Fyrwill

Oih, olis kyllä niin ihanaa jos vois jättää sen häämatkan miehen järkättäväksi. Mutta kun tuo ihana miekkonen tuntuu ajatelevan, että tässä on vielä aikaa samalla kun on ehdottomasti sitä mieltä että häistä heti seuraavana päivänä täytyy olla matkassa. Eli jotta meillä varmasti on matka, hoitelen sitä itse mieheltä mielipiteitä kysellen. Jos pitäis muuten matkaa järkätä (tai mies aloittaisi matkan hankkimisen ajoissa), niin kyllä luottaisin. Miehellä on enemmän luksusmaku kuin mulla, joten varmasti tulis ihana loma (joskin hinta saattaisi siinä kohtaa hirvittää tätä pihimpää osapuolta parisuhteessamme). Mut en tosiaan halua häntä patistaakaan, joten hoitelen itse. Hih, eikä se matkakohde tod.näk. olisi edes tullut kovinkaan yllärinä, kun olen jo pitkään sanonut, että Mauritiukselle olen aina haaveillut häämatkalle.

Juuri kävimme hakemassa valkokultasomuksemme Mika Mäkiseltä. Omani kokoa 16,5 ja miehelle taisi tulla 21. Omaani istutettiin minulla jo valmiina ollut timantti ja lysti maksoi 750€. Miehelle ihan tavallinen flakka, mulle tuli sormukseen sellainen oksakuvio, jonka lehdessä timantti on. Sormukseni on juuri sellainen, kun Mika hahmotteli siellä käydessämme, mutta jotenkin olis saanut päähäni, että oksan lehdistä tulisi isommat, kuten näyttämässäni mallikuvassa. Silti olen ihan tyytyväinen. Kehoitan kaikkia kuitenkin ottamaan ne mallikuvat tosissaan ja vääntää sitä pilkkua niin paljon, että se näyttää siltä kuin haluatte.

Kun mulle ensi kertaa järkättiin polttareita, ne oli mulle todella yllätykselliset. Lähinnä siksi, että olis mielestäni kaasolleni ja ystävilleni sanonut, etten voi sietää polttareita enkä sellaisia siis halua. Kaasonani oli siskoni, joka ei polttareiden suunnittelua aloittanut eikä itse asiassa paikalle tullut. Polttarini olivat minulle alkuun juuri sellainen painajainen kuin olin ajatellutkin, typerä puku päälle, jotain tehtävälappuja käteen ja arteenetsintään. Koetin pitää jotain hymyä naamassa, mutta että oli kurjaa. Sitten mentiin puistoon piknikille, jossa sain sitten sanotuksi, että tämä ei ole sitä mitä haluan ja olen teille paljon kivempaa seuraa, jos saan ottaa edes tämän puvun pois. Siihen suostuttiin. Menimme sitten polkuautoilemaan, tekemään ruokaa yhden kaverini luokse, saunomaan (jossa sain jalkahoitoa) ja lopuksi baariin. Loppuilta oli mielestäni jopa mukavaa ja olin baarissa tosi menossa mukana. Jälkeenpäin sain kuulla, että kaikki muut ystäväni olivat olleet sitä mieltä, ettei mitään nolausta ja pukeutumista, paitsi yksi ystäväni, joka oli runnonut ne ohjelmaan, koska 'niitä pitää polttareissa olla'. Tämä yksi oli tietenkin pukuni poistamisesta ollut vähän harmissaan. Muut olivat harmissaan lähinnä siitä, etteivät olleet enemmistönä pitäneet puoliaan. Nyt uudella kierroksella olen ottanut best manikseni parhaan ystäväni, joka oli järkkäämässä myös viime polttareitani ja kuuli niistä myös vuodatukseni. Vaikka olen nytkin sanonut, etten polttareita tarvitse, taitaa sellaiset olla kuitenkin tulossa. Kun tällä kertaa tiedän siitä kuitenkin etukäteen, olen vähän best manille siis vihjaillut, että ihan sellainen syödään hyvää ja katsotaan leffaa -ilta olisi varsin mukava. Luultavasti tulee kuitenkin jotain ohjelmaakin, mutta luotan best maniini, ettei tule mitään, mistä en sinänsä pitäisi. Ei ainakaan pukeutumista.

