hetkinen

Löytyykös nyt muita hämeenlinnalaisia? Melko hiljaista näyttäisi olevan. Meillä on häät suunnitteilla 27.5.2017.

Kihlauduttiin 19.4. ja häitä vietetään 27.5.2017. Hääpaikka ja valokuvaaja on varattuina, tärkeimmät siis kasassa eli toistaiseksi saa vielä hengähtää. Hääpaikkaa emme ole käyneet vielä katsomassa, mutta olen aika varma että se on juuri sopiva emmekä peru varausta. Kuvaajan bongasin viime kesänä ystäväni häistä joissa olin kaasona, huippua että hänellä oli tuo päivä vapaana. Kaasotkin olen jo pyytänyt, mulle oli niin itsestäänselvää kenet haluan, että halusin pyytää heitä pian. Onpa ainakin kolme ihmistä, jotka joutuvat kuuntelemaan mun intoiluani vaikkei niin kiinnostaisi.

Se on safiiri, todistuksessa lukee värinä golden rosee. On livenä aavistuksen kultaisempi ja ruusuisempi kuin kuvassa. En ollut ajatellut värillistä kiveä, mutta sormusta tilaamaan mennessä ajatus vain tuli jostain, ja lopputulos on kyllä juuri sellainen kuin haaveilin. Ehkä alitajuisesti halusin kiven joka symboloi kihlauspaikkaamme Colosseumia.

Olipas vaikea kuvata huonolla kalustolla. Siinä aivan uunituore, tänään haettu. Just sellainen kuin pitikin. <3

Huh, syyskuusta 2012 on tullut roikuttua täällä ja nyt vihdoin sain menolipun eteenpäin. Palattiin viime yönä Roomasta, mua kosittiin Colosseumilla Italian kuuman auringon alla. 8,5 vuotta meillä on nyt yhteistä taivalta takana, toivottavasti häihin ei mene yhtä kauaa. No, ei mene, ei vaan olla ehditty vielä kaivaa kalenteria esille.

Minäkään en ole jaksanut täällä kirjoitella, kun tilanne ei ole kuukausien tai vuosien aikana muuttunut. En muista milloin kirjoitin tänne ekan kerran, mutta nyt ollaan oltu jo yli kahdeksan vuotta yhdessä eikä häistä tietoakaan. Tai on joitain ajatuksia, ollaan päätetty illan viimeinen hidas biisi ja luultavasti myös valokuvaaja, mutta kaikki on ajatuksella "sitten joskus". Juuri toissapäivänä oltiin taas ystäväpariskunnan häissä, ja kyllä tässä taas vähän omakin kuume nousi... No, ei auta kuin odottaa. Äsken kyllä viikonloppuisista häistä jutellessa totesin että tämä ei minusta ollut kovin miellyttävä ajankohta, että viikko ennen tai jälkeen juhannuksen olisi kiva. "Jos mä päätän päivän, niin päätä sä vuosi" totesin miehelle, joka sitten sulavasti poistuikin paikalta ja lähti puuhailemaan omiaan. Sellaista. On mulla kyllä itselläni yksi tarkka päivämäärä mielessä, mutta täytyy vähän miettiä miten ja milloin sen miehelle esittäisin.

Meillä lykkääntyi taas kosinta varmaan sata vuotta eteenpäin. Meidän kaverit ovat menossa joulukuussa naimisiin ja tämän pariskunnan mies oli meillä eilen kylässä. Pojat olivat ilmeisesti jutelleet jotain hääjuttuja jo ennen meille tuloa ja kuulin vain miten kaveri totesi, että heillä budjetti asettuu jonnekin 11 000 - 13 000 € haarukkaan. Mies kauhisteli summaa ja totesi, että eipä kyllä meidän tarvitse sitten vielä ajatella häitä moneen vuoteen, jos se noin kallista on. No, mikäs kiire se tässä on, kohta juhlitaan kahdeksatta yhteistä vuosipäivää. Ja ennen kuin joku ehtii nillittämään että ei, ei se välttämättä ole kallista, niin kyllä, kyllä meidän häämme asettuvat varmasti juuri jonnekin tuohon hintahaarukkaan, olen tehnyt alustavia laskelmia. Voi lottovoitto, missä viivyt?

