Sitruunaperho

Me emme ole vielä kihlautuneet, mutta tapahtunee tässä piakkoin. Olemme miettineet materiaaleja. Kummallekin oli selvää, että emme halua keltakultaa ja myöskin valkokulta on ei, osin hinnan takia. Titaaniset oli pitkään mietinnässä, mutta kultasepänliikkeistä ei ihan löytynyt sitä "omaa" ja kyselin muutamilta sepiltä titaanisormuksen tekoa. Hinta oli maltillinen, mutta titaanin väri jäi jotenkin arveluttamaan; se kun ON harmahtava. Minä rakastan hopeakoruja ja lopulta ajatus hopeisesta kihlasormuksesta oli aika looginen. Minulle on tulossa tämä: http://www.lapponia.com/korut/mallit/650828 Kuva ei anna oikeutta kauniille sormukselle. Olen ajatellut teettää tuohon sormukseen pienenä kivana detaljina pikkuruisen upotetun safiirin, väri tulee olemaan sulhasen horoskooppi-/syntymäkuukauden väri eli pinkki.

Kaunis sormus sinulla ja tosiaan hyvin edullinen! =) Minä en myöskään ole ottamassa edes vihkiin sitten aikanaan timanttia, vaan haluan jalokiven ja tällä hetkellä suosikkini on ruiskukan sininen safiiri. Olen muuten käynyt useammassa Hgin "ketjuliikkeessä" kysymässä titaanisormuksia ja on ollut tosi nihkeää ja nyrpeää palvelu...on kaivettu esille ja tarjottu valkokultaisia rivitimantti-blingblingejä (valkokulta olisi ehkä ihan viimeinen minkä ottaisin..), hintalapussa 3000€. Jee, tosi hyvin luettu asiakasta. Ja yksi joku sellainen kauppakeskuksessa oman ständinsä kanssa ollut nainen väitti minulle, että titaanista saa järkyttävät allergiat ja ihorikot eikä se kestä mitään..?! Ööh. Piti vielä lisätä vinkkinä, että olen saanut myös Lahdessa toimivalta Juha Loikalalta hyvää asiakaspalvelua nopeasti s-postitse ja hällä tuntuu olevan aika paljon edullisempia hintoja kuin esim täällä Hgissä.

Heippa! Täällä vielä odotellaan kihlasormusta sormeen eli en varsinaisesti ole vielä morsio, vaan odottava sellainen. Kuitenkin kihlautumisesta lähiaikoina on ollut puhetta ja olemme katselleet miehen kanssa yhdessä kihlasormuksia, kivaa =) Olemme 99% varmasti päätymässä titaanisormuksiin. Meille ei tule samanlaisia sormuksia, vaan kummallekin ns.oman näköinen. Minä kovasti pähkin asiaa. Olin ensin varma, että haluan vain ja ehdottomasti yhden ison, leveän ja erikoisen sormuksen titaanista ehkä kivien kanssa ja mattana. Nyt mieli muuttui, että arvelinkin olevan mukava olla titaaninen simppeli sileä sormus, johon voi yhdistää periaatteessa mitä vain erilaisia titaanikoruja tai terästä. Ja matta muuttui kiiltäväksi... Omat sormukseni haluan ostaa Suomesta ja olenkin oikeastaan jo löytänyt kultasepänliikkeen, josta sen "tavallisen" haen. Naimisiin olisi tarkotius mennä aikaisintaan 2v päästä, joten aion teetättää sormuksen sepällä ja se saa olla sitten uniikimpi. Olisi mukava nähdä vaikka teidän jo naimisissa olevien tai aikovien sormusyhdistelmiä titaanista ja myös, mistä ostitte (Suomesta, ulkomailta en halua tilata) tai jos teetitte niin myös noin-hintaa. Itse olen kysynyt alustavia vihkisormuksen hintoja jo kahdesta helsinkiläisestä liikkeestä; toisesta paikasta sai loistavaa palvelua ja meileihin on vastattu nopeasti ja ystävällisesti selittäen asioita. Siellä hinta-arvio liikkui 400-600€ välissä riippuen lopullisesta sormuksen muodosta yms. Toisessa hkiläisessä liikkeessä oli jotenkin tylympi kohtelu tai omistaja vähän töksäytteli, kun en osannut heti sanoa, mitä haluaisin ja millä yksityiskohdilla. Yhtä kaunista sormusta kokeilin ja hintalapussa luki 900€ ja sain vaikutelman, että paikka itsessään on vähän tyyriimpi, koska on aika paljon mainostettu ja saanut nimeä. Ei sillä, sormukset olivat todella upeita, mutta omistajan käytös vähän tökkäsi ja meileihin hän vastasi tosi lyhyesti. Sitten Tampereelta olen kysellyt sekä Korus-liikkeestä että Mia Mannerilta ja jälkimmäiseen olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen! Hän jaksaa aina vastata nopeasti, kertoo paljon materiaaleista, hinnoista, ottaa kantaa, hoksaa "pieniä juttuja", joilla saisi jotain erikoista sormukseen. Hinnat liikkuvat aika lailla samassa kuin tuo helsinkiläinen liike, 390-650e, noin ja työstää myös asiakkaan materiaalia. Niin, sitä oikeastaan pohdin jo nyt, että kun jos kihla on sileä, kiiltävä puolipyöreä titaani, niin mitenhän sen viereen istuu esim mattapintainen rouheampi sormus tai kiiltäväpintainen "hienostuneempi design"-sormus safiireilla? Kultaa ei käsittääkseni suositella, ei kelta- eikä valkokultaa, koska titaani kovempana "syö" ajan myötä - korjatkaa jos olen väärässä?!

