sorbus

Olen kevään aikana kehittänyt oikein kunnon ongelman tästä asumisesta. Tuntuu, ettei toisen valmiiseen kotiin kotiudu niin sitten millään eikä saa sananvaltaa asumisjärjestelyihin. Ja sekin vaivaa ihan aikuisten oikeesti, ettei pääse (oletettavasti koskaan) omistamaan omaa kotiaan. Tässä joku viikko sitten, lainarahoituskin valmiiksi mietittynä, tarjouduin jo ostamaan puolet talosta, jotta pääsisin tuossakin suhteessa tasavertaiseksi partneriksi, mutta mies ei ole halukas myymään. Vähän tympäisisi tässä vaiheessa perua häitä, mutta kuitenkin... Erillään asumisessa olisi puolensa.

Helmiannikin kanssa aika samanlaisissa mietteissä olen. Miten oppia jakamaan elinpiirinsä toisen kanssa? Minulla ei ole edes omia lapsia, eikä muitakaan asuinkumppaneita ole koskaan ollut. Melkein 20 vuotta olen yksin asunut ja elänyt sen jälkeen kun kotoani lähdin, ja aina viihdyin itsellisenä. Nyt pitäisi oppia jakamaan reviiri - eikä tätä helpoksi voi sanoa. Hyvä piirre puolisossa on kyllä se, että se tykkää samalla lailla kuin minäkin olla yksikseen. Helpottaa tätä yhteiselämää, kun molemmat saamme välillä viettää omaa erakkoaikaa eikä toinen ota nokkiinsa. Mutta jotenkin tökkii tämä tilanne, että yhteinen kotimme on miehen lapsuuden koti. En tiedä, josko tämä joskus alkaa tuntua minunkin kodiltani, mutta toistaiseksi on vähän sellainen olo että asun toisen nurkissa enkä suinkaan asu omaa kotiani. Minä en kyllä häiden perumista ole miettinyt, mutta kylläkin vaihtoehtoja nykyiselle asumisjärjestelylle. Jos laitettaisiin uusi, yhteinen koti... Tai jos vaikka hankkisin oman yksiön työskentelypaikkakunnalta, ja asuisin siellä viikot.

Tässä selvästi on tosi erilaisia tapoja. Meilläpäin ei kihlausta ei ole tavattu juuri noteerata ollenkaan, eikä omat sukulaiseni meitä onnitteluja enempää olekaan muistaneet. Sulhasen kotopuolessa taas on tapana pitää oikein kihlajaiskahveja ja lahjojakin antaa. Olen ollut ihan kauhuissani, kun naapurit ja aivan etäiset sukulaiset ovat kantaneet lahjoja. (Kauhistunut sen takia, että osa on tuonut hirveitä koriste-esineitä. Miksi ihmeessä kukaan tahtoo sotkea toisten kotia mauttomalla krääsällä? Esimerkkejä: http://kaskimatti.fi/index.php?page=category&category_id=200 Mutta tämä on jo ihan toinen kysymys.)

Yllätyimme, kuin huomasimme sopineemme yhdessä. Homma kai vähän karkasi käsistä. Olimme molemmat hiljaa tahoillamme suunnitelleet kosivamme vuosipäivänä tai muuten merkityksellisenä hetkenä - ei siis kuitenkaan ihan heti. Kun minä naimisiinmenon otin puheeksi tuossa yhtenä iltana niin tarkoitus oli vain yleiselle tasolla jutustella asiasta, ei kihlautua. Mutta sitten siinä äkkiä olikin kalenteri esillä ja hääpäivä valittuna.

Mainittiin puolison vanhemmille kihlautumisesta, kun oltiin just käyty kultasepältä tilaamassa sormukset (ei ollut oikeaa kokoa halutusta mallista heti valmiina heillä), ja appivanhemmat sattuivat siinä illalla olemaan kahvilla. Eivät ottaneet yhtään vakavissaan: "eihän teillä ole sormuksiakaan!" Heh, ei siinä sitten mitään alettu selittää, eikä asiasta sen enempää keskusteltu. Saa nähdä, miten suhtautuvat kun jossain vaiheessa väistämättä huomaavat sormustenkin ilmaantuneen. Oma suku on ollut ilahduttava yllätys. Toistaiseksi ei ole tullut yhtään vähättelevää kommenttia eikä ihmettelyä äkkipäätöksistä eikä mitään muutakaan ärsyttävää. Ovat onnitelleet ystävällisesti, mutta eivät ole käyneet tungetteleviksi.

