Tuulihattu

Huomenta Sitruunaperho, Meidän uusioperhe on ollut kasassa reilun vuoden. Mies on minua 9 vuotta vanhempi ja hänellä ei ole omia lapsia. On kyllä tiivisti tekemisissä siskon ja veljen lapsien kanssa ja olen jopa yllättynyt että miten paljon ja kuinka läheisiä he ovat keskenään. Osaa siis olla lapsien kanssa ja tyttärenikin kanssa kemiat kohtasivat melkein heti. Erilaisesta kasvatustaustasta johtuen meillä on pieniä kasvatuksellisia näkemyseroja, mutta niitä selvitellään sitten tilanteen rauettua. Itse olin suhteen alussa varuillani ja epäileväinen, mutta mies oli sinnikäs ja lopulta sai luottamukseni. Hän on sanonut monta kertaa, että tämä on juuri sitä mitä hän on halunnut ja kaivannut elämäänsä ja aikoo pitää meistä kiinni kynsin ja hampain. Kyselen aina silloin tällöin, että onko hän nyt AIVAN varma, että kestää ja jaksaa tämän kaiken, mutta vastaus on aina sama: Ehdottomasti. Hän myös tietää sen, että tyttäreni on tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä ja se on mennyt hyvin perille. Välillä tulee suunnitelmiin muutoksia, kun neiti sairastuu tai vastaavaa, mutta mies ymmärtää tilanteen hyvin. Lisäksi lomat suunnitellaan neidin ehdoilla ja yritetään keksiä lapsen kannalta kaikkea kivaa tekemistä. Toivottavasti saatte riidat sovittua ja opeteltua yhteistä arkea. Paljon joustamista, ymmärrystä ja sinnikkyyttähän se vaatii, mutta onhan se sen arvoista. Eiköhän se kosinta tule sinunkin kohdallesi enemmin tai myöhemmin. Toivottavasti enemmin

Meillä kosinta tapahtui reilu viikko sitten lauantaina. Poikakaverini oli suunnitellut ihanan mökkiviikonlopun, mutta tyttäreni sairastui yllättäen vesirokkoon. Vietettiin se viikonloppu sitten kotona sairastaen. Olemme siis uusioperhe. Keksin piristää ikävää viikonloppuamme leipomalla tytön kanssa pullaa ja syömällä sitä parvekkeella ulkovaatteissa ja juoden kaakaota. Siellä ollessamme ihmettelin, kun poikakaverille ei pulla maistukaan. Kysyin mikä on ja hän pyysi minua nousemaan seisomaan. Nousi vähän vastahakoisesti. Hän otti käsistäni kiinni ja tuli ihan lähelle, kertoi kuinka paljon rakastaa minua. Seuraavaksi hän polvistui eteeni ja meni ihan mykäksi. Oli kuulemma suunnitellut hienon puheen, mutta h-hetkellä kaikki sitten unohtui. Odotin hetken mitä hän sanoisi, mutta koska mitään ei tullut sulhon suusta ulos, niin minä kysyin häneltä, että pitäisikö hänen kysyä minulta jotain. Sieltä se kysymys sitten tuli ja vielä oikeassa muodossa eli "tulisitko vaimokseni?". Hymyilin leveästi, vastasin tottakai ja kyllä. Sulho pujotti sormuksen sormeeni ja suutelimme ja sitten ihana tyttäreni huusi, että kaakoamuki kaatui. Sitä kaakaota oli ihan joka paikassa! Vaatteilla, pöydällä, parvekkeen lattiassa ja seinässä. Ihanasta hetkestä piti palata arkeen silmänräpäyksessä. Sinänsä ihanaa, että tyttärenikin pääsi mukaan kosinta tapahtumaan, mutta jotenkin jäin kaipaamaan sitä kahdenkeskistä romanttista mökkiviikonloppua. Kosinta tapahtumaan palattiin illan aikana monta kertaa ja tunnelmoitiin tapahtumaa. Seuraavana päivänä kutsuttiin vanhempani pullakahville ja annettiin heidän huomata sormukset. He ottivat asian ihan ok vastaan. Ei mitään suurempaa reaktiota. Viikon päästä kosinnasta käytiin sulhon vanhempien luona. Otimme mukaan kakun, kuoharia ja lasit. Ne nähtyään he arvasivat heti ja vastaanotto oli todella lämmin ja ihana. Nyt sitä sitten ollaan kihloissa, vaikka olen aina ollut sitä mieltä, että minä en ikinä mene/pääse naimisiin. Niin se kohtalo puuttuu peliin ja onneksi puuttuikin <3

Huomenta, En oikein tiedä mihin kategoriaan kuuluisin, mutta kirjotan tarinani tänne. Olemme puhuneet siippani kanssa tulevaisuudesta paljon ja kummastakin tuntuu että tässä on nyt se oikea. Olen puhunut jonkun verran häistä ja kihloista siipan kanssa ja hän on ollut ihan vastaanottavainen. Kiusailee ja härnää minua asialla melkein joka päivä, joka tuntuu kieltämättä todella hyvältä. Kaksi viikkoa sitten poikakaverini sitten ilmoitti, että kahden viikon päästä mennään sovittelemaan ja katselemaan kihlasormuksia. Voitte kuvitella että olin todella innoissani. Onneksi kaksi viikkoa meni aika nopeasti töissä ja lapsen kanssa puuhatessa. Viime lauantaina sitten kävimme sormuksia katsomassa viidessä eri paikassa. Halusin valkokultaisen, siron sormuksen, jossa olisi joku pieni juttu. Ihastuin jo aikaisemmin timanttileikattuihin sormuksiin ja niihin katseeni kiinnittyi tälläkin katselukierroksella. Viimeisessä paikassa ilmoitin siipalleni, että tässä on nyt se jonka haluaisin ja pyysin saada myyjältä sormuksen nimen/numerosarjan paperille ylös, että mies osaa sen sitten itsekseen ostaa, kun hänestä tuntuu siltä, että nyt olisi sopiva aika kosia. Siippani sitten yllätti minut ja sanoi myyjälle, että pistetään sormus saman tien tilaukseen.(valkokultainen sormus piti erikseen tehdä. Sovittelin kultaisia) Näin tehtiin ja sormuksen saa hakea tänään. Tiedän siis,että unelmieni sormus on miehen hallussa, mutta en saa sitä sormeensa vielä hetkeen. Aikoo kuulemma kosia tämän vuoden puolella, joten pitkää aikaa en joudu odottamaan. Piinaavaa tämä silti on, mutta jollain tapaa myös mukavaa, koska olemme härnänneet tosiamme tällä asialla jo pitkän aikaa ja nautin siitä. Kun kosinta on suoritettu niin sitten härnääminen luonnollisesti loppuu. Täältä onneksi löytyy muitakin piinailijoita ja ihania kosinta tarinoita luettavaksi odottelun ajaksi.