Hei, onneksi olkoon <3!! Minä uteloin kysymään, kauanko olette olleet tässä uusperheessä yhdessä ja onko millainen kokoonpano eli onko miehelläsi omia lapsia yms? Minä (40+) olen 3 lapsen äiti, eronnut ja uudessa suhteessa muutaman vuoden nuoremman miehen kanssa, jolla ei ole omia lapsia eikä meille tule yhteisiä. Olemme olleet yhdessä 4,5v ja siitä ajasta asuneet samaa kotia 1,5v. Olen odotellut kosintaa jo jonkin aikaa, mutta meillä on ollut kaikennäköistä uusperhe-opettelua ja riitojakin sen verran, että mieheni ei ole vielä varma kihlauksesta nyt. Se on siis meidän molempien yhteinen haave ja päämäärä, ja mieheni haluaa kanssani naimisiin JOSKUS. Mutta ainakaan tämän vuoden puolella kosintaa en edes odota. Niin ja siis minulla takana avioliitto, jota edelsi kihlautuminen 6 viikon päästä seurustelun aloituksesta ja siitä naimisiin 9kk päästä. Aviossa ehdimme olla piirun vaille 15 vuotta eli ei ollut sekään mikään pikaliitto vaikka niin nopsaan kihlauduimmekin aikanaan...=) Huomenta Sitruunaperho, Meidän uusioperhe on ollut kasassa reilun vuoden. Mies on minua 9 vuotta vanhempi ja hänellä ei ole omia lapsia. On kyllä tiivisti tekemisissä siskon ja veljen lapsien kanssa ja olen jopa yllättynyt että miten paljon ja kuinka läheisiä he ovat keskenään. Osaa siis olla lapsien kanssa ja tyttärenikin kanssa kemiat kohtasivat melkein heti. Erilaisesta kasvatustaustasta johtuen meillä on pieniä kasvatuksellisia näkemyseroja, mutta niitä selvitellään sitten tilanteen rauettua. Itse olin suhteen alussa varuillani ja epäileväinen, mutta mies oli sinnikäs ja lopulta sai luottamukseni. Hän on sanonut monta kertaa, että tämä on juuri sitä mitä hän on halunnut ja kaivannut elämäänsä ja aikoo pitää meistä kiinni kynsin ja hampain. Kyselen aina silloin tällöin, että onko hän nyt AIVAN varma, että kestää ja jaksaa tämän kaiken, mutta vastaus on aina sama: Ehdottomasti. Hän myös tietää sen, että tyttäreni on tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä ja se on mennyt hyvin perille. Välillä tulee suunnitelmiin muutoksia, kun neiti sairastuu tai vastaavaa, mutta mies ymmärtää tilanteen hyvin. Lisäksi lomat suunnitellaan neidin ehdoilla ja yritetään keksiä lapsen kannalta kaikkea kivaa tekemistä. Toivottavasti saatte riidat sovittua ja opeteltua yhteistä arkea. Paljon joustamista, ymmärrystä ja sinnikkyyttähän se vaatii, mutta onhan se sen arvoista. Eiköhän se kosinta tule sinunkin kohdallesi enemmin tai myöhemmin. Toivottavasti enemmin hei Tuulihattu, voitko poistaa lainaukseni tuosta yltä, muokkasin omia tekstejäni juuri ja haluaisin tuon kohdan omistani pois.. =) Kiitos ja mukavaa viikonloppua teille!

