomat sanomaan, että olisiko kannattanut koulut käydä loppuun ja ammatti hankkia ensin. SIIS MITÄ *?!#%"=! Kouluni oon käyny ajat sitten ja työelämässäkin ollut jo 7vuotta! Eikö niille mikään riitä!! (Anteeksi purkautuminen asian vierestä, mutta en edes omasta mielestäni näytä niin nuorelta, mitä minua luulevat. Jos minut laittaa jonkun oikeasti 16-17 vuotiaan viereen, näkee kyllä että minulla on enemmän ryppyjä!! ) Huoh, no jupisen vielä aiheestakin; EI OLE VIELÄKÄÄN KOSITTU!!
  10. Täällä on taas emäntä päästänsä vialla, sai kaikenlaisia kuvitelmia päähänsä, kun isäntä oli vaihtanut soittoäänekseen puhelimeensa Viikatteen Sirkkelimiehen viitosen.. Kappaleessahan lauletaan "Kultarallin kohdalla on paikka tyhjä sormus pudottaa"... No joo, lauletaanhan samassa kappaleessa siitäkin, ettei morsio sulhastaan kelpuuta, mutta en minä siihen reagoinut
  11. Vilutti, menikö ystävänpäivä romanttisesti? Hyvä, kun olet saanut asioita sanottua, ja kerrottua missä mennään. Helpottaa se omaakin oloa, kun saa vihdoin sanottua, mitä on miettinyt. Meillä on ollut asian suhteen hiljaista. En ole sanallakaan maininnut häitä tms. Tai jos olemme esim. Satuhäitä katsoneet (ainoa hääsarja minkä katson, ja olen katsonut sitä sinkkuaikanakin!) olen vain ylimalkaisesti kommentoinut pukuja, tarjoiluja ja paikkoja. Silti mietin aina, kun sanon vaikka juuri jostain televisio-ohjelman häistä, että eihän se luule, että painostan.. En ainakaan tietoisesti tee, mutta tuntuu välillä, että kun mainitsenkin sanan häät (kaikissa muissa yhteyksissä, paitsi "meidän" ) painostaisin. Siitä aiheesta on tullut nyt minulle itselleni tabu. En usko, että miehekkeeni ajattelee asiaa joka kerran, kun mainitsen sanan häät, mutta silti... No, olen aina ollutkin itseni pahin arvostelija Ja luonteeltani muutenkin sellainen "pyörittelijä", että mietin asioita todella paljon päässäni ja onnistun toisinaan ne kohteliaisuuksiksi sanotutkin sanat kääntämään loukkaukseksi Well, that's me odotan, odotan, odotan... Niin kauan, kuin tarvitsee
  12. En ole koskaan edes ajatellut, että tuossa on joku "etiketti".. Mutta ymmärrän kyllä niiden harmituksen, jotka on vuosia sitä oikea hetkeä odottaneet, ja sitten kun aika olisi käsillä, sisko/veli tekee juuri saman.. Meneehän siitä tavallaan hohto siitä tapahtumasta, kun joku ajattelematon kuitenkin kysyy, että "Menittekö vain siksi koska joku muu meni ensin".. Joku tuolla sanoi sitäkin, että pitääkö sitä kihlautumista sitten pitkittää, hei, meillä joillakin on ne miehet, jotka on varustettu putkiaivoilla, eikä ne tajua ajatella tämmösiä asioita samaan aikaan, kuin naiset Ei se pelkästään "meistä" ole se kihlautuminen kiinni! No, joka tapauksessa, minun pikkusiskoni on ehtinyt kihlaantumaan ennen minua. Lyhyen seurustelusuhteen jälkeen. Ja ei se kihlaantumisen jälkeenkään kauaa kestänyt, en siis juurikaan laita painoarvoa asialle, vaikka "ehtikin ennen minua". Avokin pikkusisko on jo naimisissa (me emme edes kihloissa), on lapsi ja omistusasunto. Silti mieheni ei koe sitä millään lailla oudoksi, vaikka he ovat seurustelleet paljon lyhyemmän aikaa, kuin me. Eikä miehelle tullut tarvetta (ilmeisestikkään) "äkkiä" kosia minua, ettei pikkusisko ehdi ensin. Heidän kihlauksestaankin on jo pari vuotta, ja naimisiinkin ovat jo vuosi sitten ehtineet. Minä edelleen kuljen avokkini rinnalla ilman sormusta ja lupausta
