Puff

Minulla on häiden jälkeinen masennus. Häistä on nyt noin 2,5 kk enkä vieläkään ole oikein uskaltanut/osannut käsitellä fiiliksiäni. Alakulo ei johdu siitä, että muistelisin haikeudella häiden järjestelyä, vaan siitä että itse The Päivä meni oikeastaan pieleen kaikin mahdollisin tavoin. Lopputulos oli haaveideni riekaleista häthätää kudottu kyhäelmä jolla yritettiin epäonnistuneesti peittää vain päiviä ennen häitä tapahtunut onnettomuus. Vaikka kaikesta huolimatta päivässä on myös hyviä muistoja joita yritän vaalia, naputtaa takaraivossani kokoajan se, jota ei saa ääneen sanoa: en minä tällaisia häitä halunnut. Ja sitten tulee syyllisyys siitä, että kuinka minä kehtaan pillittää jonkun hääpäivän perään kun sietää olla kiitollinen, ettei tullut häiden sijaan hautajaisia. Ja olenkin, äärettömän kiitollinen. Mutta myös surullinen siitä, etten saanut sitä unelmien päivää jota vuoden ajan touhusin ja järjestelin ja josta jo aika pitkään haaveilin. Onneksi sain kuitenkin unelmien aviomiehen <3

Ehdottomasti näin jälkiviisaana muuttaisin häitä niin, että ne olisi pidetty jonain muuna vuonna. Ihan milloin tahansa muulloin.

Polttarivierasongelmien kanssa täälläkin pähkäillään. Pitäisi kaasoille lähikuukausien aikana antaa lopullinen lista ihmisistä joita haluan polttareihini. Kaasot mukaanlukien listassa on nyt 17 nimeä ja niistä 7 mietityttää. Näistä kaksi on molemmat kaasoni joista toinen asuu ainakin toistaiseksi ihan toisessa maassa ja toinen muuttaa hieman ennen polttari- ja häiden aikaa toiselle paikkakunnalle. Noh, luulisin voivani olettaa että he osaavat järjestää kyllä polttarit matkankin takaa ja jos käy niin että eivät voi osallistua polttareihin niin porukassa on kyllä muitakin varsin omatoimisia ystäviä jotka osaavat ottaa tilanteen haltuun. Mutta olisihan se ikävää jos kaasojen pitäisi jättää polttarit väliin.. - Kaksi polttarivierasta ovat tapauksia jotka eivät varmuudella pääse polttareihini. Toinen on polttarien aikaan kuukauden ikäisen vauvan äiti, toinen taas synnyttää niihin aikoihin. Kummankin poissaolon ymmärrän siis täysin, en missään nimessä oleta että toisen pitäisi jättää pienen pieni vauvansa kotiin ja tulla rinnat maitoa valuen, mahdollisesti silmät univeloista ristissä juhlimaan polttareita. Toinen taas asuu sen verran kaukana että kyllä niillä raskausviikoilla ihan varmasti haluaa mieluummin olla kotona valmiina siirtymään synnytyssairaalaan kuin olla missään muualla. Mutta pitäisikö nämä kutsua silti muodollisuuden vuoksi vai jätetäänkö ne kutsumatta kokonaan etteivät luule että loukkaantuisin tai että en ymmärrä sitä miksi he eivät voi osallistua polttareihini? Voivatko he pahoittaa mielensä jos heitä ei edes kutsuta vaikka onkin itsestäänselvää että osallistumisen odottaminen heiltä on täysin kohtuutonta? Noh, tämä ratkennee itsestään, aion nimittäin ottaa asian ihan suoraan puheeksi, että jos haluavat vaikka osallistua polttareiden ideoimiseen vaikkeivat paikalla olisikaan fyysisesti. - Kaksi vieraista taasen ovat sellaisia joita en ihan rehellisesti kutsuisi jollei se tuntuisi velvollisuudelta. Noh, toisen suhteen ei niinkään vaikkei hänkään ehkä niin läheinen minulle ole (ja hällä on vuosikausia ollut vähän kränää toisen kaasoni kanssa...) mutta toinen on kimurantti. Hän odottaa varmasti kutsua, mutta minusta se tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta. Tiedän että hän loukkaantuu verisesti jos häntä ei kutsuta mutta... noh, hän ei jotenkin istu porukkaan, olemme kasvaneet niin paljon erilleen ja hänellä on vähän kiusallinen tapa olla vähän myrtsi isommissa porukoissa, ei siis välttämättä tule toimeen muiden kanssa ja on vähän huonolla tavalla "suorapuheinen", saattaa siis aika surutta laukoa muita loukkaavia kommentteja. + hänelläkin on jonkinasteista kränää yhden toisen polttarivieraan kanssa... - Sitten on polttariporukan ainoa miespuolinen. Viihtyykö hän? Hän tuntee porukasta yhden läheisesti ja toisen kaasoista pintapuolisesti mutta muut ovat hälle tuntemattomia. Huh tulipa avautuminen. Ja minun ei edes pitäisi miettiä polttareitani vaan jättää se raa'asti kaasojen harteille XD