Hei, kiitos. Saatanpa laittaakin. Ja tiedoksi, muokkaan ja poistelen täältä tekstejäni, varmuuden vuoksi. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Hei, no kyllä se melkein tuntui! =) Muuten, miten voin laittaa sulle meiliä, en ole oikein sinut tämän foorumin kanssa....?

Heipä hei Lootuksen Kukka, sulla on niin samoja mietteitä kuin mulla tai ainakin ollut Kiva lukea aina. *muoks, meni jo*

Hei, onneksi olkoon <3!! Minä uteloin kysymään, kauanko olette olleet tässä uusperheessä yhdessä ja onko millainen kokoonpano eli onko miehelläsi omia lapsia yms? Huomenta Sitruunaperho, Meidän uusioperhe on ollut kasassa reilun vuoden. Mies on minua 9 vuotta vanhempi ja hänellä ei ole omia lapsia. On kyllä tiivisti tekemisissä siskon ja veljen lapsien kanssa ja olen jopa yllättynyt että miten paljon ja kuinka läheisiä he ovat keskenään. Osaa siis olla lapsien kanssa ja tyttärenikin kanssa kemiat kohtasivat melkein heti. Erilaisesta kasvatustaustasta johtuen meillä on pieniä kasvatuksellisia näkemyseroja, mutta niitä selvitellään sitten tilanteen rauettua. Itse olin suhteen alussa varuillani ja epäileväinen, mutta mies oli sinnikäs ja lopulta sai luottamukseni. Hän on sanonut monta kertaa, että tämä on juuri sitä mitä hän on halunnut ja kaivannut elämäänsä ja aikoo pitää meistä kiinni kynsin ja hampain. Kyselen aina silloin tällöin, että onko hän nyt AIVAN varma, että kestää ja jaksaa tämän kaiken, mutta vastaus on aina sama: Ehdottomasti. Hän myös tietää sen, että tyttäreni on tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä ja se on mennyt hyvin perille. Välillä tulee suunnitelmiin muutoksia, kun neiti sairastuu tai vastaavaa, mutta mies ymmärtää tilanteen hyvin. Lisäksi lomat suunnitellaan neidin ehdoilla ja yritetään keksiä lapsen kannalta kaikkea kivaa tekemistä. Toivottavasti saatte riidat sovittua ja opeteltua yhteistä arkea. Paljon joustamista, ymmärrystä ja sinnikkyyttähän se vaatii, mutta onhan se sen arvoista. Eiköhän se kosinta tule sinunkin kohdallesi enemmin tai myöhemmin. Toivottavasti enemmin *muokattu*

Hei, onneksi olkoon <3!! Minä uteloin kysymään, kauanko olette olleet tässä uusperheessä yhdessä ja onko millainen kokoonpano eli onko miehelläsi omia lapsia yms?

Kyllä, tuntui tosiaankin siltä, että nyt mies todella tajusi, mitä oli menettämässä ja myönsi, että on pitänyt minua itsestäänselvyytenä ja että on koko ajan rakastanut ja olisi pitänyt osata näyttää paremmin ne tunteensa. Niin kuin minunkin, minä nimittäin osaan mököttää, se on tosi tylsää... Jotenkin varmaan molempien maailma pysähtyi tänä aamuna pieneksi hetkeksi, olimme vain kahden sylikkäin ja tuntui, että tästä ihmisestä en halua luopua <3 Poistelen jossain vaiheessa joitakin viestejä täältä, tiedoksi vain. Ja saatan pitää taukoakin (ainakin tänään yhteisestä tahdosta luvassa romantiikkaa ja hempeilyä peiton alla!)

