Crap

Itse valkoisen hääpukuun päätyneenä halusin kutsuun asti korostaa, että minulle (ja meille) on täysin samantekevää vieraiden vaatteiden väri. Koska häissämme on naisia ja lapsia paikalla, koen toivottavaksi, että jokainen vieras pukee jotain päälleen. Mikäli kokee saapuvansa juhliin, lienee juhlapuku melko luonteva ratkaisu. Mutta henkilökohtaisesti minulle on täysin samantekevää, olivat vieraiden vaatteet sitten mustia, valkoisia tai kukertavankirjavia. Mikäli jollain vieraalla on mielestäni oikein kaunis puku, voin kuvitella sitä ääneen asti kehuvani. Muuten en koe suurempaa mielenkiintoa kenenkään pukeutumiseen. Vaikka en voikaan väittää ymmärtäväni tätä "joku pukeutui kanssani samaan väriin" itkua (päivä meni vähintäänkin pilalle), ymmärrän kuitenkin loukkaavuuden siinä, jos hääparin nimenomaista toivetta ei kunnioiteta. Tämä pätee niin pukeutumisessa kuin kaikessa muussakin. Jos hääpari erikseen ilmoittaa, että morsiamen puku on vihreänkeltaisenruskea eivätkä halua, että joku samoja värejä vaatteiseen käyttää, niin onhan se epäkohteliasta olla toivetta noudattamatta. Samoin toimisin varmaan itsekin vieraan näkökulmasta. Jos hääpari toiveensa esittää, niitä noudatetaan. Mutta henkilökohtaisesti en voisi pukeutumisetiketeistä vähempää välittää.

Miunkaan ei tulis mieleenikään peittää tatuointejani. Jos eivät sopisi osaksi miua hääpäivänäni, se tarkoittais vaan, että yritän olla kyseisenä päivänä jotain muuta kuin oma itseni. Hillitty, sievä kesämorsian. Kiitos, mutta ei kiitos. Tatuointien koristelu sen sijaan kuulostaa kivalta ajatukselta, vaikkakaan en omalla kohdallani todennäköisesti tule toteuttamaan. Kuvat ovat vähän sellaisia, ettei niihin oikein koristeet sovi. (Siinä missä esim. perhostatuointiin voin hyvinkin kuvitella "juhlakoristeet".) Toinen kuva on vasemman solisluun alapuolella, toinen yläselässä (rivi tekstiä) lähes koko selän leveydeltä. Jälkimmäisen tatuointini miellänkin osaksi hääpukeutumistani, vaikkei sitä tietenkään ole kyseistä päivää varten otettu. Sanotaanko vaikka niin, että tavallaan olen tatuoinut mieheni iholleni. Ja ei, siinä ei todellakaan lue miehen nimi, jonkin "meidän biisin" sanat tai muuta yhtä kornia.

Suoranaista budjettia ei oltu laadittu ennen kuin pukuni löysin, mutta kokolailla selvää oli heti valmiiksi, että minun pukuni ei todellakaan saa maksaa saman vertaa kuin vaikkapa juhlapaikkamme kolmen päivän vuokra... Kävi kuitenniin hyvä tuuri, ja juuri oman näköinen puku löytyi - satasella. Käytettynä, luonnollisestikin, mutta yllätti hinta tästä huolimatta ostajansa. Sattui olemaan koosta 38 kavennettu edelliselle käyttäjälleen, myös itselleni täydellisen kokoinen. Pienet ompelijalla teetetyt muutokset vielä siihen päälle - helmaa täytyy keriä kasaan. Jää muuten sulhasen renkaiden alle

Meille tullee invataksi

Meiltä lähti tässä kuussa tämän näköiset kutsukortit: (Kuvat olivat hetken aikaa näkyvillä, ja sitten menivät piiloon )