Minulla on pieni salainen kontrollifriikkeysongelma, joten koen pientä ahdistusta aina kun ajattelen tulevia polttareitani XD Luotan kyllä kahteen kaasooni, tuntevat minut läpikotaisin ja ovat kuunnelleet hyvin toiveitani. Unelmapolttareissani olisi jokin tyylikäs tai hauska (tai molempia) teema jonka mukaan kaikki olisivat pukeutuneet. Hyviä olisi ihan vaikka joku yksinkertainen glamourteema pikkumustineen ja korkokenkineen. Tai vaikkapa itämainen pukeutuminen, tai... noh, Punanaamion nettisivu on täynnä hauskoja mutta tyylikkään näköisiä rooliasuja jos jonkun teeman mukaan mentäisiin. Teemassa todellakin pitäisi kaikkien olla mukana. Nolaamista en haluaisi, mutta jotain pientä toimintaa kyllä. Hyvää ruokaa, seuraa ja hauskaa. Hyvällä kesäilmalla piknik, brunssi tai vastaava olisi pop. Luin jostain (omasta mielestäni) ihan loistavan polttari-idean tässä taannoin jonka ehkä pääsen joskus toteuttamaan tai sitä ehdottamaan sitten kun olen järjestämässä jollekin toiselle polttareita. Ideana on että morsian todistaa päivän aikana olevansa "vaimomatskua" erilaisten tehtävien avulla, jokaisesta suoritetusta tehtävästä morsian saa jonkin palkinnon (juomaa, tai jotain muuta pientä kivaa) ja suorituksesta otetaan kuva todisteeksi. Keskeliäisyydellä ja huumorilla tuosta saisi todella hauskat polttari-ohjelman aikaiseksi. Minä ainakin tykkäisin. Unelmapolttarini olisivat alkoholipitoiset, mutta ei mitkään ryyppäjäiset. En viihdy yökerhoissa joten en haluaisi lähteä jatkamaan iltaa baariin. Johonkin viihtyisään pystäriin korkeintaan. Mieluiten viettäisin ihan vaan aikaa tyttöporukalla. Haluaisin myös päästä nukkumaan ihmisten aikoihin, en ole enää vuosiin jaksanut valvoa myöhään ja yleensä pakkovalvominen on hauskasta kaukana.

Meillä oli juhannuskihlat 2013 ja tulossa on juhannushäät 2014. Suoraan sanottuna en ole kertaakaan aiemmin uhrannut ajatustakaan sille että ajankohta olisi joidenkin mielestä huono. Tosin häämme ovat hyvin vapaamuotoiset ja epäperinteiset. Uskon että ainakin suurimmalle osalle kutsutuista ei ole juhlien ajankohta ongelma. Itse hääjuhlaan ei sukulaisia juurikaan osallistu, vaan vieraat koostuvat kavereistamme joiden kanssa yleensä ollaan vietetty juhannusta aiempinakin vuosina. Tällä kertaa vaan ei porukalla mennä mökille tai kokoonnuta jonkun kotiin vaan vuokraamaamme juhlapaikkaan. Ero normijuhannukseen tällä porukalla ei siis ole kovin suuri, mitä nyt ihmiset toivottavasti pukeutuvat vähän hienommin Seuraavana päivänä sitten käydään ihan lähimmän perhepiirin kesken syömässä. Meillä hääjuhla on vieläpä juhannuksen aaton aattona joka on arkipäivä. Tämä tietenkin on vähän ikävä asia, mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ole sillä vihkiminen tapahtuu maistraatissa. On toisaalta mukava että siten ei ole vaikeuksia saada kampaajaa, ja seuraava päivä on lähestulkoon kaikilla vapaapäivä joten ehkä se ei ole niin kamalaa. En tosin loukkaannu vaikka joku jättääkin häämme väliin hankalan päivän takia, tiedän kuitenkin varmuudella että suurin osa tulee. Pienellä, mutta hyvin toimivalla porukalla on hauskempaa kuin suurella joista puolet on paikalla pelkän velvollisuudentunnon takia. Haluan joka tapauksessa minimoida häistämme kaiken muodollisuuden ja jäykkyyden pois. Meillä ei ole mitään ohjelmaakaan, uskon että keinotekoiselle vieraiden viihdytykselle ei ole tarvetta, vaan tunnelma syntyy ihmisten aidosta halusta olla paikalla ja... no, juhlia.

