Ehkä kehtaan tänne vuodattaa kun oikeastaan ystävillekään en jotenkin "uskalla" tai raaski tätä kaikkea sen suuremmin hehkuttaa. Olen aina ollut se jalat maassa -tyyppi kaveripiirissä ja myös se ystäväpiirin todennäköisin sinkkutyttö aina ystävänpäivisin kaikkien erittäin huonojen tai muuten vain vaikeiden seurustelusuhteiden jälkeen. Olen se itsenäinen tyttö, joka vaihtaa kotikaupunkia ainakin kerran vuoteen, maatakin aina silloin kun hyvältä tuntuu. En siis todellakaan kenenkään silmissä se todennäköinen morsian ihan lähiaikoina. Lisäksi parin parhaimman ystäväni suhteet ovat heidän poikaystäviensä vuoksi junnanneet nyt paikallaan jo jonkin aikaa, joten tuntuisi väärältä hehkuttaa heille tätä onnellisuutta näin tuoreltaaan. Tosiaan kävikin niin, että törmäsin kaltaiseeni kaksilahkeiseen, jolla on samanlaiset arvot ja erityisesti myös se samanlainen asenne elämään. Ja näyttää siltä, että se oli sitten menoa. Kummankin osalta. Ihan toisella tavalla kuin mitä kumpikaan meistä on aiemmin kokenut. Tutustuimme vasta vuoden alussa, päädyimme käytännössä samantien viettämään 24 ensimmäistä tuntia ensitapaamisemme jälkeen yhdessä ja siitä se sitten lähti. Eli suhdetta ei ole takana kovin pitkään mutta olemme muuttamassa yhteen nyt kesän aikana. Se, mikä itseäni hämementää on se muutos, jonka olen nähnyt itsessäni: haluan todella tästä miehestä osan tulevaisuuttani. Ja tunne on enemmän kuin molemminpuolinen. Itse asiassa tuo toinen tuossa on jo tunnustellut mitä ajatuksia minulla on kihloihin menosta mutta yritän pitää jalat maassa edes sen verran, että en aio sanoa mitään myöntävää ennen kuin reilun vuoden seurustelun jälkeen, jolloin olemme myös asuneet yhdessäkin jo riittävän pitkään. Se on itselleni ihan välttämättömyys. Vaikka haluaisin sanoa kyllä jo nyt, en ole siihen kuitenkaan valmis. Haluan olla ihan sataprosenttisen varma, että tämä on se mies minulle koko loppuelämäksi ja sitähän en voi tietää, jos emme jaa pitkäjänteisesti myös yhteistä arkea. Kuitenkin olen hyvin onnellinen ja uskon, että tämä ihminen on minulle se oikea. Tiedän, että toinen kokee myös samoin, mainitsi nimittäin illalla kävelleensä koruliikkeen ohi ja käyneensä tutkimassa sormustarjontaa ihan sisälläkin. Eli toisin sanoen menen siihen odottajien kategoriaan, joka itse lykkää tätä kosintaa omasta tahdostaan myöhemmäksi - poikaystävä varmasti lähtee suunnittelemaan vakavissaan kosintaa siitä hetkestä kun annan ymmärtää, että voisin olla siihen valmis, on nimittäin myös päättänyt, että tahtoo kosia kunnolla ja yllättäen minut kuulemma. Mutta näistä kaikista ruusunpunaisista pilvistä huolimatta yritän tosiaan pitää jalat maassa, järjen päässä enkä vain seurata tunteitani. Koska koko loppuelämähän tässä on tarkoitus olla aikaa yhdessä niin voihan tässä hiukan enemmän odotellakin... eikö? Joka tapauksessa pakko päästä purkamaan ajatuksia jossain, hehkuttaa ja toivoa, että joku muukin täällä ymmärtää tällaisen päättömän rakastumisen, tunteen siitä, että kun sen oikean löytää, sen tietää. Mikään aiempi tuntemani rakkaus ei vain ole ollut mitenkään tämänkaltaista. Ja nyt mielessä pyörivät vain yhteenmuutto, sormukset ja kaikki muu... myönnän tsekkailleeni poikaystäväni kotikulmilta mielettömiä huviloita ja linnoja, joissa järjestetään häitä... sen äiti on nimittäin sanonut, että jos poikansa menee ikinä naimisiin (ei nimittäin ennen minua kuulemma ole edes ajatellut sitä mahdollisuutena), se pitää huolen, että niistä juhlista tulee upeat. Sen tuntien niistä tosiaan tulisi upeat. Onneksi tullaan erittäin hyvin toimeen poikaystävän koko perheenkin kanssa niin varmasti saisin myös omanlaiseni häät. ...tosiaan molemmat ollaan vielä opiskelijoita, itselläni reilu vuosi opintoja jäljellä, poikaystävälläni parisen vuotta mutta toisaalta hänellä on myös omaa liiketoimintaa ollut muuten jo vuosia ja yhä kasvavassa määrin. Tämän opiskelun vuoksi toki jos häitä jonkin vuoden päästä tanssitaan, olisihan se ihanaa, jos perhe haluaisi jotain maksaa... erityisesti kun poikaystäväni kotikulmilla (ulkomailla), jossa itse haluaisin tanssia häät, on erittäin kallista vuokrata oikeastaan mitään riittävän suurta tilaa. Ah, haaveet! ...en edelleenkään meinaa edes uskaltaa myöntää, kuinka paljon tästä kaikesta haaveilen!