Itse ensin mietin ja surkuttelin itselleni jotain korsetti/sukkanauhaliivihärpäkettä, jolla saisi mun kapean puvun alla mun erinäiset möykyt vähän tasoittumaan. Sitten muistin, mikä ihana mies mulla onkaan, eli kaikki hääalusvaatteisto on kyllä ihan mua itseäni varten, ei se mies niitä (kauaa) katsele. Ajattelin siis päätyä oman mukavuuteni takia johonkin kiinteyttävään sukkahousuun, jonka alle sit vähän sexymmät ja kalliimmat liivit ja pikkupöksyt. Tosin taidan ottaa sukkikset pois puvun alta ihan omin nokkineni, jos jaksaa häähumuttelun jälkeen, saa mies sitten nähdä mun muun asustuksen pukuni riisuttuaan.

No, pakko kertoa, että ensimmäisessä avioliitossani tuli mieleen, että pitäisikö vain perua koko roska. Mutta uskottelin sitten itselleni, että se on vain sitoutumiskammoa ja häästressiä ja 'kyllä se siitä'. Olisi vain ollut paljon parempi lopettaa suhde ennen häitä, kun hääpäivänä ahdistaa se, että tuon miehen kanssa joutuu tässä nököttämään ja hääyötä odotin kauhulla. Suurin virheeni elämässäni oli mennä silloin naimisiin, mutta kun pelotti niin kovasti perua häitä kun kaikki oli jo niin pitkälle suunniteltua, pelotti muiden reaktiot eroon jne. No, erosimme (lue: erosin miehestäni) sitten alle puolen vuoden avioliiton jälkeen. Nyt on aivan eri fiilis, ja ilmeisesti se oikea fiilis mennä naimisiin. Kaikki tuntuu olevan kohdallaan ja tahdon sanoa tulevalle miehelleni, että tahdon rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema meidät erottaa. Ja tarkoitan sitä En silti tarkoita, että jos et ole onnesi kukkuloilla niin eroa vain kehiin. Kaikilla parisuhteet ovat erilaisia, minulla nyt vain kävi näin

^Siihen rahanmenoon olen kyllä valmistautunut tässä hääoperaatiossa No, jospa otan puvun kuvan messiin ja käväisen kyselemässä...

Gaah! Löysin mielestäni niin ihanan hääpuvun: http://www.maggiesottero.com/dress.aspx?pa...mp;style=SD5237 Ihanaa se, että on tollainen hento ja kapealinjainen ja halterneck. En oikeastaan halua perinteistä pelkkää mosiussatiinista pukua kirjailuilla ja ylisuurella alaosalla, jolla hankala istua (koettu on sellainenkin puku...) Mutta, mutta... Olen 167cm pitkä, pullea, joskin tiimalasivartaloinen johtuen E-kupistani ja kivoista lanteistani. Tarvitsen kuitenkin kunnon tukea varustukselleni, mutta saako tuohon pukuun jotkut liivit (Unique Bralla ei kokoja tänne asti)? Mielipiteitä, neuvoja?? Selkä ainakin mielestäni todella alas avonainen tässä puvussa vaikka irto-olkaimiset (halteriksi muokattavat) liivit muuten löytäisin. Help! Jatkanko vain puvun etsintää.. Onneksi on kuitenkin yli vuosi vielä aikaa