Kaikki ei meikkaa ei tosiaankaan tarvitse. Tietysti kokonaisuus kannattaa ottaa huomioon: joittenkin pukujen ja korujen kanssa täysin meikkaamattomat kasvot näyttävät valjuilta. Että jos ei aio meikata lainkaan, kannattaa pukunsakin valita sen mukaan. Itse en aio meikata. Myös kampauksesta tulee hyvin yksinkertainen. Pukuna on kansallispuku, joten luonnollinen tyyli ei varmasti mitenkään pistä silmään. Varsinkaan, kun kyse on minusta; en ole ikinä käyttänyt meikkiä ollenkaan ja sellaisena kaikki ovat tottuneet minut näkemään, juhlissakin. Mieleeni on kuitenkin tullut jonkinlaisena ongelmana valokuvaus. Pitäisikö sitä varten kuitenkin levittää jotain tasoittavaa voidetta/puuteria (minä en oikeasti edes tiedä, mitä näitä on olemassakaan)? Kunnon valaistuksessa ja tehokkaan kameran edessä naama saattaa näyttää täplikkäämmältä kuin tosielämässä...

Morsiammen kotipaikkakunnalla, vaikka asutaankin sulhasen kotipaikkakunnalla. Halutaan sulhasen puolelle sukua samalla esitellä, millaisista maisemista morsian on kotoisin.

Työpaikka on minulle niin tuore, että ei kutsuja työkavereille. Saavat kyllä sitten kakkukahvit, kun palaan töihin häiden jälkeen. Kun aiempia elämäntilanteita mietin, on minulla on ollut vain yksi työpaikka, missä oltiin niin tiiviisti toistemme kanssa tekemisissä työn ulkopuolellakin, että olisin varmaan kutsunut kollegat häihin, jos olisin silloin ollut avioon astumassa. Pari työkaveria muuten juhlikin silloin häitä, ja työkaveritkin olivat mukana.

Tämä ketju sai minut oivaltamaan kaikenlaisia kauheuksia, joita en olisi edes pelätä etukäteen... Ennen uusia oivalluksia En tahdo! -listallani oli vain: - jalan polkaiseminen kakkua leikatessa - tanssi (kukaan ei osaa eikä ketään kiinnosta) - nolot leikit Mutta muuten kyllä suhtaudun aika suopeasti hirvityksiinkin. Vaikka häät miten on oma juhla, niin kyllä sinne vähän niin kuin kuuluu jotain epämieluisaa ja kiusallista koheltamista mukaan. Joku nyt vain kuitenkin pitää jonkun tökerön puheen. Joku sitten kuitenkin nauttii liikaa taskumatistaan ja joutuu saatetuksi aitan vintille nukkumaan alkuillasta. Toivottavasti ei kuitenkaan tappelua tule. Ja minusta "perinteisten juttujen" häviämisestä ei tarvitse olla huolissaan. Suurin osahan hääperinteestä on niin nuorta, että se tuskin on ehtinyt juurtuakaan. Kaikenlaiset leikit ovat käsittääkseni tulleet häiden ohjelmanumeroksi vasta 80-luvulla. Sellainenkin perinne kuin vihkiminen kirkossa on melkoisen äskettäinen. Arvelen sen yleistyneen autoistumisen myötä. (No, harrastan historiaa ja sukututkimusta, joten oma aikakäsitykseni on ehkä normaalia ...pitkäjanaisempi.) Vanhempieni sisaruksia ainakin vielä vihittiin tyypillisesti kotona isovanhempiensa tyyliin. Vanhin avioitumiseen liittyvä perinne taitaa olla sormus, mutta yksityiskohdat (kumpi puolisoista sellaista pitää, missä vaiheessa sormus hankitaan, miten monta sormusta on) ovatkin jo vaihdelleet. Kyllä häissä saa näkyä henkilökohtaiset mieltymykset. Ainahan niitä on ollut kovin erityylisiä: rikkaitten talollisten tanssihäitä, herätysliikkeisiin kuuluvien hääseuroja ilman maailmallista juhlintaa, köyhempien tilattomien vihkimisiä ilman varsinaista hääjuhlaa, säätyläisten pönötyshäitä jne.