Kas, sama vastaus kuin meillä. Tosin viimeksi kun pakotin miehen keskustelemaan aiheesta vastaus oli "Kosin kyllä sitten kun kosin, ja kun se tapahtuu, niin se on menoa sitten." Mies on siis ilmeisesti muutaman kuukauden kihlauksen kannalla, eikä halua kosia ennen kuin on rahallisesti ym. valmis järjestämään häät myös samaan syssyyn. Toivottavasti tajuaa kosia talvella, että saan kesä- tai edes keväthäät. Tämä on nyt meidän tilanne ja tähän on tyydyttävä. Yhdessä ollaan oltu kohta kahdeksan vuotta, kavereista osa on jo naimissa ja jopa pikkusiskoni taitaa ehtiä naimisiin ennen minua, mutta olkoon. Kyllä mekin sitten joskus. Kannattaa tosiaan huomioida että jos haluaa PK-seudulla naimisiin, puolitoista vuotta on lyhyt kihlausaika. Tai naimisiin kyllä pääsee mutta juhlapaikan kanssa voi olla nihkeämpää. Näitä voi sujuvasti vihjata miehelle. Kannattaa tosiaan huomioida että täällä on kirjoittelijoita muualtakin kuin pk-seudulta, meistäkin lainatuista molemmat, mikäli Aistiharhan paikkatieto pitää paikkansa. Eipä toki muuallakaan ole sanottua että kovin lyhyellä varoitusajalla saisi ainakaan suosituinta juhlapaikkaa, mutta silti. Elämää on kehä kolmosen ulkopuolellakin...

Kas, sama vastaus kuin meillä. Tosin viimeksi kun pakotin miehen keskustelemaan aiheesta vastaus oli "Kosin kyllä sitten kun kosin, ja kun se tapahtuu, niin se on menoa sitten." Mies on siis ilmeisesti muutaman kuukauden kihlauksen kannalla, eikä halua kosia ennen kuin on rahallisesti ym. valmis järjestämään häät myös samaan syssyyn. Toivottavasti tajuaa kosia talvella, että saan kesä- tai edes keväthäät. Tämä on nyt meidän tilanne ja tähän on tyydyttävä. Yhdessä ollaan oltu kohta kahdeksan vuotta, kavereista osa on jo naimissa ja jopa pikkusiskoni taitaa ehtiä naimisiin ennen minua, mutta olkoon. Kyllä mekin sitten joskus.

Täälläkin odotellaan, edelleen. Ei mitään kutinaa siitä että tapahtuisi lähi- tai kaukaisemmassakaan tulevaisuudessa, mutta kai se joskus kuitenkin. Sitä odotellessa.

Minun on pakko tähän kommentoida että tuota viestiä lukiessani ajattelin että hitsi vie, kuulostaapa houkuttelevalta ajatus siitä, että itse pääsisi piankin sanomaan noin, että enpä olisi arvannutkaan vielä pari kuukautta sitten että nyt olen kihloissa. Se tuntui kuitenkin niiiiiiiiiiin kaukaiselta ajatukselta, että vaikka kovasti sitä toivonkin, niin ajattelin että kyllä tässä vielä vähintään pari vuotta menee. Mutta. Eilen mies sanoi jotain, joka saa minut sittenkin uskomaan siihen, että se kosinta saattaakin olla lähempänä kuin arvaankaan. Mieshän on kyllä kovasti ollut sitä mieltä ettei hänestä koko asian ajattelukaan ole vielä ajankohtaista eikä hän halua kiirehtiä, mutta eilen hän päästikin suustaan lauseen, joka paljasti, että asia on kyllä ollut mielessä ja on ehkä joskus ollut jopa lähellä toteutuakin. Ohhoh. En edes osaa olla harmissani siitä, että mies on ilmeisesti meinannut jo joskus kosia mutta jättänytkin sen sitten tekemättä. Jotenkin vain tieto siitä, että oikeasti vuosien sijaan kyse saattaakin olla kuukausista, on aika kutkuttava. Tämähän tuo odotteluun ihan erilailla kärsivällisyyttäkin taas, jotenkin sitä jaksaa odottaakin paremmin, kun odotusaika ei tunnu niin lohduttoman pitkältä.