Lootuksen kukka: Paljon asiaa kirjoitit ja ymmärsit tunteitani hyvin. Eilen kun tulin töistä kotiin, löysin miehen itkemästä ja tärisemästä, melkein shokissa. Makasimme pitkään vierekkäin, ihmetellen miten tässä kävi näin meille. Emme puhuneet paljonkaan, olimme vain lähekkäin ja en pystynyt sanomaankaan juuri muuta kuin, että "tämä läheisyys, toisen lämmin syli tulee olemaan asioita, joita tulen kaipaamaan pitkään." Se, että toinen on tuttu, rakas ja turvallinen. Mieheni kirjoitti minulle pitkän kirjeen. Luin sen monesti ja itkin ja itkin ja itkin. Kaikkea ja meitä. Mennyttä, vääriä sanoja, vääriä tekoja - molempien puolelta. Mieheni kirjoitti mm. että edelleen hällä on sama tavoite kuin minulla; avioliitto ja hän ei pysty kihlatuksi ketään muuta ajattelemaan kuin minut. Naisensa, jota on koko ajan rakastanut niin paljon, että on halunnut yrittää kaikista vaikeuksista huolimatta. Ja haluaa edelleen. Minähän olin se, joka sanoin, että "tämä oli tässä". Mieheni on joskus hyvin vaikea puhua, sanoo asioita töksäyttäen ja sammakoita päästellen ja olen tästä huomautellut, että asiat voi sanoa aikuisille ja lapsille hyvin moni eri tavoin, sisältö sama. Hän on joissakin asioissa hyvinkin epävarma ja kylllä, suurimman osan elämästään asunut ihan yksin, sinkkuna, joten varmasti on ollut vaikeaa ja "sietämistäkin" lapsiperheen rumbassa. Tämä kuitenkin on se kokonaispaketti, ei voi valita vain minua. Päätimme katsoa vielä kortit loppuun asti ja jatkaa pariterapiaa. Miehen eilinen kirje todella avasi minunkin silmiäni, hän ei osaa sanoa asioita ääneen niin kuin osaa sanottaa tunteitaan kirjallisesti. Rakkautta on paljon meillä, se on selvä. Ja vaikeuksia on paljon myöskin, voitettavana. Tänään aamulla molemmat halasimme toisiamme pitkään ja se rakkauden tunne ja sisu, että jatkamme yhdessä ja emme vielä halua luovuttaa, oli suuri. Minä toivon, että jaksamme molemmat hioa toistemme särmiä ja saada arjen sujuvaksi koko perheelle. Ainakin mies nyt sanoi aivan suoraan, että kyllä, kosia hän haluaa ehdottomasti ja minä olen se nainen, kenet hän haluaa - ei osaa edes kuvitella ketään muuta tilalle. Tinttara: Olet täysin oikeutettu kirjoittamaan mielipiteesi ja tunteesi suhteestamme tänne, etenkin se on varmaan helppoakin näin "erouutisen" kynnyksellä. Minä olen tuntenut mieheni vuosia ja voin vakuuttaa, että hän ei ole narsisti. Ja minä olen elämässäni ollut oikeiden narsistien kanssa tekemisissä, joten tunnistan ja tiedän tästä "tyypistä" kyllä. Enemmän miellän mieheni juurikin epävarmaksi, joka korostuu tapana sitten tehdä asiat hyvin samanlailla kuin aina, koska rutiinien muuttuminen saattaa luoda lisää epävarmuutta. Myöskin jonkinasteista sosiaalisesti hiljaista / rajoittunutta tyyppiä mieheni edustaa, mutta toisaalta kun en itsekään ole mikään bilehirmu tai smalltalkkaaja, jotenkin sovimme tässä ihan ok yhteen. Kommenttisi oli aika kärkäs, mutta tosiaan sinulla on kommenttiisi oikeus, mutta tässä kohtaa ei nyt ollut kyse tästä mitä arvelit. Lasten kanssa olemisesta olemme puhuneet paljon, tavasta ja kasvatustaidoista yms ja jatkamme varmasti jatkossakin keskustelua. Mieheltä ei monikaan asia suju jouhevasti, mutta toisaalta voiko vaatia, koska hänellä ei ole omia lapsia ja on arka tässäkin kohtaa.Opettelua tämä elämä on koko ajan ja lapset toisaalta ovat ottaneet miehen aika sujuvasti puolestaan vastaan; mieshän on meillä se, joka korjaa lasten fillarit, vaihtaa lasten kanssa talvirenkaat autoon, opettaa kalastamaan yms.

