Heippa kaikki. Täällä ilmoittautuisi taas uusi kosintaa odottava sekä häistä haaveileva höperö, jonka elämässä 2vuoden sisään on tapahtunut paljon mullistavia asioita. Emme ole kuitenkaan päässeet sille asteelle, että J olisi kosinut. Olemme pariskunta pääkaupunkiseudulta itse olen 24v. ja J 25v. Seurustelua meillä tosiaan on kaksi vuotta takana, josta olemme asuneet yhdessä vuoden. J opiskelee insinööriksi, ja osittain oletan tämän olevan syynä siihen ettei kosintaa ole kuulunut. Tosin hän on valmistumassa syksyllä, ja on tehnyt töitä jo pidemmän aikaa. Itse olen ollut vakituisesti työelämässä vuodesta 2008, ja opiskellut ohessa talouspuolen ammattilaiseksi. Olimme ystäväpariskunnan häissä tässä kesällä, ja sitä ennen J :n kummipojan ristiäisissä. Joissa monesti keskustelu on siirtyi kavereiden kanssa häihin, J mietti paljonko häät maksaa, miten vanhemmat istuu jos ovat eronneet (molemmilla uusi puoliso). Olemme myös keskustelleet yhdessä asiasta, hyvissä merkeissä vaikka aluksi J koki asian painostamiseksi. Nyt olen ollut asiasta hiljaa, ja olen huomannut että J miettii asioita sekä vinkkaa minulle asiasta. Kuten raha, istumajärjestys vanhemmille, ja paras, "mitäköhän sun isäs sanoo kun pyydän sun kättä". Siis voiko enempää enää vihjailla? Hän on jopa keksinyt meille paljon uutta tekemistä, ja vienyt minut uusiin paikkoihin yms. Joka kerta mietin että joko nyt, mutta ei. Sitten olenkin lapsellisesti mököttänyt seuraavan päivän. Parhain ärsytys-menetelmä tapahtui syntymäpäiväni aatonaattona, koska J oli lähdössä viikonlopuksi polttareihin. Suurin osa naisista odottaa kosinnan osuvan sopivaan merkkipäivään tai muuhun romanttiseen päivään esim. ystävänpäivä, vuosipäivä, lomareissu ulkomaille, omat synttärit, juhannus, joulu jne. En ole poikkeus tässä suhteessa, toivoin salaa saavani romanttisen kosinnan tai no edes kosinnan syntymäpäivänäni (katsotaan sitä romantiikkaa myöhemmin). J istuutui viereeni sohvalle ja antoi minulle kirjekuoren joka sisälsi kortin. J :llä on tapana kirjoitella lapuille minua piristäviä tekstejä/runoja, jotka saa huononakin päivänä minut hymyilemään. Avasin kirjeen tärisevin käsin, ja hieman toiveikkaana, nyt se tapahtuu. Ensimmäisenä näin tekstin "Tahtoisin pyytää kättäsi", tässä vaiheessa voitte kuvitella ilmeeni ja kuinka näin mielessäni käveleväni alttarille. No sain aika nopeasti jalat takaisin maanpinnalle, kun luin seuraavan kohdan "Onnitellakseni sinua juhlapäivänäsi". Tiedän että J :llä on hyvä huumorintaju, ja yleensä naurankin kaikille tämän tyyppisille jutuille. Mutta tällä kertaa huumori oli kuin nyrkki vasten kasvoja, ja sain totaalisen raivokohtauksen. Asia on jo puhuttu läpi ja anteeksi annettu, mutta enpä odottanut kosintaa vähään aikaan. Nyt sitten viime viikolla sain uutisia, joka muutti monta asiaa kerta heitolla (niin kuin sanoin 2vuoteen on sisältynyt kyyneleitä, naurua, verta ja hikeä). Meillä on ollut selvä suunnitelma, jota olemme noudattaneet. Ensiksi vakituinentyö, avioituminen, asuntolaina ja lapsi/lapset, moni lähisukulainen on kehunut tätä hyvinkin viisaaksi suunnitelmaksi. Kävin muutama viikko sitten rutiinin omaisissa tarkastuksissa, ja kaiken piti olla kunnossa, no eipä sitten ollut. Diagnoosina oli alkava kohdunkaulansyöpä, joka kaatoi koko pakan sekaisin (jatkotutkimuksia odotellessa). Nyt suunnitelma on parantuminen, J :lle vakituinentyö, ehkä lapsi/lapset, asuntolaina ja avioituminen saattoi siirtyä hamaan tulevaisuuteen. Kuitenkin tämän diagnoosin jälkeen aloin oikeasti odottamaan sitä kosintaa, koska en millään halua luopua periaatteestani. Vihjasin että vuosipäivä on kohta, mutta vastaukseksi sain ettei kannata odottaa lahjaa. Jaa no pitäiskö minun sano, että ei kannata odottaa sitten minultakaan enää mitään? Välillä, anteeksi nyt vain, ottaa niin totaalisen päähän miesten saamattomuus tai se kuinka ne puhuu pään ympäri, vaihtaa aihetta sujuvasti. Ymmärtääkö miehet edes vihjeitä vai onko niillä joku roskapostisuodatin koodattuna aivoihin? No olemme syksyllä lähtemässä Turkkiin, ehkä silloin. Minulla alkaa vain olla niin toivoton olo, etten enää tiedä pitäiskö odottaa "sitä oikeaa hetkeä" (näin J aina sanoo). No karkausvuoteen ei ole enää kuin n. 3,5 vuotta (korjatkaa jos väärässä). Rakastan miestäni ja tiedän löytäneeni sen oikean, mutta varsinkin tämän kaiken jälkeen pelkään ettei aika nyt kuitenkaan riitä. Arvostan kuitenkin sitä, että mieheni seisoo rinnallani ilman sormustakin. Kahdessa vuodessa on kuitenkin sattunut jo niin paljon, ensi kohtaaminen, treffailu, uusi työ, muuttaminen yhteen, muutto isompaan, sairastumiseni, etten tiedä mikä tilanne on enää edes kuukauden päästä. Anteeksi tunteiden purkaminen, mutta ehkä jo mieheni mielenterveyden takia on parempi purkaa tämä täällä.