Mulla taas oma äiti onnistui niin totaalisesti pilaamaan kihlajaisiloni, että välillä vieläkin masentaa häitä miettiessä, vaikka muuten hääjärkkäämisestä kovasti pidänkin. Meillä tarina on sellainen, että olen kerran aiemminkin ollut naimisissa ja ero tuli pikaisesti (mutta tällöin naimisiin menon taustalla oli itsellä sellainen todella huono aate, että kun nyt ollaan oltu niin kauan yhdessä, niin kyllä se tästä alkaa toimia...). Hyvin pian eron jälkeen tuli seurustelukumppaniksi nykyinen mieheni ja tuleva aviomieheni, jonka olen tuntenut itse asiassa pidempään kuin ex-mieheni ja nyt kaikki tuntuu oikealta, viimein. Opin viime liittoni virheistä useammallakin tapaa enkä ole menossa naimisiin mistään hetken puuskasta tms. I alla fall, kun meistä molemmista tuntuu, että olisimme tunteneet toisemme jo iät ajat (olemme siis olleet hyviä ystäviä kaaauan, vaikka yhdessä olemme suhteessa olleet vähemmän aikaa) ja molemmilla selvä aikomus viettää tämän henkilön kanssa vanhuuspäivätkin, menimme kihloihin. Olimme onnellisia, vaikka tuleva kaasoni vitsailikin aiemmasta erostani kun hänelle kerroin tulevasta tehtävästään. Myös siskoni näytti iloiselta puolestani, kun hän sai kuulla. Mutta, mutta... Äitini veti hiljaiseksi, kun kerroin ensi kesään tähdätyistä häistä. Siskoni, joka oli myös paikalla mutta oli tiennyt jo pari päivää kihlautumisestamme, kanssa puhelimme häistä ja lopulta äitini sai tokaistua, että hän ja isäpuoleni ovat lähinnä miettineet, että 'kuinka kauan sinä jaksat tuota R:n (mieheni) juomista katsella'. Minulla meni vähän sanat väärään kurkkuun. Äitini vain jatkoi, että kun miehelläni on tapana ottaa alkoholia, niin se käy niin kalliiksi ja jään lopulta itse sitten hoitamaan meidän lapsia (joita ei ole vielä edes suunnitteilla), kun samalla mieheni juo meidän kaikki rahat. Vertasi sitten ihan suoraankin miestäni omaan exäänsä, omaan isääni, joka oli näin juuri tehnyt. Siis juu, juohan mieheni viikonloppuisin kavereiden kanssa tuopillisia, mutta ei nyt ihan siinä määrässä kuin mitä isäni aikoinaan (ja nykyisinkin) tekee. Soitin vielä myöhemmin äidilleni selventääkseni asiaa, jos nyt vaikka olisin ymmärtänyt ihan väärin ja/tai hän oli ollut vain jossain shokissa kihlautumisestamme ja nyt olisi mieli muuttunut. Mutta ei. Vielä vuolaammin sanoin haukkui mieheni, tämän juomisen, ei kelpaa ikinä isäksi ja kamala tulevaisuus täynnä murheita on edessämme. Ihanaa kihlajaisviikkoa siis meille. Sen koommin en ole äitini kanssa puhunut ja jos ei hänen puoleltaan ala tulemaan (minulle mielellään anelevaa ja vuolasta, mieheni on huomattavasti anteeksiantavampaa tyyppiä noin 'kamalaksi mieheksi') anteeksipyyntöä, niin taitaapi jäädä kutsu häihin saamatta. En kyllä edelleenkään tiedä, onko perimmäinen syy tuohon negatiivisuuteen tosiaan heidän huono tuntemus miehestäni vai pilalle mennyt ensimmäinen avioitumiseni.. Ensimmäisessä tapauksessa TÄMÄ onkin juuri se oikea tapa saada tutustua sulkkiini paremmin. Toisessa tapauksessa voisin nyt kuitenkin olettaa kolmattakymmentä käyvänä aikuisena ja omavaraisena naisihmisenä, että saan tehdä omat päätökseni ja virheeni, jos sellaiseksi paljastuu. Äitiäni ei kuitenkaan missään vaiheessa oltu ajateltu kustantavan häitämme missään mitassa ja näin hänelle myös mainitsin kun häistä puhuttiin ennen tuota avautumista... Onneksi sulkin vanhemmat (kunnon suurkuluttajia molemmat, mutta 25v. onnellisesti yhdessä olleet) ovat puolestamme onnellisia ja on kivaa sitten liittyä tähän uuteen sukuun.

