Kihloihin voi minun mielestä mennä siinä vaiheessa kun oikeasti ymmärtää sen, että avioliitto on ikuinen juttu eikä sitä voi purkaa sanomalla 'Joo en jaksa sua enää, lähen nyt, moi'. Kaverini sanoin (on siis naimisissa, kahden lapsen äiti ja kihlautunut 17-vuotiaana) : 'Ikuisuus on pitkä aika kun se alkaa 17-vuotiaana.' Minä kihlauduin pari kuukautta 18-vuotissynttäreideni jälkeen (seurustelua takana reilu vuosi), sulho on samana vuonna syntynyt mutta 8 kuukautta aiemmin. Kihlautuessamme sovimme, että avioliitto voi odottaa siihen asti, että meillä on rahaa järjestää häät, koska halusimme ehdottomasti kustantaa ne itse. Silloin olimme abivuodella, molemmat asuivat vielä kotona ja tulomme koostuivat kesä- ja joulutöistä. Kihlautumista seuraavana keväänä riitelimme aivan hirveän paljon. Sulhon äiti oli sairaalassa taistelemassa levinnyttä syöpää vastaan, minun läheisimmät kaverisuhteeni katkesivat koska minulla ei ollut enää aikaa käydä heidän kanssaan ulkona viikoittain eivätkä kaverini hyväksyneet sitä ja tämä oli mulle isku vyön alle koska olimme pitäneet näiden tyyppien kanssa yhtä noin seitsemän vuotta ja sulho syytti tästä itseään, penkkari-iltana eräs toinen kaverimme sai sulhoni uskomaan että olin pettänyt häntä - vaikken siis todellakaan ollut - ja asuimme ensimmäistä kertaa oikeasti saman katon alla sulhon äidin sairauden takia (hän oli siis sairaalassa toisella paikkakunnalla, sulhon isä oli hänen kanssaan ja sulhon veli oli jo muualla opiskelemassa). Tähän samaan tuli vielä minun sairastumiseni, pyörtyilin valehtelematta kymmenisen kertaa päivässä enkä jaksanut mitään ja jouduin olemaan sairaalassa muutamia kertoja. Ja tämän kaiken keskellä suhteemme vahvistui ja eräänä kovin onnellisena päivänä viime kesänä tiesin, että tässä on mies, joka ei varmasti ikinä poistu viereltäni. Nyt meillä on yhteinen asunto, sulho on armeijassa ja häät ovat ensi heinäkuussa hänen päästyä sieltä pois. Minun vanhempani ovat jyrkästi avioliittoa vastaan, koska emme kuulemma tunne toisiamme tarpeeksi hyvin - siis alttarilla seistessämme suhdetta on vajaa kolme vuotta takana - ja koska hekin seurustelivat ennen kihlautumistakin viisi vuotta. Tämän lisäksi he vetoavat rahatilanteeseemme: häiden järjestäminen maksaa kuulemma helposti viisituhatta euroa eikä heillä ole varaa auttaa. Joo, varmasti, mutta jos häät maksetaan opintotuesta, juhlapaikka on ilmainen, kirkko on ilmainen, ruuat tehdään itse, en edes halua kallista sormusta vaan sievän ja yksinkertaisen (tämän hetken lemppari maksaa 89 euroa) ja vieraita on vain nelisenkymmentä, en oikeasti usko että saisimme kulutettua tuhansia euroja niihin. Hassuinta tässä on, että he eivät ole vaivautuneet kysymään missä me aiomme järjestää häämme ja kuinka suuret niistä on tulossa... Äidilläni kaihertaa myöskin se, ettei sulhoni aio mennä yliopistoon eikä hän ole äidin mielestä 'kunnollinen', koska hän ei kirjoittanut ällän papereita - ja tämä ei ole vitsi - eikä hän pukeudu äidin mielestä siististi. Sulhoni on rehellisin, aidoin, luotettavin ja huolehtivaisin ihminen jonka olen koskaan tavannut, mutta äidillä ei nämä mitättömät pikkuseikat kiinnosta. Sulhon vanhemmilla on hieman eri asenne: myös hänen äidin mielestään on ehkä liian aikaista, mutta hän hyväksyy päätöksemme eikä tuomitse sitä. Hänen isänsä hyväksyi päätöksemme täysin ja lupasi auttaa, jos vain tarvitsemme apua. Tulipa pitkä selostus, mutta pointti oli siinä, ettei niillä muiden mielipiteillä ole väliä, jos vain on itse varma suhteestaan. Jos ei ole varma, niin silloin avioliitto ei ehkä ole paras mahdollinen vaihtoehto.