Niin no meidän kihlaus on sellanen fiasko edelleen ettei sitä oikein ees käsitä. Mies alko puhua kihloista jo samana iltana ku alettiin seurustelemaan (oltiin tunnettu yläasteelta asti). Kihlat sovittiin 070707, koska mun mielestä se oli hyvä päivä. Olin vasta täyttäny 20, mies oli vielä 19. Oltiin ostettu sormukset ja kaikki, kunnes mies keksi möläyttää asiasta ennakkoon vanhemmilleen etteivät säikähdä. No mies asu tuollon vielä kotona ja anoppi kuuli asiasta ensimmäisenä ja soitti heti miehen isälle ja isä uhkas sitte ettei miehellä oo kotiin enää mitään asiaa jos se menee mun kans kihloihin ja ettei se kuulemma musta johdu vaan että hätäillään liikaa ja naapurit voi luulla että oon raskaana ja kaikki muutki valitut tekosyyt tuli kuultua kyllä sillon. Ja sitte vielä niiden äidillä oli pokkaa sanoa, että tulkaa sitten parin vuoden päästä uudestaan juttelemaan - Ihan niinku se ois jotenki niiden luvasta kiinni saako täysikäset mennä kihloihin! Tuollon kyllä tuo miehen temppu mennä ja kertoa vanhemmille muutamaa päivää ennen oli kyllä raivostuttavinta ja tyhmintä mitä tiesin. Jos asia ois ollu virallisesti ilmotettu, ne ei ois enää voinu sille mitään muuta ku hyväksyä. Toisaalta oltiin molemmat sillon aika kakaroita ettei kyllä tullu mieleenkään, että jollain vois olla jotain meijän suunnitelmia vastaan. Kihloihin päädyttiin kaikesta huolimatta -- salaa. Ainut huono puoli vaan on, että tää kihlaus on vieläki salainen kahden vuoden jälkeen eli opiskelupaikkakunnalla me kyllä asutaan yhdessä, mies puhuu musta koulussa sen vaimona ja sormuksia pidetään, mutta kotia mennessä ne laitetaan kukkaroon ja esitetään. Täysin naurettavaa ja lapsellista, mutta minkäs teet. Anopin kans asiasta ei huvita keskustella sitte pätkääkään. Mieluummin sitte vaikka oon kokonaan menemättä "virallisesti" kihloihin ku taivun anopin tahtoon.