äänestin Meidän häitä, koska jotenkin on omalle kohdalle osunut Satuhäistä aina sellainen pariskunta, josta digiboxin inforuudusta kerrotaan, että 'morsian X ja sulhanen Y ovat siinä suhteessa erikoinen pari, että he eivät ole olleet esiaviollisessa suhteessa ja muuttavat yhteiseen asuntoon vasta häiden jälkeen'. Ihan kiva heille ja hienoja häitähän nämä ovat ja pariskunnat useimmiten olleet ihquja, mutta kun se on se sama juttu JOKA kerta... Välillä pyörii päässä, että osunkohan johonkin 'päiväni-murmelina-hääohjelmien-suhteen'...

bwahaha! Mun kavereille (ja koska kaverimme ovat pääsääntöisesti yhteisiä, myös sulhon kavereille) ja sukulaisille on jo aikaa sitten terävöittynyt, että minä olen se viimeinen ihminen, joka antautuu institutionaalisen kirkon meininkeihin. Kuten nyt kirkkohäihin. Ainakin tähän asti. Ensimmäisen kerran kun vihille menin, mentiin päivää ennen maistraatiissa suorittamaan se pikkuseremonia, mutta täysi hääpukuni päällä, kun otimme hääkuvat sinä päivänä. Varsinaisena hääpäivänä vieraat oli kutsuttu suoraan juhlapaikalle ja kutsussa ilmoitettiin seremonian alkavan asilloin ja silloin ja juhlan alkavan sen jälkeen. Eräs ystävämme toimi silloin 'pappinamme' ja piti oikein koskettavan puheen ja kaikki tätä 'siviiliseremoniaamme' kiittelivät. Tosin joukossa niitäkin, jotka luulivat tätä ystäväämme papiksi ja yksi silloisen miehen ystäväpariskunta (joka oli piakkoin itse alkamassa häitä suunnittelemaan) oli tainnut jopa pyytää tätä samaa 'pappia' omiin häihinsä. No, tällä kertaa miehelläni on aina ollut mielessä kirkkohäät ja aina välillä on tuskastellut, kun eihän se nyt sitten tapahdu, kun ei morsmaikku kuulu kirkkoon. Ei kuitenkaan ole sen enempää ahdistunut asiasta. Sanoin kuitenkin sulholle, että nämä on sunkin häät ja voidaan tehdä niinkuin sä haluat, jos se on sulle tärkeää. Ja kun sulho inhoaa maistraatteja (tila on niin pieni ja usein paikkana koruton), niin vaihtoehtoina joko kirkollinen siunaus tai maistraatin täti/setä juhlapaikalle vihkimään. Itse asiassa, kun menin siskolleni (joka morsiusneidoksi kait tulee) sanomaan, että voipi tulla ihan kirkossa seremonia, niin sitä se kauhisteli Ja huomautti vielä asiasta äidilleni, päivitellen. No, mitä en mieheni takia tekisi... Miehen (lähi)suvulta ei ole kuulunut kommenttia meidän hääjärjestelysuunnitelmista ja tuntuu olevan heille ilon aihe tämä meidän avioituminen oli sitten vihkijänä kuka tahansa. tosin on tuo miehen isäkin kirkosta eronnut. Surullista kuulla, että tuollaisia kommentteja on muille tullut siviilivihkimisestä... Eivät varmaan tosiaan usko, että voi se olla yhtä hieno (ellei jopa hienompi) kuin kirkkokin, ennen kuin itse näkevät. No, 'käännytetään' vaikka yksi kerrallaan, eh? Jaksamisia kaikille asian kanssa painiville! Muistuttakaapa vaikka vähän avioliittolaista ja uskonvapaudesta noille tiukkapipoille