Niin. Eihän se rakkaus seinään lopu, ei tietenkään. Rakastan miestäni valtavasti ja hän minua, mutta koen, etten ole tässä suhteessa tullut kuulluksi ja olen muuttunut sellaiseksi naiseksi, joka en haluaisi olla. Haluan päästää miehen Elämään, saamaan sen kaiken hyvän minkä ansaitsee. Hän joskus kihloista mainitsikin, että "aiemmin se oli hälle se kerran elämässä asia ja nyt MINUN kanssa se tuntuisi siltä, että "ollaan vaikka 2 viikkoa kihloissa ja sitten sormus lentää taas..". Sanoinkin hälle, että jossain odottaa se arvoisensa nainen, jonka kanssa hän sen kosinnan saa tuntumaan siltä, miltä pitääkin. Tunteet on aika sekaisin. Mies sanoo rakastavansa minua edelleen yli kaiken, mutta en osaa sanoa, kannattaako tässä enää roikkua yyhtään enempää kuin sen, mitä nämä käytännön asiat ottavat. Surullista.

No niin, laitan päivitystä tännekin, että eipä tartte enää jupista kosinnan odottelusta eikä kosinnasta: Ero näyttäisi olevan meillä edessä, eilen kuulin taas yhden riidan yhteydessä lauseita, jotka sattuivat sydämeen ja lujaa. Tämä aamuna ilmoitin miehelle, että alan katsoa asuntoa minulle ja lapsille, mutta meillä on vielä aikaa ainakin 3kk asunnon luovutukseen yms. Toivottavasti ehdimme käsitellä asiat. Avokki on itkenyt koko päivän ja sanoi, että yhdessä silmänräpäyksessä tajuaa sen, kuinka itsestäänselvyytenä on minua, maailman läheisintä ja rakkainta ihmistä pitänytkään.

Kiitos! Ja uups, moderoitu =)

en halua tässä foorumilla lähteä purkamaan terapiamme antia tai sisältöä, koska se on hyvin henkilökohtaista ja haluan kunnioittaa myös miestäni vaikenemisella näistä asioista. Terapiassa käydään edelleen ja kyllä, apuja sieltä saa, mutta se duunihan pitää sitten tehdä ihan itse kotona ja molempien. Minä olen ollut kovin henkisesti väsynyt viime kuukausina - on tapahtunut aikamoisia pienempiä ja suurempia kriisejä - joten taidan olla itse vähän pallo hukassa myös. Puhuimme eilen pitkään ja pitkästä aikaa tosi rakentavasti, ilman syyttelyä, ivaa, huutamista jne ja oli sen jälkeen hyvä tunne päästä toisen kainaloon nukkumaan. Tänään pystyimme jatkamaan keskustelua, ts.minä avasin palasen sieluani ja sydäntäni miehelleni ja kerroin pahasta olostani ja toiveistani ja ajatuksistani hälle. Yritämme siis vielä yhdessä. Kuitenkin kaiken tämän ikävän kuonan alla on rakkautta vielä, se vaan pitää saada kaivettua esiin ja varmaankin antaa aikaa, aikaa, aikaa ja puhumista, puhumista, puhumista.....

