Olen missannut ihan kokonaan tämän ketjun!!!! Ja huomaan, että meitä suomalaisia rouvia on täällä Etelä-Ranskassa enemmänkin.... Minun mieheni valituksen aiheet koskevat myöskin enemmän kotimaataan kuin Suomea. Mutta hänhän ei ole koskaan asunut Suomessa, vaikka näiden reilun 10 vuoden aikana on tullut eräitä lomia siellä vietettyä. Minulla oli myös aina absoluuttinen haave muuttaa Suomeen, kun poika menee kouluun. Nyt hän on tuossa kadun toisella puolella eskarissa, täyttää tammikuussa viisi - ja täällä olemme edeslleen. Totta on, että ranskalaiset ovat keskimäärin äärettömän omahyväisiä. He ovat sietämättömän varmoja oman kielensä, kulttuurinsa (ennen kaikkea ruokakulttuurinsa) ja sosiaaliturvansa paremmuudesta. Joskus se ottaa päähän; joskus tuntuu, ettei moinen omanarvontunto tekisi pahaa meille suomalaisillekaan. Olen asunut täällä yli yhdeksän vuotta, ja oppinut sen, että täällä on asioita, jotka ovat suorastaan per*eestä, ja täällä on asioita, jotka ovat todella hyvin. Sopeutuminen alkaa siitä hetkestä, jolloin lakkaa vertaamasta maita keskenään, ja yrittää sovittaa elämänsä ympärillä oleviin mahdollisuuksiin ja olosuhteisiin. Ranskassa on mielestäni valitettavasti paljon syvemmät ja suuremmat "luokkaerot" vielä olemassa kuin Suomessa. Kouluissakin on aivan hirvittävät erot. Eli riippuu varmasti paljon siitäkin, minkälaisista olosuhteista kunkin teidän miehenne ovat lähtöisin. Oma mieheni on ihan tavallisesta "työläisperheestä" - ja on itsekin "vain" tavallinen duunari. Kun maksamme täällä hirvittävää vuokraa kylmästä ja vetoisasta harakanpesästä, hän osaa arvostaa Suomessa mm. rakentamista ja asuntojen keskimääräistä tasoa. Tuosta ranskalaisesta sosiaaliturvasta sen verran, että jos jätämme tuon naurettavan lyhyen äitiysloman sivuun, minun täytyy myöntää, että sosiaaliturva Ranskassa on hyvä. Minulla on loppujen lopuksi hyvin vähän kokemusta suomalaisesta vastineesta tänä päivänä. Mutta mihinkään "arvauskeskuksiin" emme täällä jonottele. Oma lääkäri ottaa vastaan melkein heti. Viikonloppuna lääkärin voi soittaa kotiin sairasta lasta katsomaan. Yksityisen hammaslääkärin vastaanotolle pääsee tarvittaessa vaikka samana päivänä - ja ne kulut korvataan samalla lailla kuin kaikki muutkin. Nk. "vital"-kortilta lääkäri naputtelee tiedot jollekin päätteelle, ja korvaushakemus lähtee suoraan paikalliselle Kelalle; rahat ovat tilillä yllättävän lyhyessä ajassa. Vaikka ranskalainen yhteiskunta on kovin byrokraattinen, minulla on paljon vain hyviä kokemuksia. Jopa virastoista. Miestäni ei Suomessa niinkään vaivaa kaiken kalleus - monet asiat (kuten asuminen) on Ranskassa tänä päivänä aivan yhtä kallista. Enemmänkin hän aina voivottelee suomalaisten tapaa mukautua kaikkeen. Vaikka hinnat nousisivat yhdessä yössä 50 prossaa, suomalainen vain kohauttaa olkapäitään ja avaa kiltisti kukkaronsa. (Näin pelkistetysti.) Ranskalainen huutaa katastrofia, menee lakkoon, erottaa hallituksen, haukkuu naapurinsa, polttaa autonrenkaita liikenneympyröissä, rikkoo McDonaldsista ikkunat.... En sano, että kumpikaan tapa olisi oikea. Mutta ymmärrettävistä syistä noiden kahden äärimmäisyyden on vaikea ymmärtää toisen rapaa reagoida.