Kun hääpäivä päätettiin, ei ollut mitään erityistä kosintaa. Keskusteltiin vain yhdessä ja kaivettiin kalenteri esiin, kun älyttiin että vihkipaikka yms pitää ehkä varata hyvinkin ajoissa. Sikäli yhteinen päätös tuli vähän yllätyksenä, kumpikin oli itsekseen ajatellut kihlautumiselle sopivaa ajankohtaa vähän myöhemmäksi (suunnitellut jotain kivoja ja helposti muistettavia päivämääriäkin: syntymäpäiviämme, ystävänpäivää, tapaamisemme vuosipäivää tms), mutta sitten yhtäkkiä huomasimmekin jo käytännössä olevamme kihloissa. Kihlasormusten hankintaa sitten toisaalta on jätetty myöhemmäksi ja harkittu, että sen voisi tehdä jonain tiettynä päivänä, käydä kihlakuvassa, juoda kihlakahvit, ja juhlistella sitä sitten vastaisuudessa varsinaisena kihlapäivänä. Niinhän tämä ketju käy ihan inspiraation etsinnästä meille. Olisiko joku symmetrinen päivämäärä (tyyliin 2.2.) kiva, vai muistaisiko vaikka Runebergin päivänä tapahtuneen sormusten vaihdon helposti tulevinakin vuosina?

Yritettiin ensin löytää joku symmetrinen päivämäärä, tai muuten helposti muistettava päivä (vappu, helluntai, juhannus, tms), mutta eihän ne sitten sopineet aikatauluihimme työn kannalta. Joten sitten vain poissulkemistekniikalla: mille päivälle on sekä meillä että toivotulla juhlapaikalla vielä vapaata.

Olen ainakin kaksissa häissä ollut, joissa morsiammella oli kansallispuku. Toiset oli maalaishäät, niissä sulhanenkin oli kansallispuvussa. Juhlien ohjelmassa oli muistaakseni useampiakin draamallisia juttuja, jotka saivat välillä tuntemaan olonsa kuin vanhassa Suomi-filmissä olisi: häjyt tuli Pohjanmaalta kuokkimaan häihin ja riitaa haastamaan, ja morsiankin ryöstettiin. Ja sitten leikittiin maakunnallisilla stereotypioilla: toinen puolisko hääparista oli Savosta ja toinen Pohjanmaalta, niin pakkohan siinä oli vitsejä kertoa. Toisissa kansallispukuhäissä morsian oli kansallispuvussa ja sulhasella oli kai joku normaali tumma puku. Näissä häissä ei ollut mitään maalaisteemaa tai maakunnallsita sävyä. Ihan tavanomaiset juhlat. Kansallispuvun väreistä oli kyllä otettu innoitusta koristelussa. Kolmansista häistä olen vain kuullut mukana olleilta: sulhanen oli Skotlannista, ja hänellä oli oman klaaninsa kiltti. Pohjalaisella morsiammella oli oman paikkakuntansa kansallispuku.

En ollut ajatellut kukka-asiaa ollenkaan, mutta tämän ketjun nähtyäni innostuin. Varmasti laitankin itse kukkasia kasvatukseen. Varmahan onnistumisesta ei voi olla, mutta on siitä pelkästä yrittämisestäkin iloa. Auringonkukkia haluan yrittää, mutta ne eivät välttämättä ehdi, ellei ole kunnolla lämmin ja aurinkoinen kesä. Olisi kiva kuulla, miten muilla onnistui...

Kimppu tuntuu turhalta varsinkin kun vihki- ja juhlapaikan ympärillä on puutarha, jossa kasvaa kaikkea kaunista. Että sitä kukkaloistoa on muutenkin. En ole kimppua koskaan ajatellut mitenkään olennaisena osana morsiammen koristautumista, en varmaan vieraana häissä edes huomaisi onko morsiuskimppua vai ei. Itse en halua kimppua ollenkaan, mutta jos taas sulhanen sellaisen haluaa antaa, niin toivottavasti sitten luonnonkukista poimittu. Itse asiassa kukkaseppele kimpun sijasta voisi olla kiva! Jäisi toinen käsi vapaaksi (liian lähelle pörräävien ampiaisten liiskaamiseen) ja herttainen apilaseppele sitten koristaisi tukkaa. Joku aiemmin tässä ketjussa vierasti morsiusukimppua "kristillisenä symbolina". Ei kai siinä mitään uskonnollista ole? Koriste siinä kuin muutkin koristukset. Eikä se perinteenäkään Suomessa mitenkään vanha ole, vasta 1900-luvun juttuja.

Minä en kirkossa (rakennus) tahdo vihille. Kirkollisen (instituutio) vihkimisen kyllä haluan. Sekä sulhaselleni että minulle on merkityksellistä pyytää Jumalan siunausta yhteiselle elämällemme. Onneksi pappi tulee meidät kotoisasti metsänreunaan vihkimään. Paikallinen kirkko on ihan liian suuri: pieni vierasjoukkomme kyhjöttäisi orpona muutamalla penkillä muuten autiossa rakennuksessa. Kirkossa minäkin varmasti jännittäisin helmoihini kompastumista ja oikeaan aikaan elehtimistä niin, etten pystyisi edes kuuntelemaan, mitä sillä papilla sanottavaa on.