Ensi vuonna häiden aikoihin minä olen 32v ja puolisoni 30v. Yhdessä olemme nyt olleet 6,5 vuotta.

Menimme kihloihin 2013. Isäni onnitteli, mutta äitini ensimmäiset sanat olivat "Taasko?". Syynä lienee se, että olin "vasta" eronnut edellistä kihlatustani 2012 varsin yllättäen - koska hänellä oli toinen nainen. Siltikin äitini kommentti satutti, vaikka pidettiinkin sitten seuraavana päivänä kihlajaiskahvit appivanhempien kanssa. Puolisoni vanhemmista hänen äitinsä ilahtui suunnattomasti. Appikin kyllä onnitteli, mutta oli todennut puolisolleni että "kihlauksesta pääsee vielä helposti karkuun". Että kiitos vaan, en vissiin sitten ole/ollut mieleinen valinta. Nyt ilmoitimme minun vanhemmilleni pöydän ääressä naamatusten, että olemme menossa naimisiin ensi vuonna (2020), kun taloudellinen tilanne on vähän parempi. Toistin äidilleni asian kahdesti, ennen kuin hän edes kiinnitti huomion siihen, mitä hänelle sanoin. "Juu, no sitten te menette", oli vastaus. Eikä isäni kommentti sen iloisempi: "Sehän on teidän asianne." En odottanut mitään riemun kiljahduksia tai muuta suurta tunnekuohua, mutta jotakin iloa tai mielenkiintoa hääpaikan valintaa tai hääpäivää kohtaan. Mutta ei. Puolisoni vanhemmille emme ole vielä hääsuunitelmista ehtineet kertomaan, teemme sen mielellään kasvotusten. Saa nähdä sitten, että millaisia reaktioita sieltä suunnalta tulee. Että voi noinkin pieni asia tuntua näin pahalta