Minusta tämä kirkkoon liittyminen häiden takia menee samaan outouskategoriaan sen kanssa kun lapsena kastetut ihmiset rippikoulun jälkeen konfirmaatiossa vakuuttavat nyt uskovansa jumalaan ja tahtovansa pysyä kirkon jäseninä. Valtaosin nämä 15 -vuotiaat osallistunevat konfirmaatioon vanhempien tahdosta/lahjojen takia tai koska riparin jälkeen vaan kuuluu, pysähtymättä pohtimaan sen kummemmin konfirmaation merkitystä. Saatiinpahan kivat juhlat...

Meillä on pienet häät, joten kaasoa (tai bestmania) ei tule. Hoidamme sulhon kanssa hääjärjestelyt kahdestaan ja pukeudumme ja menemme kirkkoonkin yhdessä, joten eipä avustajille olisi paljoa hommiakaan. Ainoa asia missä mietin että näitä henkilöitä voitaisiin tarvita on itse kirkon seremoniassa ja tähän kaipailisin kokemuksia ja ajatuksia (-menee varmaan vähän OT, admin voi päättää meneekö liikaa...), eli onko hölmöä jos siellä vain seisoo kahdestaan, ja voiko sulhanen kaivaa sormuksen omasta taskustaan? entä miten kimppu (itselle ei kimppua tule, mutta jollekin voi olla ajankohtainen pulma)?

Meille ei tule ohjelmaa, mutta ei toisaalta tule mitään varsinaista hääjuhlaakaan, tarkoitus on nauttia illallinen pitkän kaavan mukaan lähimpien kanssa klo 18 tapahtuvan vihkimisen jälkeen. Itse olen aina häävieraana ollessani kammonnut etenkin sellaisia leikkejä joihin kaikkien on ollut pakko osallistua - minusta tällaista vaadittaessa pitäisi todella tietää että kukaan vieras ei tästä vaivaannu. Olen myös ollut viihtyisissä häissä joissa ei syömisen ja tanssin lisäksi ollut muuta ohjelmaa. Minusta on vähän hassuakin vaatia häihin ohjelmaa, eihän usein esimerkiksi isommissa syntymäpäiväjuhlissakaan ole mitään seurustelua kummempaa ohjelmaa.

Itse en ole ikinä ollut häissä joissa isä tai joku muu vastaava mieshenkilö ei saattaisi morsianta - joten omani tulevat olemaan ensimmäiset. Me emme kyllä ajatelleet edes kävellä kirkon käytävää, vaan tulla lyhyemmin sakastista.

Olipas mukavaa löytää tämä ketju, itsekin olin kimpun tarpeellisuutta, funktiota ja pakollisuutta pähkäillyt ja nyt rohkaistuin päättämään että mitään kimppua ei tule.

Tästä tuli mieleen että jos esitetään eriäviä toiveita eri henkilöryhmille, niin ei varmaan kannata pitää mitään lahjapöytää, kun muuten sukulaisista saattaa tuntua hölmöltä ja huijatulta, tai sitten antaa reilusti kaikille mahdollisuus ostaa myös konkreettinen lahja.

Meillä mies ei edes miettinyt vaihtoehtoa ottaa minun nimeni, enkä minä vaihtoehtoa ottaa hänen nimensä... omilla nimillä siis jatketaan. Lapsille mies haluaa oman nimensä, ja minulle asialla ei niin suurta merkitystä - tosin vähän haluaisin meille Suomeen espanjalaisen systeemin jossa lapsille tulisi automaattisesti molempien vanhempien nimet. Itselle tuntuisi kummalta vaihtaa omaa nimeä ja toisaalta jos mies olisi sanonut haluavansa minun nimeni, niin en olisi siihen kyllä suostunut. Jotenkin minulle nimi on niin perustava asia ettei sitä ole hyvä lähteä muuttelemaan, enkä aina ihan jaksa ymmärtää noita nimien harvinaisuuksien katsomisia vaihtamisen perusteena sinällään. Toki ymmärrän sen, että on hankalaa jos kokonimikaimoja löytyy useita samalta pieneltä paikkakunnalta, enkä sinällään halua arvostella kenenkään ratkaisuja, ne kun ovat aina henkilökohtaiseen tilanteeseen sidottuja.

Nämä on tosi hankalia kun kaiken lisäksi alle 18 -vuotias ei voi tehdä testamenttia ja lapsen perivät automaattisesti vanhemmat. Ilmeisesti tässä tapauksessa nainen voisi omassa testamentissaan määrätä että lapsen mahdollisesti kuollessa alaikäisenä asunto siirtyy esim naisen siskolle - vaan voiko näin tehdä?

Meille on tulossa varsin pienet häät (n.20 henkeä) enkä ainakaan vielä usko että tulee kaduttamaan missään vaiheessa. Toisaalta en ikinä ole haaveillutkaan mistään suurista häistä ja prinsessapuvuista. Lähinnä meillä oli vaihtoehtona että mennäänkö vaan kahdestaan naimisiin eikä pidetä mitään juhlia vai pidetäänkö lähipiirille pienet juhlat ja näistä vaihtoehdoista päädyttiin sitten noihin pieniin juhliin juurikin sen takia että haluttiin päivää kuitenkin juhlistaa ja saada siitä mukavia muistoja. Itse uskoisin että on tärkeää tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvälle, niin silloin myös harvemmin alkaa kaduttaa. Jos puoli-painostuksen edessä suostuu johonkin mikä ei tunnu omalta, niin sitten katuminen voikin olla jo todennäköisempää.

Minusta satuhäät vie voiton siksi että se tuntuu olevan enemmän tosielämästä, mutta toki paljon on kiinni itse hääparista, ja sen turhan draamanhaun kertojan kautta olisi voinut tosiaan jättää vähemmälle.