Itseä huvittaa suunnattomasti pelkkä ajatuskin, että jonkun mielestä on mautonta lähettää kutsut kakkosluokassa. Nyt tapahtuneen uudistuksen jälkeen, tai ennen sitä. Siis ihan totta. Esim. jokavuotiset ystävänpäiväpostimerkit ovat kakkosluokan postimerkkejä. Samoin joulupostimerkit ovat niitä halvempia. Tekeekö tämä joulu- tai ystävänpäiväkorteista "halpoja", mauttomasti lähetettyjä, joihin ei ole panostettu loppuun asti? En ymmärrä sit mitenkään. Eikö kakkosluokan merkkien idea ole aina ollut nimenomaan siinä, että kun lähettää enemmän kerralla (nyt sekään ei tietenkään ole välttämätöntä) eikä saapuminen ole välttämätöntä heti seuravaana päivänä, sitä kautta lähettäminen kannattaa. Eihän kakkosluokan merkit tarkoita, että kirjeet vähintäänkin tallotaan, ne rytistetään kertaalleen ja kuljetetaan huonommin pakattuna Eihän kakkosmerkit ole kirjeiden lähettämisessä laadultaan yhtään heikompia, siinä vaan muuttuvat hinta ja nopeus. Kukin tietysti tavallaan, mutta jos joidenkin käsitys onnistuneista kutsuista on ykkösluokan postimerkki, minä tyydyn hymähtelemään.

Meille käräjäoikeudesta kerrottiin, että kesälle (meidän kohdalla heinäkuulle) virka-ajan ja -paikan ulkopuolista vihkimistä kannattaa kysellä uudemman kerran huhtikuussa. Että sitä ennen eläkkeelle jääneen tilalle tullut tuomari ei ainakaan pysty varauksia ottamaan. Toki aina kannattaa kysellä, jos meistä ei vaan tykätty , mutta tällaista informaatiota täältä. Suosittelen kyselemään myös muiden kaupunkien maistraateista, josko joku olisi Tampereelle asti valmis lähtemään. Tämä on siis periaatteen tasolla mahdollista, mikään ei heitä estä, jos vain jollekin vihkimisiä suorittavalle tämä sopii. Ensi-sijaisesti kannattaa kattoa maistraatin sivuilta maistraattien aluejaot, ja kysellä Tampereen kanssa samaan alueeseen (länsi- ja keski-suomi?) kuuluvista maistraateista. Ei anneta periksi

Tampereen suunnalla ollaan asiasta käyty nyt vääntöä enemmänkin. 1) Tampereen Maistraatista ei ainakaan ensi kesäksi saa ketään viikonlopuksi vihkimään. Arkiviikolla vihkiminen juhlapaikalla (/missä tahansa) kuulemma onnistuu, mutta ei viikonloppuna. 2) Pirkanmaan Käräjäoikeudessa näitä vihkimisiä suorittanut tuomari jää eläkkeelle ensi kuussa. Ollaan oltu yhteyksissä siihen suuntaan nyt useamman kuukauden ajan, eikä seuraajasta ole vielä mitään varmuutta. Keskiviikkona saamamme tiedon mukaan ensi kesäksi vihkijää juhlapaikalle (/mihin tahansa) voi kysellä huhtikuussa, mutta mitään lupauksia nyt eläkkeelle jäävä tuomari ei voinut antaa. Ennen huhtikuuta siltä suunnalta ei irtoa lupauksia. Kaikki jää uuden vastuulle, eikä kukaan tunnu tietävän vielä oikein mitään. 3) Hyvinkään Maistraatista viime syksynä lupailtiin, että vihkijä voisi tulla Tampereelle asti vihkimään lauantaina suunnittelemallemme vihkipaikalle. Vihkiajat tulivat varattaviksi 12. päivä, ja silloin meille sitten sanottiinkin, etteivät he suorita vihkimisiä oman alueensa (Etelä-Suomi?) ulkopuolella. Eli Tampereelle ei sieltä saa ketään.