Kyllä siitä oli ollut puhetta jo pitkään, ekan kerran heti kuun vaihteessa kun käänsin seinäkalenterista uuden sivun ja mies huomasi, että eilisen kohdalla oli kalenterissa merkki. Samoin oli puhetta edellisellä viikolla ja jopa vuosipäivää edeltävänä päivänä mietittiin, että "huomenna voitaisiin tehdä jotain kivaa yhdessä", mutta niin vaan jäi suunnitelmat toteuttamatta, kun tuli parempia suunnitelmia (= kalastusta) tilalle. No, toi se sitten mulle suklaalevyn illalla kun sanoi että sille oli tullut niin huono omatunto koko päivästä, ja paljasti senkin, että sen oli ollut tarkoitus viedä mut yllätyksenä elokuviin. Olisi kuulemma halunnut tuoda myös kukkakimpun, muttei ollut kehdannut ostaa sellaista. Kai se olisi näyttänyt liian ilmiselvältä lepyttelylahjalta, kun mies iltamyöhään hakee kaupasta kukkia ja suklaata.

Näin aikuisiällä olen ollut kolmissa häissä, nämä viimeisen 1,5 vuoden sisään. Lapsena käytyjä häitä en varmaan kaikkia muista, mutta kolmet tulee nyt äkkiseltään mieleen.

Minulle kaasona hääpari maksoi osan puvusta. Heillä oli tietty teemaväri ja toivoivat että mekko olisi sama väriä, joten halusivat myös maksaa osan. Tai heillä oli tietty summa mekkoon varattuna, ja väri oli sen verran vaikea (sitruunankeltainen) ettei täydellisen väristä mekkoa tuntunut löytyvän mistään, joten viimein sopivan mekon löytyessä lupasin maksaa osan siitä itse, kun se oli kalliimpi kuin mitä he olivat budjetoineet. Bestman taisi käyttää omaa vanhaa pukuaan, ja hänellekin hääpari osti mekkooni (ja teemaväriin, tietysti) sopivan kravatin.

Täytyy nyt pienesti tulla jupisemaan taas. Meillä on tänään seurustelun vuosipäivä, eikä olla oltu tuntiakaan yhdessä. Herättiin aamulla eri aikaan, minä olen ollut kotona siivoamassa ja pesemässä pyykkiä, mies on käynyt auttamassa äitiään ja muutenkin ollut jossain omissa menoissaan koko päivän, missä lie mennyt. Eikä siinä mitään, ei meillä ole tapanakaan nyhjätä kotona yhdessä 24/7, mutta vähän olin toivonut että edes tänään oltaisiin voitu olla edes osa päivästä kaksin. Äsken mies kävi pyörähtämässä kotona, vaihtoi vaatteet ja lähti kaverinsa kanssa kalaan. Ja siellä menee varmasti loppuilta, kaipa se joskus puolilta öin kotiutuu? Mies vielä lähteissään sanoi että "Harmi että tämä meni nyt näin, mulla olisi ollut suunnitelmiakin", mutta jätti sitten kuitenkin suunnitelmansa toteuttamatta ja meni mieluummin kalaan... Eipä kamalasti lohduta se tieto, että jotain kivaakin olisi voinut olla tiedossa. No, mitäpä tätä murehtimaan, ei kai seurustelun vuosipäivässä sinänsä mitään juhlistettavaa ole. Tästä alkaakin sitten meidän seitsemäs yhteinen vuosi, katsotaan mitä se tuo tullessaan.

