Tomaatti

Riippuu kyseessä olevasta ihmisestä. Jos valkoiseen pukeutuva olisi anoppini, loukkaantuisin. Jos taas joku 15-kesäinen sukulaistyttö, laittaisin tietämättömyyden tai ajattelemattomuuden piikkiin enkä välittäisi. En ole ajatellut edes itse pukeutua valkoiseen, joten toisaalta lieneekö asialla lopulta suurta merkitystä...

Yhteisellä kotipaikkakunnalla

Olemme ajatelleet pitää juhannushäät, koska sillon luonto on kauneimmillaan, ei ole vielä liian kuuma, kirkoissa ei ole tungosta. Ja eihän ne häät kestä kuin yhden päivän ja loppu juhannuksen saa jokainen viettää tahollaan kuten haluaa. Sehän kertoo jo vieraistakin kaiken oleellisen, että tulevatko he mieluummin häihin vai lähtevät vetämään päätä täyteen jokavuotiseen tapaan. Sellainen vieras, joka jättää saapumatta juhannuksen takia ei ole häidemme arvoinen. En ole monessa asiassa kovin perinteinen, mutta juhannushäät haluan. Toivotaan etten anopin painostuksessa tule muuttamaan mieltäni. Parempi kun asiasta mainitsee vasta sitten kun päivämäärä on sovittu eikä sitä voi muuttaa..

Henkilökohtaista kokemusta ei ole, mutta äidiltä olen kuullut kauhukertomuksia. Hän odotti nimittäin minua kun meni naimisiin 21-vuotiaana. Olisikohan ollut tuolloin toisella tai kolmannella kuulla. Häistä ei kuulemma hirveästi jäänyt muistoja, oksetti ja pyörrytti vain koko ajan. Mutta sehän tarkoittaa vain, että minä voin silloin erityisen hyvin

Mietimme tässä yksi päivä, että olisi loistava idea tehdä ruokabuffetin lisäksi kakkubuffet häihin eli ainakin perinteistä mansikkakakkua (marianne-kermavaahdolla tosin), tyrnijuustokakkua, lakritsi/salmiakkikakkua ja jotain äkkimakeaa suklaakakkua. Olisi sitten kaikilla varaa mistä valita.

Ihmiset ovat erilaisia. Minulle ruoka on tärkeintä juhlissa ja muistan juhlia pelkästään siellä tarjottujen ruokien perusteella. Omissa häissäni on tarkoitus sitten aikanaan panostaan ennen kaikkea ruokaan ja jättää kukat sun muut ei-syötävät hömpötykset minimiin. Mutta se on vain ruokafanaatikon mielipide. Toisaalta pidän salaateista erityisen paljon ja se pelastaisi menuunne ainakin minun kohdallani.

Niin no meidän kihlaus on sellanen fiasko edelleen ettei sitä oikein ees käsitä. Mies alko puhua kihloista jo samana iltana ku alettiin seurustelemaan (oltiin tunnettu yläasteelta asti). Kihlat sovittiin 070707, koska mun mielestä se oli hyvä päivä. Olin vasta täyttäny 20, mies oli vielä 19. Oltiin ostettu sormukset ja kaikki, kunnes mies keksi möläyttää asiasta ennakkoon vanhemmilleen etteivät säikähdä. No mies asu tuollon vielä kotona ja anoppi kuuli asiasta ensimmäisenä ja soitti heti miehen isälle ja isä uhkas sitte ettei miehellä oo kotiin enää mitään asiaa jos se menee mun kans kihloihin ja ettei se kuulemma musta johdu vaan että hätäillään liikaa ja naapurit voi luulla että oon raskaana ja kaikki muutki valitut tekosyyt tuli kuultua kyllä sillon. Ja sitte vielä niiden äidillä oli pokkaa sanoa, että tulkaa sitten parin vuoden päästä uudestaan juttelemaan - Ihan niinku se ois jotenki niiden luvasta kiinni saako täysikäset mennä kihloihin! Tuollon kyllä tuo miehen temppu mennä ja kertoa vanhemmille muutamaa päivää ennen oli kyllä raivostuttavinta ja tyhmintä mitä tiesin. Jos asia ois ollu virallisesti ilmotettu, ne ei ois enää voinu sille mitään muuta ku hyväksyä. Toisaalta oltiin molemmat sillon aika kakaroita ettei kyllä tullu mieleenkään, että jollain vois olla jotain meijän suunnitelmia vastaan. Kihloihin päädyttiin kaikesta huolimatta -- salaa. Ainut huono puoli vaan on, että tää kihlaus on vieläki salainen kahden vuoden jälkeen eli opiskelupaikkakunnalla me kyllä asutaan yhdessä, mies puhuu musta koulussa sen vaimona ja sormuksia pidetään, mutta kotia mennessä ne laitetaan kukkaroon ja esitetään. Täysin naurettavaa ja lapsellista, mutta minkäs teet. Anopin kans asiasta ei huvita keskustella sitte pätkääkään. Mieluummin sitte vaikka oon kokonaan menemättä "virallisesti" kihloihin ku taivun anopin tahtoon.