Ilahdutti löytää tämä keskustelu. "Yleisemmissä" häitä suunnittelevien ikäketjuissa kun se ikäero tuppaa olemaan juurikin pari vuotta, ja siellä taitaisi kuulostaa hieman turhankin provoisoivalta paukauttaa "olemme menossa ensi kesänä naimisiin, meillä on kahdenkymmenen vuoden ikäero". Eipä sillä, toki tähänkin ketjuun oli joku tunkenut tietävän mielipiteensä siitä, että suuri ikäero on AINA ongelma eikä suhde voi KOSKAAN onnistua. Ja jos jotakuta, jonka parisuhteeseen iso ikäero kuuluu, tämä kommentti sattuu loukkaamaan, se on "ihan turhaa hiillostumista". Sinällään tuo ensimmäisen sivun pieni vääntö oli ihan kohdallaan. Näin se on mennyt todellisessakin elämässä, internetin ulkopuolella. Puolitutuilla tuntuu kyllä olevan mielipidettä meidän suhteestamme, ikäeron järjettömyydestä ja siitä, että vanha mies vaan käyttää nuorta tyttöä hyväkseen. Juupajuu. Minä olen tosiaan 20, ja mieheni on 40. No, kuulostaahan se hurjalta. Kuitenkin kaikki läheisemme ovat suhteemme hyväksyneet ihan täysin. Äitini on ihan hulluna mieheeni ("mistä sä olet noin hyvän miehen itselles saanutkin") ja iskän kanssa mies on alusta asti tullut toimeen todella hyvin. Yleisimmin vedotaan siihen, että esim. kakskymppinen ja nelikymppinen haluavat elämältä ihan eri asioita. Miten niin? Meistä ainakin molemmat haluamme olla onnellisia, rakastettuja, viettää aikaa yhdessä ja kokea asioita. Me molemmat haluamme perheen, ja sitä me toisillemme olemme. Me haluamme elämän, jossa jokaisella päivällä on merkitystä. Pohjan sille merkitykselle me ollaan löydetty toisistamme. Ei nämä asiat liity ikään millään tavalla. Meistä jokainen varmasti tietää nelikymppisiä "ikinuoria", jotka eivät halua sitoutua tai ottaa vastuuta, jotka juoksevat baareissa ja pokaavat uuden miehen tasaisin väliajoin. Tätä pidetään vain parikymppisten elämän sisältönä, vaikka samaa ilmenee ihan jokaisessa ikäryhmässä. Vastaavasti kaikki parikymppiset eivät ehkä halua viettää villiä ja vapaata nuoruutta, ainakaan, jos se tarkoittaa edellä lueteltuja asioita. Toinen "suuren ikäeron parisuhteet eivät onnistu" perustelu tuntuu olevan "eri elämäntilanteet". Tätäkään en ole koskaan ihan täysin sisäistänyt. Eikö meistä jokaisella ole eri elämäntilanteet, iästä tai muusta riippumatta? Toiset käyvät kaksikymppisinä töissä, toiset opiskelevat. Jotkut ovat pitkällä sairaslomalla, toiset työttöminä. Ihan kuten nelikymppisinäkin. Minkä logiikan mukaan yhteisten asioiden pitäisi olla tällaisissa elämän osa-alueissa? Ainakin itse pidän hieman tärkeämpänä mm. yhteisiä arvojärjestyksiä ja ajatusten aaltopituuksia. Hieman henkilökohtaisempana esimerkkinä voisin vielä mainita, että minun mieheni halvaantui jo ollessaan lapsi. Mies liikkuu sähköpyörätuolilla, ja on sairaseläkkeellä. Tarvitsee apua kaikissa päivittäisissä toiminnoissa. No, mites nämä eri elämäntilanteista vinkuvat antaisivat tähän ohjenuoraksi? Voiko mieheni parisuhde onnistua vain, jos hänen vaimonsa on myös liikuntavammainen? Vai riittäisikö jokin muu vamma? Entä, jos mieheni saisi kaikesta huolimatta työpaikan, ja palaisi näin työelämään? Jos vaimo olisi yhä sairaseläkkeellä, olisihan heillä aika erilaiset elämäntilanteet. Niin no, minä olen näissä mittasuhteissa täysin terve nuori nainen, enkä voi tietää yhtään mitään siitä, millaista on menettää liikuntakykynsä kokonaan. Olisiko suhteemme siis tuhoon tuomittu, vaikka meillä olisi vain kahden vuoden ikäero? Emmehän me tule koskaan kohtaamaan läheskään samanlaisia elämäntilanteita, ainakaan näiltä osin. Edellinen kappale meni ehkä vähän kiukustumisen puolelle, mutta rakkauden selittäminen on muutenkin niin hullua jo ajatuksenkin tasolle. Valikoiko joku kumppaninsa ihan oikeasti, vai eikö tässä ole kyse nyt hieman järkeä suuremmista asioista?

