Alvina

Vihkimisessä meinasi tulla tippa linssiin, kun vihkijä julisti meidät aviopuolisoiksi. Muuten vihkimisen aikana kuuntelin niin intensiivisesti, ettei ehtinyt herkistellä. Juhlissa sitten vollotin useamman kerran aika vapautuneesti ja kerran jopa ääneen Puheiden aikana, tanssin aikana, onnitteluiden aikana, vähän joka väliin...

Se kun ollaan virallisesti toistemme lähimmät omaiset. Ja se kun mies sanoo "vaimokulta"

Meidän pienissä häissämme ei ollut ammattikuvaajaa, emmekä myöskään nakittaneet ketään vieraaksi kutsuttua hommaan. Myöskään potretteja ei ottanut ammattilainen. Sanoimme kyllä vieraillemme, että mielellämme vastaanotamme heidän ottamiaan kuvia juhlien jälkeen. Myös minä ja sulhanen halusimme omat kameramme juhliin mukaan, ja räpsimme sopivissa kohdissa aina kun muistimme, niin kuin teemme muissakin juhlissa, mistä valokuvamuistoja itsellemme haluamme. Meistä ei tuntunut hyvältä, että pienissä intiimeissä vihkiäisissämme ja juhlissamme olisi joku tuntematon henkilö (lukuunottamatta vihkijä, kokki ja tarjoilija), vaikka ammattilainen toki osaa olla mahdollisimman huomaamaton. Valokuvaus ei myöskään ollut ykkösenä taloudellisen panostuksen listalla. Tosin meille häät nyt olivat jossain määrin "vain" juhlat muiden joukossa, ja kaikista muistakin juhlista (lakkiaiset sun muut) on saatu ihania ja omannäköisiä kuvia ilman ammattilaistakin. Mikä siis oli lopputulos? Sadoittain aivan ihania, tunnelmallisia, lämmöntäyteisiä valokuvia monista upeista hetkistä ja jokaikisestä vieraasta. Paljon on myös hulvattomia tilannekuvia ja korvaamattomia vahinkolaukauksia. Kuvia on katseltu itkien ja nauraen ja muistellen. Kiitoskortteihin ja suurennoksiin löytyi hienoja ja luonnollisia poseerauskuvia, joista itse käsittelin pahimmat kallistukset ja valovirheet pois. Ammattilaislaatua ne eivät tietenkään ole. Jos olisimme halunneet ammattilaislaatua, olisimme tilanneet ammattilaisen. Totta kai monissa kuvissa on valoja, varjoja sun muita, jotka sattuvat ammattilaisen silmään ja pahasti. Meitä amatööreja ne eivät haittaa, vaan olemme todella tyytyväisiä ratkaisuumme. Tällainenkin kokemus on siis mahdollinen. Tosin luultavasti homma toimi loistavasti pitkälti sen takia, että häämme olivat pienet ja juhliva porukkamme tiivis.

Me tilasimme kukat Anteron Kukasta, ja palvelu oli aivan loistavaa. Kukat olivat mulle melkoisen tärkeä juttu häissämme, tärkeämpi kuin vaikka kampaus tai meikki, joten etukäteen vähän jännitti. Tiesin suunnilleen mitä halusin, mutta floristilta tuli vielä roppakaupalla loistoideoita. Aina kun kuulostin epäröivältä, hän ehdotti jotakin muuta, kunnes homma oli just eikä melkein. Tilasipa hän vielä kimppuni liljaa etukäteen, että sain varmistua sen sävystä ja kokeilla asetelmia. Ja itse kimppu oli aivan upea.

Näkihän tuo. Pukeuduimme samaan aikaan sviitissämme, ja koska paikalla ei ollut muita, mies veti jopa pukuni vetskarin kiinni. Ja vihkipaikalle kuljimme myös samaa matkaa, ja odottelimme yhdessä vieraiden saapumista ja vihkimisen alkua. Ei varmaan tullut edes mieleen pitää salassa. Esittelin ennen puvun ostoa netissä vaihtoehtoja, ja kun puku oli valittu, sitten vasta innoissani esittelinkin! Tämä osoittautui meilläkin toimivaksi

Minulla oli hääpukuna olkaimeton iltapuku (vetskarilla ja yhdellä hakasella), jonka yläosa ei ollut maailman tukevinta tekoa. Pukua muokatessaan ompelija ompeli pienet palat tarranauhaa puvun yläosaan ja vastinparit alusvaatteisiin samalle kohtaa. Tämä toimi minulla: puku pysyi todella tukevasti päällä, eikä ulospäin tietysti näkynyt mitään. Hyvin huoletonta menoa pikkutunneille

