Pitäisiköhän minunkin liittyä tänne jupisijoiden joukkoon? Olen monta monituista kertaa käynyt täällä lueskelemassa ja hakemassa vertaistukea, "ihanaa" että meitä on muitakin! Täällä tilanne on se, että olemme seurustelleet noin 5,5 vuotta ja siitä parisen vuotta avoliitossa. Mies on tietoinen siitä, että olen jo pidempään odotellut kosintaa, mutta ei vaan saa sitä aikaiseksi. Viimeksi kun aiheesta puhuimme mies sanoi, että haluaa kosia sitten kun on aivan varma, että haluaa mennä naimisiin mun kanssa. Että vaikka mä nyt joudun tuskailemaan ja odottamaan, niin sitten kun (vai jos?) mies kosii, niin sitten voin olla varma siitä että se on miettinyt asian aivan loppuun asti ja on varma siitä. Sinänsä lohdullinen ajatus, mutta toisaalta taas ei. Kaveripariskunnat ympärillä ostavat asuntoja ja rakentavat taloja, saavat lapsia ja menevät naimisiin, ja meille ei vain "tapahdu mitään". Miehellä on aika tiivis kaveriporukka ja me tuon porukan tyttöystävätkin olemme keskenämme hyviä kavereita. Minä ja mies olemme seurustelleet tästä porukasta kaikkein pisimmän aikaa, muut ovat löytäneet toisensa vasta myöhemmin. Se tekee tästä vielä vaikeampaa, kun tuntuu että muut ns. menevät meidän edellemme. Ensimmäinen pariskunta tästä porukasta on jo naimisissa, ja kyllä silloin aikoinaan heidän kihlauksestaan kuuleminen vähän harmitti, kun salaa olin toivonut että pisimpään seurustelleina me myös ehtisimme mennä ensimmäisenä kihloihin. Mutta eihän siinä sitten niin käynyt. Nyt oikeastaan uudenvuodenaatosta lähtien olen ollut enemmän tai vähemmän kosinnanodottelun riivaama. Parisen viikkoa sitten ehdin taas jo hetken jännittää, kun mies sanoi, että hän haluaisi puhua mun kanssa jostain tärkeästä asiasta. Noin viikkoa tätä ennen hän oli sanonut tuon ensimmäisessä kappaleessani mainitsemani asian, että haluaa miettiä asian loppuun asti ennen kuin tekee mitään siirtoa mihinkään suuntaan. Nyt sitten noin viikkoa myöhemmin mies tiedustelikin multa, että mitä mä haluan loppuelämältäni, millaisia haaveita ja tavoitteita mulla on? Käytiinkin tosi pitkä ja hyvä keskustelu, ja kuten jo oikeastaan tiesinkin, niin meillä on hyvin samanlaiset toiveet elämältä, ihan nykyhetkestä vanhuuteen saakka. Tuon keskustelun jälkeen olenkin sitten ollut taas vähän enemmän varpaillani, ja asia pyörii lähes koko ajan mielessä. Toivoisin kovasti että tuon keskustelun jälkeen mieskin voisi vihdoinkin alkaa olla varma siitä, että minä olen juuri se hänen elämänsä nainen, joka kannattaa taluttaa alttarille. Ja ehkäpä hän tietääkin sen jo, mutta syystä tai toisesta odottaa sitä sopivaa hetkeä, joka tulee... Herra ties milloin. Kyllä on ärsyttävää, kun ei voi tietää mitä toinen asiasta ajattelee! Jollain tapaa tämä kihlaus on kyllä vähän tabu tässä meidän suhteessa. Joskus aiemmassa vaiheessa kävi niin, että mies koki mun puheet (jotka eivät olleet edes mitenkään jatkuvia tai rasittavia) painostuksena, joten tietysti lopetin ne. Ollaan kuitenkin jo suhteen alkuajoista asti puhuttu siitä, millaiset häät halutaan, millaiset nimet annetaan meidän lapsille, millaisissa keinutuoleissa kiikutaan sitten mummuna ja pappana jne. Selkeästi molemmat siis näkee meillä yhteisen tulevaisuuden, ja jutellaankin siitä ihan mielellään. Mieskin katsoo jopa joskus hääohjelmia mun kanssa tv:stä ja kommentoi joitain juttuja "noin ei ainakaan sitten meidän häissä tehdä". Silti kihlaus on jotenkin vähän vaikeampi aihe, siitä me ei oikein voida puhua. Tai minä voin puhua, mutta mies ei oikein asiaa kommentoi, muuta kuin tuon alussa mainitsemani asian. Minähän olen jo kauan aikaa sitten sanonut että olen varma asiasta ja haluan olla miehen kanssa koko elämäni, ja nyt tämä koko juttu on täysin miehen päätettävissä. Olen muutenkin malttamaton, joten tällainen vuosikausia jatkuva epätietoinen odottelu ei ole yhtään hyvästä. Vähän ärsyttää, kun tämähän on kuitenkin yhteinen asia ja yhteinen päätös, mutta loppukädessä kaikki riippuu nyt miehestä. Uskon kyllä, että hän vielä joskus kosii, mutta turhauttaa se, että ihan sama mitä teen tai olen tekemättä, se ei tuo sitä hetkeä yhtään lähemmäs.