Olin tänä vuonna vieraana häissä, joissa Janne oli kuvaajana. Kuvasi kirkossa ja hääjuhlassa todella huomaamattomasti, eikä häirinnyt itse tapahtumia lainkaan, kuvaajaa tuskin huomasi. Häiden jälkeen päästiin katsomaan kaikkia tuoreen avioparin saamia kuvia, ja olihan niitä kyllä lukumäärällisesti paljon. Kuvat taisivat olla valmiitakin ihan päivän, parin päästä kuvauksesta, ja ymmärtääkseni hääpari itse oli kaikin puolin tyytyväinen lopputulokseen. Minua itseäni pisti silmään tämän tuttavapariskunnan saamissa kuvissa se, että monet harmaasävyiset kuvat näyttivät jotenkin kömpelöiltä ja keskeneräisiltä. Useat kuvat näyttivät siltä, että ne olisivat kaivanneet enemmän jälkikäsittelyä, jotta ne olisivat näyttäneet luonnollisilta myös harmaasävyissä. Samaa huomaan myös joissain portfolion kuvissa, mutta toisaalta jotkut uudemmat harmaasävykuvat ovat siellä kyllä jo paljon paremman näköisiä.

Nyt täytyy todeta että niin ihanalta kuin tämä kuulostaakin, niin tuskin on näin, vaikka hetken ehdin itsekin jo elätellä toiveita. Äsken eräässä keskustelussa sivuttiin aihetta, ja mies totesi ettei "halua tehdä hätiköityjä ratkaisuja". Tosi hätiköityähän se olisi näin kuuden vuoden seurustelun jälkeen kihlautua, joopa joo... Huoh, onpa ärsyttävää. Oltiin kyllä aikanaan yhteenmuuttamisen suhteenkin ihan eri aikataulussa, mä olin jo kolme vuotta ollut valmis muuttamaan yhteen, kun mieskin vihdoin myöntyi asialle. Kai tässäkin on sama, jos nyt oon jonkin aikaa tuntenut että tässä se nyt on, tuon kanssa haluan olla loppuelämäni, niin kai miehelle tulee sama fiilis sitten joskus parin vuoden viiveellä... Pitäisi kai vaan unohtaa koko ajatus, niin olisi helpompaa.

^ Joo, niin se sanoi. Vähän ihmettelin tuota reaktiota, oli kyllä ylimitoitettu ja kuten sanoit, aika ilkeästi vastattu mihin tahansa aiheeseen. Juteltiin siinä ihan niitä näitä ja tuli mieleen että kas, kohtahan on lokakuu, joten mainitsin vuosipäivästä. Tiuskaisun jälkeen en sitten jatkanut aiheesta (olimme lentokentällä odottamassa lentoa, enkä halunnut siinä kaikkien kuullen alkaa kinata), ja jatkoimme keskustelua toisesta aiheesta ihan yhtä kepeästi ja iloisesti kuin hetkeä aiemmin. Kummaa. En ole koko asiastakaan maininnut kuin pari kertaa kesän aikana, eli tuskin kyse oli siitäkään, että jankuttaisin siitä liikaa. Ajoitus oli varmaan vain huono, ehkä miehestäkin tuntui että paikka ei ollut sopiva sellaiselle keskustelulle, ja reagoi sitten "vahingossa" liian voimakkaasti kun halusi tuoda ilmi, ettei ole sopiva hetki sellaiselle keskustelulle. En ole juuri miettinyt koko kihlausta aikoihin, tai kyllä se tietysti välillä mielessä käy, mutta yritän olla vaivaamatta päätäni sillä liikaa. Eilinen viesti sai ilmeisesti ajatukset taas lentämään, koska näin yöllä todella ärsyttävän ihanan kosintaunen. Voi että, harmi kun unesta ei selvinnyt kuinka vanha olin, eli kuinka monta vuotta alitajuntani olettaa mun vielä joutuvan odottamaan. Toivottavasti ei kovin montaa.