Kaaauan ennen kihlautumistamme mieheni joskus jutteli, että jos häät pitää joskus järjestää, niin hän taitaa kysyä bestmaniksi todella hyvää kaveriaan, jonka bestmanina hän itse oli. No, ei siinä mitään, kaveri on ihana ihminen, jonka kanssa tulen itsekin kovasti juttuun, mutta jäin juuri pohtimaan millainen tämä kaveri olisi sitten juhlia järjestelemässä. Vähän kun on hänessä sellaista 'taiteilevaa' mentaliteettia, vaikka vastuullinen henkilö onkin. No, kun asiasta alettiin vähän ennen kihlautumista puhumaan uudelleen, sanoin miehelleni, että tämä BM käy kyllä, mutta miten luulet hänen osallistuvan järjestämiseen. Mies sanoi siihen, että on hän sitä itsekin miettinyt ja itse asiassa on ajatellut jos voisi ottaa useamman bestmanin. Tärkeimmäksi bestmaniksi sellaisen kaverin, jolta luonnistuvat puheet ja järkkääminen (ja on tietysti myös meidän molempien hyvä kaveri ja tämän tyypin kanssa mieheni eniten nykyisin aikaansa viettelee). Siihen sitten lisäksi tämän aiemmin mietityn bestmanin ja vielä päälle yhden lapsuudenkaverinsa, joka onkin niistä sitten se, jota en pahemmin tunne. Tähän lapsuudenkaveriin olin jo vähän pistämässä 'tossuani väliin', mutta mies vain sanoi, että (vaikka kaveri sitä tuskin muistaa) olivat joskus tosi nuorina luvanneet toimia toistensa bestmaneinä. Mitä minä siihen lupaukseen väliin tulisin. Loppujen lopuksi olen tyytyväinen mieheni valintoihin, koska saa vierelleen ne kaverit, jotka haluaa. Aion vielä järkätä pojille sellaiset iltamat, jossa vähän kyselen, mitä kukin haluaa tehdä. Vaikka tuo mieheni kyllä tokaisi, että totta kai BM puheen pitää. Ei se niin ihan selviö voi olla... Mutta, suoraan topicciin siis: vaikka olisi valinnut kenet, kyllä minä sen niellyt olisin, vaikka asiasta keskusteltiinkin. ei hänkään minun miespuoliseen 'kaasooni' mitään sanonut. Onneksi on vierellä oikea kumppani, kun oltiin lopulta samoilla linjoilla tämän hääväen valinnassa.

Meillä tulee hyvin tod.näk olemaan niin, että sulholle tulee kolme bestmania, kun on niin kaveririkas ja mulle tulee mun lähin ystävä mun bestmaniksi. On siis mies hänkin, paras ystäväni. Ja bestman nimitykseltään, kun ei halua kaason titteliä. Eipä se siihen titteliin taida kuitenkaan kaatua. Mua ei haittaa, sulhoa ei haittaa, joten eipä pitäis haitata ketään muutakaan. Vähän tuo sulho naureskeli, että laitetaanko mekkoon mun 'kaaso' vaiko hänen 'sulhaspojat'. Taitavat kuitenkin kaikki päätyä ihan pukuihin

Meillä meni nyt tulevan (ja toivottavasti lopullisen) aviomiehen kanssa tuo kihlautuminen ihan sopimiseksi, kun molemmat olivat aika lailla pelänneet koko kosintaa. Miehellä oli kuulemma olleet hirmuiset paineet miettiä millaista 'oikeaa' kosintaa sitä joutuisi keksimään ja siksi aina vain venynyt tää asia, vaikka oli jo kauan aikaa sitten tiennyt, että minä se olen se hänen tuleva vaimonsa. Minulle tämä taas oli paljon parempi, kuin tuo 'oikea' kosinta exän kanssa. Tämä vei minut kävelemään juhannusyönä kuutamossa joenvarrelle, jossa sitten pysähdyttiin katselemaan kauniita maisemia. Selvästi näki, että jokin asia miestä vaivasi, katseli aina niiiin pitkään silmiin piiitkän hiljaisuuden kestäessä. Arvasin, että kosia se yrittää ja annoin sille aikaa, mutta kun ei saanut mitään suustaan, niin laukaisin sitten jännityksen puhumalla jostain vallan muusta. ja sitten tulee taas hiljaisuus, kun mies koettaa kerätä rohkeutta. Loppujen lopuksi sai mentyä polvilleen ja kysyttyä, mutta jäi kyllä niin akward olo koko kosinnasta. Sellaista en halunnut (vaikka ymmärrän kyllä, että tietysti se kosinta miestä voi jännittää). Oli paljon parempi fiilis, kun istuttiin nykyisen miehen kanssa syömässä ja juteltiin muuten vain tulevaisuudestamme ja tuli puheeksi, että tuntuu, että tunnemme jo toisemmekin niin hyvin. Ja kun puhuttiin, että kyllähän me molemmat halutaan toistemme kanssa naimisiin, niin tehtiin sitten päätös, että mennään sitten kihloihin. 'Hääpäivä tarttee vaan päättää', mies vain sitten sanoi. Loppujen lopuksi tämä tapa oli niin paljon ihanampi minun mielestäni ja se ilta jää kyllä muistoihin :-)