Huomenta! Niin, pitäisi puhua kyllä, mutta se puhe menee aina siihen, kuinka mies kokee tekevänsä oikein asiat ja minä väärin. Minulla on aika pitkään jo ollut se tunne, että hänen on hyvin vaikeaa sopeutua lapsiperheen arkeen ja minä taas en tiedä kauanko jaksan katsella tätä sopeutumattomuutta, ja koska mies ei ole osoittanut edes kosinnallaan sitä (merkki minulle), että haluaa tosissaan yrittää niin - jaa-a. Editoitu versio by Sitruunaperho

Lootuksen kukka: Luulen, että mies haluaa joskus kosia. On itse sanonut sen monesti, että kihlaus ja avioliitto on ollut hänenkin tavoite aina, mutta nyt siihen taitaa mennä vuosi, kaksi..kolme? Mä en tiedä jaksanko odottaa, voitanko sen pettymyksen tunteen, kun jos saamme suhteen paremmin toimimaan ja aina vaan asia lykkääntyy. Ja nyt kun itseäni kuulostelen, on tässä kyllä ihan fiksua pohtia koko suhdetta ja sen kestävyyttä. Minusta tuntuu, että olen antanut liikaa asioissa periksi toiselle ja se tuntuu kamalalle.

Tipzilla, hyvä pohdinta. Olemme aika erilaisia perusvireeltämme, minä olen positiivinen vaikkakin tuuliviiri joskus ja mies tasainen inhorealisti tai jopa pessimisti. Minä nautin elämästä aika paljon, mies hakee varmuutta ja turvaa ja tuntuu nauttivan vähän elämästä tai ainakaan hänestä ei oikein saa mitään "irti". Paitsi täällä kotona kyllä, viime aikoina on ollut liikaakin riitaa ja huutoa, myös lapsilleni ja se tuntuu kamalalta. Ok, kyllä minäkin huudan omilleni mutta annan myös tekijänoikeudella positiivista palautetta ja osoitan rakkautta; mies kokee ehkä vain sen komentamisen ja asioiden ojennuksessa olemisen roolikseen ns.isäpuolena, ei siis osaa tai pysty osoittaa mitään helliä tunteita lapsille tai kehumaan spontaanisti. Tämä on yksi ISO syy myös, miksi pohdin suhdettamme. Minusta välillä tuntuu, että on vaikeaa hyväksyä hänen sisäinen jarrunsa. Vaikka kuinka haluaisin, ärsyttää se varmistelu ja turvallisuushakuisuus. Ja minulla on se tunne, että mies ei varmaankaan luota minuun, koska kun olen joskus sanonut että jos haluamme ihan eri asioita (naimisiin vai ei??) niin turhaa kai tuhlata aikaa yhdessä - se on miehelle heti erokortti eikä pohdinnan paikka. Hän siis tulkitsee minun haluavan heti eroa ja miettii mistä sais muuttolaatikot - sen sijaan, että miettisi mitä minä tunnen ja haluan ja kysyisi ääneen. Ja tuo 2 viikkoa ja ero kihlauksen jälkeen on siis se miehen ajatusmalli, että MINÄ toimisin niin seuraavassa riidassa.

Kiitos ajatuksistasi. Miehessä on kuitenkin paljon hyvääkin, mutta tää asia hiertää, myönnän. Ärsyttää, että se pyörii mielessä!! Me ei voida mitään asumuseroa tai pesäeroa ottaa, mies ei suostu. Se on sitten hälle koko suhteen loppu. Slut. Piste. Itseasiassa häntä hallitsee monessa asiassa pelko elämässä, ei ainoastaan tässä. Mä taas pyrin menemään kohti rakkautta ja luotan, että elämä kantaa ja ei mistään tulekaan mitään, jos aina vaan jarruttelee ja pohtii liikaa ja pelkää liikaa.