Totta, tärkeitä pointteja kyllä, ja tiedän että mieskin on noista kyllä tietoinen. Meillä tosin tilanne on se, etten tällä hetkellä omista asunnosta yhtään (en opiskelijana saa asuntolainaa vielä), vaan mies omistaa asunnon yhdessä isänsä kanssa. Periaatteessa minä siis olen ainoa "häviäjä" tässä, eli jos miehelle jotain sattuisi, niin jäisin ihan tyhjän päälle, mutta jos minulle sattuisi jotain, niin miehelle ei asuntonäkökulmasta kävisi kuinkaan. Tuonhan saa kyllä toisaalta kierrettyä miehen henkivakuutuksella jossa edunsaajana olisin minä ja korvaussumma niin suuri, että sillä saisin ostettua appivanhemmat talosta ulos. Mutta eipä mies ole sitä vakuutustakaan saanut vielä aikaiseksi hankkia... Eikä tunnu pitävän avioliittoa tuoltakaan kantilta ajankohtaisena, "eihän meille satu ikinä mitään" jne. En tiedä, jotenkin tuntuu etten nyt uskalla edes puhua koko kihlausasiasta mitään. Viime viikonloppuna vihjaisin että kuun lopussa on meidän vuosipäivä ja se olisi mukava päivä kihlautua, ja sain siihen vihaisen vastauksen "Ole hiljaa". Selvä juttu, olen hiljaa siis. En toki ole aiheesta muutenkaan juuri viime aikoina puhunut, mutta nyt varmasti vielä vähemmän kuin ennen. Kyllä mua kovasti kyrsii se, että näin kuudenkin vuoden seurustelun jälkeen toisen fiilis voi olla tuollainen "En mä tiedä vielä yhtään haluanko mennä sun kanssa naimisiin, en tiedä yhtään enkä pidä ajankohtaisena sen miettimistäkään". Miten me voidaan olla näin eri planeetoilta tän asian suhteen? Muuten meillä menee aivan loistavasti, uusi koti ja sen remontointi on vaan parantanut ja lujittanut suhdetta entisestään, mutta silti mies ei halua uhrata ajatustakaan koko kihlautumiselle. Huoh. Moni kihlautuu ja hankkii lapsia ym. paljon lyhyemmänkin yhdessäolon jälkeen, mutta ei tämä hidas hämäläinen, ei.

Täällä taas jupisemassa. Ostimme juuri miehen kanssa asunnon, ja huomasin mielenkiintoisen eron meidän ajattelutavoissa liittyen omistusasuntoon ja kihlaukseen. Minähän tietysti jo ennen lainaneuvotteluita vinkkasin miehelle että nythän olisi hyvä sauma ottaa lainaan ylimääräinen "timanttitonni" minun sormusta varten, niin menisi samaan konkurssiin kaikki. Mies ei tapansa mukaan juuri korvaansa lotkauttanut tälle kehotukselle. Myöhemmin sitten kysäisin että eikös tässä nyt olisi jo hyvä kihlautumisen paikka kun tuo asuntokin uskaltauduttiin ostamaan, kovastihan sekin meitä sitoo yhteen ja katsottiin kuitenkin olevamme valmiita sellaiseen. Teoriassahan kihlauksesta pääsisi jopa helpommin eroon kuin asunnosta. Jos siis sellainen tilanne joskus tulisi. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että eihän tässä nyt mitään kihlauksia enää tarvita, kun on tuo asunto ja yhteinen velkataakka, eiköhän ne pidä meidät lujasti yhdessä. Totta kyllä sekin. Minä vain jotenkin näen sen eri päin, vaikka yhteinen asunto onkin iso sitoumus ja vaikkei oltaisi sitä ostettukaan ellei oltaisi ihan tosimielellä yhdessä, niin ei se kuitenkaan ole sama kuin kihlaus. Tai ei tietysti ole, eihän asunnon osto ole lupaus avioliitosta. Mutta siis sitoutumisen "aste" on siinäkin kuitenkin aika iso, mielestäni aikalailla samaa tasoa sen kihlautumisen kanssa, joten jos voi ostaa asunnon toisen henkilön kanssa, niin eikö yhtä hyvin voisi mennä myös kihloihin? En nyt oikein osaa pukea tätä sanoiksi sillä tavalla, että ehkä joku muukin ymmärtäisi sen. Nyt onkin sitten jonkin aikaa ollut melkoista remonttikaaosta, ja ymmärrän kyllä hyvin, miksi remontin sanotaan olevan yksi suurimmista koetuksista parisuhteessa. Kaikki on tosin mennyt tähän asti hyvin, mutta minun on helppo nähdä ne lukuisat hetket ja tilanteet, joissa voisi roihahtaa oikein tulinenkin tilanne päälle. Toivotaan että tämä remonttiprojekti ja uuteen kotiin muutto saisi miehellekin vähän uudenlaisia ajatuksia mieleen tämän kihlauksen suhteen. Hänhän on siis sanonut ettei normaalisti juuri ajattele asiaa saati vaivaa sillä päätään, mutta toivottavasti tässä nyt nousisi hänenkin mieleensä vähän uudenlaisia ajatuksia. Minäkin olen ollut niin näppäränä remontoimassa, että kyllä miehen nyt kannattaisi jo hoksata ettei tällaista kultakimpaletta kannata päästää käsistään ikinä.

