MeOllaanNe

Jäsen
  • Content count

    7
  • Joined

  • Last visited

About MeOllaanNe

  • Rank
    Untuvikko
  1. Toisaalta olisi ihanaa jakaa tuo onni ja päivä rakkaiden kanssa... hmph..
  2. Itse pohdin samoja asioita.. Menin exän kanssa naimisiin kahden vuoden seurustelun jälkeen eräänlaisen onnenajan siivellä ja avioiduttuamme selvisi, etteivät ongelmat, joiden luultiin olleen selvitettyjä, olleetkaan. Vuoden jälkeen oltiin jo valmiit eroamaan, mutta annettiin jatkoaikaa vielä toinen vuosi sillä "mitä muutkin sanoisivat, että heti erottais"... Erosta on nyt jo yli kaksi vuotta. Yksi poikaystävä on ehtinyt olla tässä välissä ennen nykyistä, jonka kanssa ehdottomasti haluaisin jossain vaiheessa naimisiin, koska hän nyt vaan todellakin on Se. Mulla on ollut tosi huonoa onnea miesten kanssa ja erehtynyt olen useamman kerran. Avioliitto oli pääosin ihan jees, tykkäsin olla rouvana enkä kadu naimisiinmenoa. Olisi vaan pitänyt olla siinä kohtaa viisaampi. Nyt kolmekymppisenä ehkä osaa ajatella asioita eri tavalla.. Mun ja nykyiseni suhde oli alkuun pieni järkytys mun perheelle, sillä olemme tunteneet ns. "aina", sukujuuremme ovat yhteiset. Emme keskenämme ole kuitenkaan sukua ja tämän ymmärtämisessä meni perheelläni tovi. Emme julkistaneet seurusteluamme ennenkuin saimme niinsanotusti sille ajatukselle vanhempieni "siunauksen" ja hyväksynnän. Vaihtuneet ja joskus melko lennokkaatkin mieskuvioni ovat kuitenkin aiheuttaneet itselleni jonkinlaisen häpeänviitan. Miksi minä en koskaan onnistu jne... Nyt kun olen viimein muuttanut kaavaani ja valinnut edellisten, tyypiltään samanlaisten, miesten sijaan ihmisen, joka todella on sielunkumppanini, haluaisin ehdottomasti sitoutua häneen vannomalla valat. Kiire ei ole, emme ole menossa naimisiin varmaan ainakaan vuoteen.. Mun puolesta voitaisiin karata naimisiin vaikka heti. Pohdinkin ehkä liikaa sitä, miten lähipiiri suhtautuisi, tulisivatko edes häihin ja katsottaisiinko minua "kieroon" mikäli haluaisin itselleni ne täydelliset häät, joita en ensimmäisellä kerralla saanut (olivat pelkistetyt, mahdollisimman edukkaat, mutta mukavan rock-henkiset, hunnuttomat, leikittömät, koristeettomat, suht isot häät, joissa sattui kaikki mahdolliset kommellukset jo hääaamusta alkaen). Toisaalta jos vain karkaisimme naimisiin salaa, voisivat lähimmäiset pettyä siitäkin, ainakin miehen perhe, joka varmasti tahtoisi juhlia hänen ensimmäistä avioliittoaan (toivottavasti myös viimeistä, heh). Ystäväni tuntien, suurin osa tulisi mielellään juhlimaan, osa sanoisi varmasti myös sen negatiivisen mielipiteensä asiasta. Raskas taakka kantaa. Ymmärrän, miksi sanonta "jol' onni on, se onnen kätkeköön" pitää paikkansa. Saisko täältä vähän tsemppiä, neuvoja, jotain?
  3. Mä pidin exäni nimen harkinta-ajan ajan. Olin aikeissa pitää sen, pidin siitä enemmän kuin tyttönimestäni. Ex-anoppikin oli erotessaan pitänyt sen. Mutta mutta, sitten alkoi ahdistaa, jotenkin, kun ero oli tulossa virallisesti voimaan. Kysyin isältäni, huoliiko hän mut vielä nimilleen Isä vastasi jo hieman odotelleensa, että palaan tyttönimelleni.. Ja palasin. Nykyiisen kanssa aion siltikin vaihtaa nimeni, vaikka joutuu sen rumban läppikäymään uudelleen. En edelleenkään pidä liiemmin tyttönimestäni ja nykyisen nimi sopisi minulle hyvin Edellisen eron voimaanastumisesta on kohta 2 vuotta, nykyisen kanssa ei ole häitä vielä tiedossa - vaikka puhuttu on, että sitten joskus. Ehkäpä itseni lisäksi lähipiiri ehtii sitten toipua tästä ruljanssista, jos ja kun seuraavat häät ovat 2-4 vuoden sisällä
  4. Minä haluaisin todellakin naimisiin, ryhtyä rouvaksi. Kynnys on korkea lähinnä juhlien järjestämisen ja suvun reaktion suhteen. Ehkä ajattelen liikaa, mitä muut ajattelevat. Toisaalta voisi vain karata vihille kahden kesken ja ilmoittaa jälkikäteen, mutta mikä soppa siitä sitten syntyy, on toinen asia. Äh, ei oo helppoa. Taisin siis juuri löytää kynnyksen kompastumalla.
  5. En ole menettänyt uskoani avioliittoon - erehdyksille ei minkään voi! Ja kun sen oikean kumppanin löytää, on avioliiton perimmäinen tarkoitus ja siihen sitoutuminen aivan omaa luokkaansa
  6. Me olemme puhuneet aiheesta myöskin ja meille taitanee ehto tulla. Ei suuria omaisuuksia, mutta miehellä sijoitusasunto ja molemmilla sitten mökki- ym juttuja perintönä joskus tulossa. Tosin mökkimme ovat samassa saaressa, naapuritonteilla...
  7. Mä (sikälii että naimisiin menemme siis..) kyllä otan ilmanmuuta miehen nimen, vaikka olen jo kertaalleen tuon ruljanssin käynyt.. Syy ehkä siinä, etten ole koskaan liiemmin pitänyt omasta nimestäni ja miehen kanssa samannimisenä oleminen luo kuitenkin sellaisen yhteenkuuluvuuden siteen.