Siljamari

Minun sukunimi kuulostaisi tosi hassulta miehen etunimen kanssa, joten se ei ollut realistinen vaihtoehto . Ja samoin kuin Neferty, me ei kummatkaan nähdä mitään tarvetta sille, että jommankumman pitäis nimeä vaihtaa. Olisipa ollut muuten hupaisaa seurata muutamien patavanhoillisten sukulaisten ja tuttavien reaktioita ja kommentteja, jos mies olisi ottanut minun nimeni. Meillä kun on tuttavapiirissä näitä perinteenvartiojoita, joiden mielestä naisen kuuluu automaattisesti ottaa miehen nimi.

Haluan vielä kommentoida tätä nti. kesäheinän esille ottamaa pointtia, koska tätäkin näkökulmaa mietin, ja se oli myös se ainoa asia, mikä miestä vähän vaivaa näissä tulevissa eri sukunimissä. Me kuitenkin ratkaistiin tämä meidän osalta niin, että meillä ei ole tarvetta osoittaa ulkopuolisille; ei naapureille eikä mahdollisten tulevien lasten kerhotäteille että naimisissa ollaan. Avioliitto on tärkeä ja merkityksellinen meille ja läheisille, ulkopuoliset voivat halutessaan rauhassa kuvitella meidän olevan susipari. Ja toisekseen, minun mielestäni kenenkään ei pitäisi enää nykymaailmassa tehdä hätäisiä oletuksia nimien perusteella. Mutta ymmärrän hyvin tuon nti.kesäheinän ja monen muunkin käyttämän perusteen. Jopa oma siskoni yritti vedota tähän, kun eilen kuuli minun pitävän oman sukunimeni (aivan kun se hänelle kuuluisi). Siksipä taas tästä asiasta täytyi vähän vaahdota

Meillä siis häät kesällä ja olen pitkällisten pohdintojen jälkeen päättänyt pitää oman nimeni. Yritämpä seuraavassa eritellä siihen johtaineita syitä: Ennen kun häitä oli edes tiedossa minulle oli jotenkin itsestäänselvää, että jos joskus naimisiin menen, otan miehen nimen. Mutta kun asia tuli oikeasti ajankohtaiseksi ja aloin tarkemmin miettiä, miksi näin tekisin, en löytänytkään itselleni sopivia perusteita. Pelkkä perinteisiin tai tapaan vetoaminen on minun mielestä aina riittämätön peruste, ja tässä nimiasiassa ei edes kovin pitkiä perinteitä oo, toisin kuin usein yleisesti luullaan. Lisäksi ajattelen myös, että kun oikeus oman nimen säilyttämiseen on naisille suotu, aion sitä myös käyttää. Vaikka avioliitossa monet asiat ovat yhteisiä ja ne jaetaan, olen kuitenkin edelleen myös itsenäinen, omilla aivoilla ajatteleva ihminen, jolle oma nimi on tärkeä osa omaa identiteettiä. Ja taas tämä "perheellä pitäisi olla yhteinen nimi" argumentti ei minuun vetoa. Tunnen monia perheitä, joissa eri sukunimet on ihan luonnollinen asia eikä aiheuta sekaannuksia tai yhteenkuulumattomuuden tunteita. Ja toisaalta, miksei tuo perheen yhteinen nimi voisi olla myös se naisen nimi? Oma nimeni on mielestäni kauniinpi ja harvinaisempi kun miehen, joten sekin tekee valinnan helpoksi. Miehenkään nimi ei ole kovin yleinen, mutta kuitenkin varsin tavallisen kuuloinen. Meillä onneksi tämä nimiasia ei ole aiheuttanut riitaa. Mies on ymmärtänyt perusteluni ja sen, että vaikken hänen sukunsa nimeä otakaan, hänen perheensä on minulle siitä huolimatta hyvin läheinen ja rakas. Pitänee vielä korostaa, että vaikka nämä valinnat ja perustelut ovat minulle oikeita, ymmärrän hyvin, että ne eivät ole kaikille sitä. On jokaisen henk.koht asia minkä nimen ottaa, eikä kellään ole oikeutta toisen valintoja arvostella. Omassa tuttavapiirissäni löytyy kaikenlaisia ratkaisuja, jopa miehiä, jotka ovat ennakkoluulottomasti ottaneet naisen sukunimen. Ja kaikki ovat varmasti tehneet nimien kanssa tahollaan oikean ratkaisun. Jäänpä odottelemaan Margot, mihin päädytte ja mitkä argumentit teillä painavat.

Sitä mieltä minäkin, että yhdessä pitäisi vähän sitä hintaa miettiä, mitä kukin pitää kohtuullisena. Ja itse ainakin olen valmis siihen, että työssäkäyvät maksaisivat enemmän, kun opiskelijat. Mutta kokemuksesta tiedän, että tämäkään järjestely ei aina toimi; joidenkin mielestä tasa-arvo ennenkaikkea, ja kaikki maksavat saman verran köyhyysasteesta riippumatta. Ja ei kai sitäkään voi aina itsestäänselvyytenä pitää, että työssäkäyvä on varakkaampi kuin opiskelija. Olen ilmoittanut omille kaasoilleni, että jos haluavat mulle polttarit järkätä, toivon just tätä täälläkin monen kaipaamaa hilpeää yhdessäoloa, josta kenenkään ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Pari kertaa kaasoilleena tiedän, miten hankalia nuo rahajutut voi olla. Enkä itse ainakaan edes nauttisi mistään kovin extremestä, että hukkaan menis nekin rahat.