Itse en todellakaan selviä itkemättä. Turha edes yrittää. Mun suvun naiset itkevät aina, oli häät, hautajaiset, valmistujaiset tai mitkä ikinä. Ajattelin ensin, että en viitsi ostaa yhtä päivää varten vedenkestävää ripsiväriä ja sen puhdistusainetta, mutta taitaa olla viisainta, ettei ainakaan sotamaalausta tarvitse jännittää. Eniten mietityttää se, jos en saa sanaa suustani. Ei muilla sanoilla väliä, mutta se yksi pitäisi saada kakistettua. Jos ei ulos tulekaan muuta kuin pihinää...

Meillä vihkimiseen ja häihin kutsutaan ihmiset, joita pidämme lähipiirinä, eli noin 25 henkilöä. Tämä lähipiiri tulee varmaan toisiaan tapaamaan vuosien varrella enemmänkin kaikenlaisissa yhteyksissä, joten pidän häitä hyvänä tapana tutustuttaa perheitämme toisiinsa. Kummallekin tätä isommat juhlat olisi ollut luultavasti kauhun paikka pikemmin kuin iloinen tapaus, enkä usko, että olisimme osanneet järjestää juhlia, jossa viihtyvät yhtä aikaa perhe JA ystävät JA me itse. Kavereille saatamme pitää bileet myöhemmin, mutta tähän syssyyn ei olla sitä tarkemmin suunniteltu.

Meille on myös varattu käräjäoikeuden tuomari juhlapaikalle. Saamme kuin saammekin sellaiset vihkiäiset kuin olimme haaveilleet. Kiitos kaikille, jotka jaoitte kokemuksianne!

En ole kirkon jäsen kuten ei ole kukaan omasta lähiperheestänikään. Sulhasen jossain määrin uskonnollinen perhe ei varmaan edes tiennyt ennen kihlaustamme, että en ole kirkon jäsen. Heidän reaktionsa vähän jännitti, mutta hyvin kaikki on tähän asti mennyt. Toivottavasti kaikki tajusivat, että siviilivihkiminen on tulossa. Meille molemmille vihkimisemme on tärkeä ja juhlallinen asia, ja halusimme viestittää sitä alusta asti. Minkäänlainen vähättely tai hissuttelu tai salailu ei tullut kuuloonkaan, ei tosin minkäänlainen alleviivaaminen tai julistaminenkaan. Olemme luontevasti puhuneet vihkimisestämme kun asiasta on puhetta tullut. Miehen äiti taitaa vähän toivoa avioliiton siunausta, mutta sellaista ei näillä näkymin ole tulossa. Itselleni on tärkeää päästä näyttämään, että siviilivihkiminen voi olla yhtälailla arvokas, liikuttava ja merkittävä seremonia kuin kirkollinenkin vihkiminen. Hassua on se, että en itse ole ikinä ennen ollut siviilivihkimisessä, joten vähän on homma mysteeri itsellekin. Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, joiden avioliittoa ja/tai vakaumusta ajattelemattomat ihmiset ovat kehdanneet arvostella ja kyseenalaistaa.

Häihin on neljä kuukautta ja tätäpä vielä pohdiskelen. Tällä hetkellä tuntuu, että meikkaan itse. Tulen usein kampaajaltakin niin, että painun suoraan suihkuun, föönaan itse uudestaan ja olen paljon tyytyväisempi. En jaksaisi stressata meikin onnistumista hääpäivänä. Tietty koemeikki olisi välttämätön, mutta silti jännittää. Tunnen, että itse saan naamastani omimman näköisen, ja taidotkin saattavat hyvin riittää harjoittelulla. Ja tällä en halua missään nimessä vähätellä kenenkään maskeeraajan tai kosmetologin ammattitaitoa, onpahan vaan vähän ongelmia luovuttaa kontrollia muiden käsiin...

Naisen sukunimi yhteiseksi nimeksi oli suurinpiirtein yhtä realistinen vaihtoehto kuin miehenkin sukunimi. Ja tämä tarkoittaa meidän kohdallamme sitä, että molemmat ehkä kohteliaisuudesta pohtivat nimen vaihtamista lyhyen hetken ennen kuin todettiin, että molemmat pitävät oman rakkaan nimensä. Eli vaikka teoriassa vaihtoehtoja oli monia, käytännössä vain yksi niistä oli se oikea, ja se taisi olla molemmille selvää jo ennen kuin asiasta edes varsinaisesti keskusteltiin.