Kyllä mua nyt koetellaan, näin viime yönä todella realistisen kosintaunen. Tai osittain realistisen, koska mies oli unessa hankkinut kolme aivan erilaista sormusta, kun ei ollut varma että millaisesta tykkäisin. Sellaista tuskin oikeassa elämässä tarvitsee odottaa. Olin unessa heti kosinnan jälkeen ryntäämässä tietokoneelle, että pääsisin tänne hihkumaan kosinnasta. Herätessä oli pitkään sellainen hassu mutta hyvä olo, hitsi vie jos jo unesta tulee noin hyvälle mielelle, niin enpä malta odottaa millainen fiilis tulee kun se tapahtuu oikeasti! Miehelle en ole viitsinyt mitään asiasta mainita, se tuntuu pitävän mua muutenkin jo ihan pöpipäänä kun kosinta pyörii mielessä niin usein. Nyt se on tosin kommentoinut asiaa ihan hyvässä hengessä ja mukavasti kiusoitellen, eli ei pitäne asiaa enää niin suurena mörkönä kuin ennen. Muttei myöskään näe sitä vielä mitenkään ajankohtaisena, plaah.

Olin viime kesänä ystäväni häissä kaasona, ja yhdessä morsiamen kanssa valittiin ja ostettiin minulle häiden teemaväriin sopiva mekko. Oli kyllä tosi vaikeaa löytää nättiä keltaista mekkoa! Niitä oli jotenkin tosi vähän, ja monet oli ihan väärää sävyä. Tämä mekko oli kyllä oikea löytö, ja juuri sopivan värinen meidän molempien mielestä. Kuvassa se näyttää ehkä vähän haaleammalta kuin oikeasti, vaikkei se mikään kovin kirkas keltainen ollutkaan. Hääpäivä oli todella lämmin joten tällainen lyhyt mekko oli oikein nappi valinta.

Mäkin olen salaa mielessäni pyöritellyt jo sopivaa hääpäivää vaikkei sitä kosintaa nyt aivan vielä näytä kuuluvankaan. Luotan kuitenkin siihen että se tapahtuu joskus hyvissä ajoin ennen haaveilemaani ajankohtaa. Minulla on oikeastaan kaksi hyvää vaihtoehtoa hääpäiväksi, joko 28.10.2017 tai 27.10.2018. Meidän vuosipäivä on 27.10. ja kymmenen vuotta seurustelua meille tulisi täyteen tuolloin 2017, mutta silloin kyseinen päivä osuisi perjantaille, ja me haaveillaan molemmat kirkkohäistä. Tokihan se olisi tavallaan mahdollista tuolloin 2017:kin, jos silloin vuosipäivänä perjantaina käytäisiin siviilivihkimisessä, ja lauantaina sitten olisi avioliiton siunaus + hääjuhla, mutta toisaalta siinä olisi vähän liikaa kaikkea ainakin mun makuun. Eikä kymmenen vuotta ja yksi päivä kuulosta sen hullummaltakaan, samoin kuin 11-vuotisvuosipäiväkään. Sinänsä tuo ajankohta tuntuu hyvältä, koska saanen opintoni päätökseen 2015, niin sen jälkeen olisi sitten aikaa hankkia työpaikka ja säästää kunnolla rahaa. Ja siinä on sekin hyvä, että olen aina haaveillut sellaisten lyhtyjen lähettämisestä pimenevälle taivaalle, ja tuolloin on jo tarpeeksi pimeät illat jolloin se olisi ainakin näyttävää.