Sen deadlinen asettamisen tarkoitus oli antaa alunperin minulle mielenrauha, että annan suhteen olla ja koitan olla mahdollisimman "normaali avovaimo" ja katsoa mihin suuntaan suhde menee. Minullahan mielialat vaihtelevat paljon, olen erittäin herkkä ja tunteellinen nainen ja mieheni täysin vakaa "aina yhtä omasta mielestään tasapainoinen" mies.. Ja kyllä, käymme parisuhdeterapiassa ja juurikin siellä mies sanoi sen ääneen, ettei vooi luottaa minuun lainkaan. Ja todella, avasin sydämeni hänelle, pyysin monia asioita anteeksi ja mies siihen totesi, että "kaikkeahan saa tehdä kunhan pyytää vaan anteeksi..". Ja kyse ei nyt ole mistään pettämisistä yms, vaan enemmän riitojen yhteydessä suusta lähteneistä sammakoista yms. Mies ei ole kertonut perimmäistä syytä, en ainakaan koe niin. Tai on hän sanonut, että aiemmin (ennen meidän suhdetta) hälle kihlaus oli lupaus avioliitosta ja se on sen yhden kerran elämässä. Ja nyt hän kokee minun kanssani, että voihan sitä kihloihin mennä ja erota vaikka 2 viikon päästä. Eli minä tulitsen tuon niin, että olen rikkonut hänen haaveensa =( Tosin mies ei siis aiemmin ole ikinä ollut kihloissa ja tämä taitaa myös olla pisin suhteensakin ja tämä eka suhde, jossa on lapsia mukana eli minun lapset. Ja mitä tuohon minun kosintaan tulee, en kosi. Olen kerran kosinut, olimme silloin seurustelleet noin 1,5 vuotta ja meillä meni mielestäni hyvin. Silloinhan mies sanoi, että "joo, muutetaan yhteen ja mennään kihloihin". Yhdessä olemme asuneet ja olemme asuntovelallisia olleet nyt yli vuoden ja ei sitä kosintaa näy. Minä olen miehelle ilmoittanut, että enää en tule koskaan kosimaan ja menettämään kasvojani. Niin ja mieheke jossain vaiheessa sanoi ääneen, että "sinulle taitaa se sormus olla tärkein vain sormessa." Se tuntui tosi pahalta. Niinpä kävin tässä ostamassa ITSELLENI oman sormuksen tuohon oikeaan nimettömään ja kerroin senkin miehelle, että nyt on se kaunis koru sormessa, että ei ollut tästä kihlauksen odotus kiinni.

No niin, täällä jupistaan taas. On tämä elämä kyllä takkua toisen perään. Voi itku! Tuolla aiemmin kirjoittelinkin tilanteestamme, oisko pari sivua taaksepäin. Olen asettanut suhteellemme "deadlinen" 8 kk päähän ja se on meidän 5v päivämme ja silloin olemme asuneet avoparina ja uusperheenä yhdessä saman katon alla vajaa 2v. Olin ajatellut, että haudon vain omassa päässäni, tapahtuuko miehen suunnalta mitään kosintaan viittaavaa - hän tietää, että se olisi tärkeää ja haluaa sitä itsekin SITTEN JOSKUS. Niin, tapahtui kuitenkin nyt niin, että kirjoitin miehelleni pitkän kirjeen ja siinä kerroin tästä aikajanasta. Ja siitä, että tiedän sen olevan epäreilua häntä kohtaan ja toivon todella, ettei hän pakkokosi minua vaan ymmärtäisi tunteitani naisena ja avovaimonaan. Että haluan suhteen seuravaan vaiheeseen, en "vain killua avoliitossa" noin kärjistäen.. No, en tiedä periikö se rehellisyys maan aina. Nyt mies on sitä mieltä, ettei voi luottaa minuun enää lainkaan missään asiassa ja että ei voi kuvitellakaan mitään kihloja ainakaan vuoden 2014 aikana, jos myöhemminkään. Minua harmittaa ihan vietävästi. Ja on sellainen olo, että minun ehkä pitää silloin meidän 5v päivänä todellakin miettiä tuntojani ja perhettäni ja ajatuksiani suhteestamme ja sen kestävyydestä. Sen ymmärrän, että mies tuntee nyt painetta kosia ja sen kerroinkin, että EN HALUA sitä enkä painostaa vaan kypsyttää ajatusta, voisiko kaksi jo ihan oikeasti aikuista, 40+ ikäistä sitoutua symbolisesti...ja kun kyse ei ole mistään pikasuhteesta vaan olemme tosiaan olleet yhdessä jo 4,5 vuotta. Ehkä näitä ajatuksia laukaisi sekin, että ystäväni meni juuri naimisiin ja heillä myös uusioperhe ja he olleet vuoden kauemmin meitä yhdessä. Ajatuksia? Kihloista en aio miehelle enää puhua ennen päivää x lainkaan eli tuota 5v päivää, tuskin silloinkaan, mutta pohdintaan mennee kyllä suhteen tulevaisuus, jos mies ei koe luottavansa minuun lainkaan.