  13. Vaikka mieheni ei ole vielä kosinut minua, niin silti olen aika paljon samoilla linjoilla myy81:sen kanssa. Minustakin se "kihlattu" jo kertoo, että eteenpäin mennään ja tulevaisuudessa naimisiin. Itse ajattelen sen niin, että minulla on sitten kihlauksen jälkeen aikaa vaikka 10vuotta suunnitella niitä häitä, että varmasti saan mieleiseni. Minusta meidän ei heti tarvitse päättää hääpäivää, mutta ei se sitä tarkoita, ettemmekö olisi naimisiin menossa. Meillä molemmat tietää, että kihlaus on nimenomaan lupaus avioliitosta. Antaisin pitkin korvia, jos mies kysyisi "Mennäänkö kihloihin?" Onneksi tiedän, että ei noilla sanoilla aio tulla kosimaan
  14. Olen miettinyt ihan samaa. En tällä hetkellä uskalla ees puhua koko kihloista/naimisiin menosta edes yleisesti, kun itselle tulee sellainen olo, että painostan.. Vaikka en varmasti ole painostanut ihan sanan mukaisesti, vaan olen vain silloin tällöin harvoin tuonut asiaa esille, esim. "Aiothan joskus kosia?" (kysyin jo aikoja sitten), tai Satuhäitä katsellessa "Jos me joskus mennään naimisiin, niin....".. No myönnän, että joku aika sitten kysyin, että milloinkas se seuraava karkauspäivä on. Mies vastasi, että ei muista, miten niin. Sanoin, että mietin vaan montako vuotta siihen on, kun saan kosia sinua. Naureskellen kysyi sitten, että mitä. Totesin, että kun naiset saa kosia vaan karkauspäivänä. Harmittaa kun ei kysynyt, että entä jos hän ehtiä kosia ennen sitä. Mulla oli vastauskin valmiina: "Olisin hyvin iloinen, mutta sormuskammosi tietäen, uskon, ettet ehdi" Tuosta painostamisesta vielä sen verran, että pyöritän näitä asioita paljon päässäni ja lueskelen näitä sivuja aika lailla salaa päivisin, kun mies on töissä. Joten varmaan vaan tuntuu, että painostan, kun omassa päässäni vaan näitä mietin. Ja sitten kun jotain ylimalkaa mainitsen, niin tulee vaan aina ajatus, että jokohan oon tästä maininnu. Vaikka en varmasti ole, vaan täällä vain keskustellut ja kommentoinut
  15. Minä ilmoitin jo aika alkuaikaan kans, että minä en sitten tarvitse mitään suureellisia "kosintamenoja", vaikka toki olen katsonut paljon amerikkalaisia nyyhkyleffoja, missä kositaan polvillaan, hampaissa ruusuja, ilotulituksia taustalla ja muut kanssaolijat vieressä hurraa ja taputtaa, niin ei oo mun juttu. Toivottavasti herraseni ei ole suunnitellut mitään tuollaisia, sillä sitten saa taas aikaa kulumaan, ennen kuin kosinta tulee, sillä tällä hetkellä me eletään niin arkea, kuin voi. Eikä tästä paljon kahden keskiseen aikaan revetä, kun parin kuukauden ikäinen muksu on. Mutta kyllä minä jaksan odottaakin, ei minulla ole kiire mihinkään, sillä aion mieheni vieressä pysyä hamaan loppuun asti, jos vaan Luoja suo. Toisina päivinä vaan ajattelee kihlautumista enemmän kuin toisina, eli hyvin paljon mahdollista, että jatkossakin kirjoitan joka toinen päivä, että "MIKSI EI VIELÄKÄÄN?!" ja joka toinen "Njääh, mulla mitään kiirusta oo..."