Tervetuloa mukaan peonies. Niin tutulta, niin tutulta kuulostavia ajatuksia sinullakin. Me käytiin äsken miehen siskonpojan synttäreillä, ja sisko taas tapansa mukaan uteli miksei mies ole vieläkään kosinut. Mehän ollaan oltu miehen kanssa pidempään yhdessä kuin tämä sisko omansa kanssa, ja hän on ehtinyt tänä aikana olla jo pari kertaa kihloissa, nyt naimisissakin ja saanut pari lastakin. Vähän eri tahti kuin meillä siis. Mies taas tapansa mukaan siinä kielteli ja sanoi että eihän me, mikäs kiire meillä nyt on jne. Lopulta laukaisi, että "en mä tiedä vielä kosinko mä sitä ikinä." Joopa joo! Kovasti kuitenkin rakastetaan toisiamme ja molemmat näkee meillä yhteisen tulevaisuuden, joka molempien haavekuvissa on vieläpä pitkälti samankaltainen. Tulevaa itse rakennettua taloa ja mahdollisia tulevia lapsia mies kyllä visioi välillä ihan innoissaan, mutta tässä kosinnassa on nyt joku liian iso kynnys sen ylitettäväksi. Huoh. Vaikka niin kovin paljon tuota rakastankin ja haluan olla sen kanssa aina, niin vähän kyllä mietityttää se, miten kauan vielä jaksan odottaa. Ja entä jos sitä kosintaa ei koskaan tulekaan? Sinänsä tuntuu nurinkuriselta, että on valmis sitoutumaan toiseen lapsia ja asuntolainaa myöten (vaikkakin jälkimmäisestähän on suht helppo päästä eroonkin), mutta että naimisiinmenossa on sitten jotain niin ylitsepääsemätöntä, ettei siihen haluaisi niin ryhtyä. Vaikka yhtä laillahan siitäkin pääsee eroon, jos niikseen tulee. Monesti mies vetoaa siihen että mikäs kiire tässä on, eikä todella olekaan, mutta mietin myös sitä että näin kuuden vuoden seurustelun jälkeen molemmat varmasti jo hyvin tietää mitä se arki ja elämä toisen kanssa on. Ei tämä yhdessäolo tästä enää merkittävästi muutu, joten eikö tämän perusteella voisi jo yhtä hyvin tehdä niitä päätöksiä siitä, syödäänkö me vielä vuosien päästäkin samasta jääkaapista? Hmph. Että onkin pitänyt löytää tuollainen hidas hämäläinen kumppani.

Joo, onhan tuo toisaalta kyllä rasittavaa, antaa ymmärtää muttei kuitenkaan ymmärrä tehdä asialle mitään! Mutta yritän suhtautua tähän maltilla ja positiivisesti. Vaikka sitten käynkin täällä itsekseni jupisemassa. Mies on kyllä siinä ihan oikeassa kun on joskus sanonut että eihän se kihlaus tätä meidän arkea tästä mihinkään muuttaisi, mekin ollaan jo kuutisen vuotta pidetty yhtä, ja samanlaista se arki olisi kosinnan jälkeenkin. Olosuhteiden pakosta (lähinnä minun opiskelut) häitä ei kuitenkaan voida ajatella aikaisintaan kuin ehkä akselille 2016 - 2017, joten ei niitä hääsuunnittelujakaan päästä polkaisemaan käyntiin vielä vuosiin. Mutta mutta. Mua ei kyllä haittaisi yhtään olla kihloissa useampaakaan vuotta. Mies on ilmeisesti enemmän sitä kastia, jonka mielestä kihlauksen sopiva kesto on vuosi tai korkeintaan pari, mutta minusta se ei kyllä ole niin ehdotonta. Vaikka mulla joka tapauksessa on varma olo tästä meidän suhteesta, tiedän nyt jo että haluan olla tuon karvanaaman rinnalla nyt ja aina, niin kyllähän se kihlaus toisi kuitenkin jotenkin vielä paremman fiiliksen tästä. Sellaisen, että nyt se on koko maailmalle kuulutettu, että me halutaan pitää yhtä aina.