phinni

Tää on hyvä topic! Meillä on vielä auki kaikki muu, paitsi vuosi jolloin naimisiin mennään (2015). Maistraatissa avioidutaan ja pidetään joko mahdollisimman pienimuotoiset/illanistujaismeininki-juhlat taikka sitten ei juhlita muuta kuin keskenämme. Hyviä ideoita ja ajatuksia kuitenkin, ja jos me juhlat pidetään, ne tulevat todennäköisesti eri päivälle kuin varsinainen vihkiminen.

Minä vaihdoin ekan avioliiton tiimellyksessä exän sukunimeen. Mulle on tärkeä ajatus että koko perhe on saman sukunimen alla... no, siihen suhteeseen ei "onneksi" lapsia syntynyt, ja eron tullessa vaihdoin oman tyttönimeni takaisin. Onneksi olin niin laiska ja aikaansaamaton (tai sitten mystisesti tiesin suhteen päättyvän eroon, hehheh) etten uusinut ajokorttiani! Niinpä mulla on edelleen aikanaan mulle myönnetty ajokortti tyttönimelläni. Ensi vuonna aion kyllä ottaa tulevan siippani sukunimen, sillä edelleen haluan tulevan katraamme olevan nimenmukaisestikin yhtä perhettä. Yhdistelmänimi ei haittaisi, mutta meidän nimet ei oikein soinnu toisiinsa.

Me valittiin tuo kuolema-lause exän kanssa aikanaan. Silloin jo kadutti, että piti valita mokoma fraasi, ja eroonhan se liitto sitten päätty. Ehheh Mutta me ei kumpikaan kuoltu, rakkaus kuoli. Tulevaan vihkimiseemme en kyllä toivo puhetta kuolemasta, vaikka tahdonkin viimeiseen hengenvetooni tämän ihmisen rinnalla olla ja elää.

Mielenkiintoista lukea toistenkin ajatuksia ja kokemuksia aiheesta. Huomaa ettei olekaan tuntemuksiensa kanssa yksin :-) Lyhyesti: menimme exäni kanssa naimisiin kesällä 2010. Alkuvuonna 2013 jätettiin erohakemus ja syksyllä 2013 ero virallistui. Löysin nykyisen mieheni keväällä 2013. Viime kuussa mentiin kihloihin ja ensi vuonna olisi tarkoitus mennä naimisiin. Olin ensimmäisen avioliiton solmimisen aikaan 23-vuotias ja päättänyt, että menen eläissäni naimisiin vain sen yhden ainoan kerran... ja pelkäsin ja itkin, että miten kehtaan erota miehestäni, kun oli isohkot häät, joihin vanhempani käyttivät rahaa ja jossa koko suku oli paikalla. Tunsin että petän jokaisen, joka häihimme osallistui! Lisäksi mun mieltäni painaa edelleen se, että kaikissa virallisissa papereissa mun siviilisääty on "eronnut". Kauhean tuomitsevaa, ettei ihminen saa entisen elämänsä takia olla taas naimaton, vaan se eron varjo kulkee yllä! Tämä mun nykyinen suhteeni alkoi, vaikka olin aikonut viettää pitkästä aikaa villin sinkkukesän :-D en halunnut vakavaa suhdetta vielä etsiä kun entinen, ensimmäinen suhteeni ja pitkä sellainen, oli just päättynyt. Mutta tunteilleen ei voi mitään, nykyisen mieheni kanssa oon niin onnellinen että välillä tulee vain itku siitä hyvästä. Meidän suhde eteni vauhdilla yhteenmuuttoon ja nämä kihlatkin ovat ainakin oman puoleni läheisiä hieman kummastuttaneet... Ensimmäiset hääni olivat ne kuuluisat prinsessahäät. Tulevista häistä en vain tahdo juuri mitään samaa - mieheni ei kuulu kirkkoon, itse kuulun vaikken uskonnollinen olekaan. Kirkkohäitä meille ei siis tule, vaan siviilivihkiminen. Haluan paikalle vain oikeasti läheiset. Onneksi olen oikeasti tätä mieltä, sillä jos haluaisin isot häät uudestaan, tuntisin varmaan häpeää siitä, että kutsuisin samoja ihmisiä ja odottaisin heiltä häälahjaa - taas. Vaikka oonkin sitä mieltä että ihmisellä on oikeus onneen, mun mielestä avioeron häpeä vaan on olemassa. Vaikka entisen kanssa piti olla siihen saakka että kuolema erottaa, niin ei käynyt. Meillä kuoli vain rakkaus, ei ihmiset :-o Aion silti onnellisena mennä naimisiin ihmisen kanssa, jonka rinnalla saan seistä selkä suorana ja jota rakastan enemmän kuin mitään. Ja jos joku ihmettelee että aikataulu on liian nopea, siinäpähän ihmettelee. Mun mielestä rakkaus on jotain, mihin on pakko voida luottaa!