Hei vaan. Mahdatkohan sekoittaa minut tuohon "pakit kosimisesta"-ketjun Siniperhoon? Meillä on vähän samanlaiset nickit Mutta siis, pieni muistutus; minulla on edellisestä avioliitosta omia lapsia ja elän nyt avoliitossa ja uusperheessä. Miehelläni ei ole omia lapsia ja olemme päättäneet, ettemme halua yhteisiä ja se on ihan todellakin fine, molemmille, nou probs. Mulla on muutoinkin ikää jo 40+, joten eipä vauvat ole mielessä, heh. Pesäero ei oikein ole ratkaisu, koska mieheni on useasti sanonut, ettei halua ikinä mitään "tuumaustaikoa" tai asumuseroa - pitää joko olla yhdessä ja tehdä töitä suhteen eteen tai sitten erota. En tiedä, miten meidän käy. Mies on kaikinpuolin hyvä, rehellinen, kunnollinen ja luotan häneen 110%. Mutta se jokin tökkii, en oikein tiedä mikä. Ehkä tämä on uusperheen kasvukipuja ja särmien hioutumista vielä? Minä olen päättänyt antaa suhteelle vielä mahdollisuuden, mutta samalla laittanut itselleni deadlinen - ellei suhde muutu, ellei tunteeni muutu nyt alakuloisesta ja surullisesta ja ellei mitään kosintaan viittaavaakaan ole tulossa - sitten lähden lasten kanssa eteenpäin. Miehelleni en ole deadlinea kertonut, koska en halua painostaa häntä nurkkaan enkä mitään pakkokosintaa menettämisen pelossa, en todellakaan. Tämä aikataulu on minua itseäni, omaa kasvuani ja suhteemme tarkastelua varten. Aikajana on 8kk päähän, jolloin seurustelussamme tulee täyteen 5 vuotta. Älkää lainatko tätä kommenttiani, koska mieheni saattaa kukaties lueskella täällä ja taidan vähän editoida tätä versiota......

No niin, täällä taas. Seuraava tekstini on hyvin pahaa ja ilkeää ja surullista ja ehkä kadun, että edes kirjoitan. Mutta jospa tänne kirjoittaminen auttaisi omaa päätä jaksamaan. Luulin olevani ookoo asian kanssa, että kosinta on nyt nostettu hyllylle odottamaan ja asiaa ei puida tänä vuonna. No, ollaan siitä silti keskusteltu. Ja riidelty. Minä olen todella surullinen siitä, että rakastamani mies ei halua kihlautua kanssani ja se aiheuttaa närää meillä edelleen. Ja mies ei halua kosia, koska kokee meillä meneveän huonosti. Minä tiedän, että kosinta tekisi minut onnelliseksi ja kokisin mieheni rakkauden täydempänä. Ja silti arki jatkuu, tiedän senkin. Miten pääsen eroon tästä tunteesta ja pettymyksestä ja pelosta, ettei kosintaa tule ikinä? Olen tällä hetkellä tosi ahdistunut, koska riitelimme juuri aiheesta ja emme pääse yhteisymmärrykseen. Mies ei ymmärrä lainkaan minua enkä minä häntä. Tarvitsisin myös neuvoja, miten pystyn olla puhumatta koko aiheesta loppuvuoden?! *sekaisin* Ps. Kylläpä helpotti kun sai tänne puhista taas. Kiitos siskot tästä foorumista! <3

Heippa! Itseasiassa meillä haluttomuus ei ole ollut ongelma missään vaiheessa suhdetta, päinvastoin...peittoja on kyllä näin useammankin yhdessäolovuoden jälkeen pöllytelty ihan useita kertoja viikossa, ellei jopa parikin kertaa päivässä...<3 Siksipä tällainen meille "pitkä tauko" tuntuu pahalta ja oudolta olotilalta. No, tänään toivottavasti saamme taas läheisyyttä takaisin, kun saamme olla kaksin kotona ja stressittä. Eilen jopa jo pääsi nukkumaan toisen kainaloon, mikä ihana tunne! =) Tuo on aika kenkkua ja hankalaa, jos halut eivät kohtaa...kompromissia se kyllä vaatii ja jonkinlaista yhteistä sopparia, ettei toinen ahdistu ja toinen katkeroidu...