Sarjassaan typerät kysymykset, joihin en itse tiedä vastausta: Pystyykö veteen upotetut kukat -asetelmia tekemään tekokukista (vai kuuluuko ne tehdä nimenomaan niistä)? Kuinka reippaasti etukäteen kyseiset vesiasetelmat uskaltaisi tehdä, että näyttäisivät vielä hyvältä?

Vaikka joitain perinteitä myös omissa häissämme haluammekin noudattaa, tätä vaatehössötystä en ole koskaan ymmärtänyt. Tai vaatteen väriä laskettavaksi osaksi käytöstapoja. Eipä sillä, ei ole itseni koskaan tarvinut miettiä, voisinko pukeutua vieraana kokonaan valkoiseen. Olen tainnut olla ala-asteikäinen viimeksi, kun olen mitään kokovalkoista päälleni pukenut. Meidän häissä nyt sitten seuraavan kerran, tosiaan morsiammen ominaisuudessa. Mekko on asusteita lukuun ottamatta kokonaan valkoinen, mutta minulle vieraiden vaatevalinnat ovat täysin samantekeviä. Kyseessä vielä kesähäät, jolloin valkoinen, "kevyt", mekko ei tunnu lainkaan oudolta valinnalta. Kenelle tahansa naispuoleiselle vieraalle (no miksei miehellekin...) Kuten joku jo aiemmin sanoikin, asu on vapaa, mutta pakollinen. Täytyy myöntää, minua ei edes kiinnosta mitä vieraat pukevat päälleen. Niin kauan kun kuitenkin saapuvat vaatteet päällä häihimme. Keskityn omaan laittautumiseeni ja uskon, että vieraat tekevät samoin. Heidän läsnäolossaan onkin sitten vaatteiden väri aika samantekevä...

Meilläkin ollaan vielä vähän hissukseen. Kumpikaan ei siedä hössötystä, kauheaa etukäteisintoilua tai sen suurempia kysymystulvia. Oikeastaan ainoat, jotka tietävät, ovat lähipiiriä, jotka myös auttavat häiden järjestämisessä. Minun vanhempani, mieheni sisko. Minun kaasoni, pari molempien kaveria. Mutta yhteensäkin kahden käden sormilla laskettava määrä. Pääosin kutsukorttien häihin (mitään save the date -kortteja ei lähetetä) on tarkoitus tulla yllätyksenä lähes kaikille meidän n. sadasta vieraasta. Ollaan saatu rauhassa suunnitella ensi kesänä koittavia häitämme, totuttautua ajatukseen naimisiin menemisestä (kumpikaan ei kuvitellut eläessään menevänsä naimisiin), olla ihan hissukseen. Eiköhän sitä sit kutsukorttien jälkeen ja etenkin hääpäivänä onnitteluhössötetä ihan tarpeeksi. Kihloihin me mentiin maaliskuussa 2009, ja siitä asti ollaan toki molemmat kannettu kihlasormuksia. Missään vaiheessa ei kuitenkaan olla lähipiiriä kauemmas edes kerrottu, onko kyseessä "ikikihlat", vai onko avioliitto suunnitelmissa vielä jossain vaiheessa. Ja kyllähän se nyt on.

Kaksi pulloa konjakkia. Sattui laivalla olemaan tarjouksessa, kun risteilyllä oltiin, ja päätettiin sitten varastoon valmiiksi hankkia. Kahdella pullolla ei pärjätä, mutta niillä oli hyvä aloittaa. (Ainakin sulhasen mielestä )