Minulla on järjetön pelko jos toinenkin: - Pelkään että jompikumpi vanhemmistani pilaa hääni. Enemmän pelkään että isäni ei saavu paikalle ja että sitten menee silkaksi itkuksi koko homma. En osaa yhtään sanoa kuinka realistinen tämä pelkoni on. Toinen vanhempiini liittyvä pelko on että jompikumpi tai molemmat valittavat valitsemastani marssijärjestyksestä eivätkä taivu siihen (he ovat eronneet eikä heitä voi laittaa yhtäaikaa samaan tilaan, joten he vierailevat häissäni vuorotellen). Järjellä ajatellen luulisi että vaikka he kaikin tavoin haluavat toisilleen tehdä kiusaa niin sitä ei toteutettaisi lasten kautta, mutta tämä on ikävä kyllä jo nähty perhetapahtumissa monta kertaa aiemmin. Tämä on peloistani kaikkein realistisin. - Pelkään että vieraat pettyvät, juhlat eivät tule olemaan perinteiset vaan hyvin epämuodolliset. Moni ajattelee häistä heti että ilmaista ruokaa ja juomaa, mutta meidän häämme tulevat olemaan enemmän coctail- tilaisuuden tyyppistä joten voi olla että tarjoilumme kaikista ennakkovaroituksista huolimatta ovat joidenkin mielestä liian köykäisiä. - Pelkään yleensäkin että ihmisiä ei kiinnosta häämme. - Pelkään että emme pääse yhteisymmärrykseen vieraslistasta mieheni kanssa. - Kaikkein eniten pelkään että ahdistun juhlien järjestelyn monimutkaisuudesta siinä määrin että perun kaiken ja menemme naimisiin vain maistraatissa ilman sen kummempia juhlallisuuksia, jota sitten kadun myöhemmin.

Kiitos vastauksesta!

Heips, otsikossa näkyvään kysymykseen haen vastausta täältä, sillä en pääse vierailemaan kultasepänliikkeessä vielä aikoihin. Toivottavasti tuo laittamani kuva näkyy. Eli: kihlasormukseni on kuvioitu niin että reunat ovat hieman kulmikkaat, ja kaipaisin ammattilaisen näkemystä siitä että onko tällä tavalla kuvioitua sormusta mahdollista pienennyttää puolikkaan koon/yhden koon verran ilman hirveän näkyviä jälkiä, tai voiko sormusta pienentää lainkaan? Sormusta ostaessa sormeni olivat hivenen turvonneet joten kaiverrutettavaksi meni sitten hieman liian iso sormus ja koko huomattiin vasta kun sormukseen oli jo kaiverrettu Sormus on vain aavistuksen verran iso, viileässä se meinaa luiskahtaa pois sormesta mutta muuten pysyy mitenkuten väljästi, eli pienennystä tarvitsisi vain hiukan, mutta onko tämä mahdollista kuvioinnin takia?

Sanokaas paremmin tietävät ihan rehellisesti, onko silkkaa haihattelua suunnitella että Oulun seudulla voisi järjestää n. 1000 eurolla juhlat joissa maksimissaan 50 henkilölle tarjoaisi juotavaa ja iltapalaa? Eli ei siis kokonaista ateriaa, vaan pientä suolaista ja makeaa naposteltavaa juomien oheen. Olen maanisesti selannut eri vaihtoehtoja, mutta tuntuu että mistään ei saa edes summittaista arviota hinnasta, joka paikkaan pitäisi lähettää tarjouspyyntöjä. Turhauttaa kun ei ole mitään käryä siitä onko budjettitavoite naurettavan alhainen vai ihan realistinen. Tuolla tonnilla pitäisi siis saada - Juhlatila jota ei tarvitse itse siivota ja jossa saisi kuitenkin viipyä ainakin sinne puolilleöin. - ainakin alkumalja, boolia + muutama juoma-annos per nenä. (Sen jälkeen vieraat voivat juoda omakustanteisesti) - Suolaista iltapalaa, makeaa naposteltavaa. Auttakaa morsiota hädässä!

Haluamme maksaa itse. Luulen että vanhemmat haluavat jonkin verran osallistua, mutta tuntuisi jotenkin kiusalliselta vastaanottaa suuria rahasummia, varsinkin kun meidän häät ei ole edes kovin perinteiset. Budjetiksi maalattiin 2000 e, mutta saa nähdä mihin summiin se paisuu.

Naimisiinmenosta oltiin puhuttu kepeästi vitsaillen muutamia kertoja, tiedossa oli että molemmat haluavat naimisiin. Kosinta tuli silti yllätyksenä, siltä kaikesta läpän heitosta huolimatta en tosissani uskonut mieheni kosivan vielä pariin vuoteen, ja olin jo miettinyt että olisin vuoden sisään kosinut itse. Sain sen perinteisen yhden polven varassa olevan kosinnan "tuletko vaimokseni?" kysymyksen kera, ja olihan se tämän tytön elämän romanttisin hetki <3

Eilen vatvoin koko päivän, siis ihan koko päivän tuota mitä viimeksi kirjoitin. Mietin mistä tämä kosintahaaveilu alkoi, siitä että kaveripiirissä sormuksia lenteli sinne tänne ja miehi rojahteli polvilleen tyttöystäviensä eteen tuon tuostakin. Mietin erästä kaveripariskuntaa joka oli ollut yhdessä suunnilleen saman verran kuin me, ja joissa toinen osapuoli piti itsestäänselvänä että jo vuoden seurustelu riittää koeajaksi, sitten pitää jo tietää mihin mennään ja merkiksi kihlasormukset. Minulle aiemmin ei ole ollut näillä asioilla mitään väliä, en ikinä halunnut edes naimisiin, tai jos niin sitten käytännön syistä. Kaikki alkoi todella kepeästi. "Jos kaikki muutkin kihlautuu, miksei mekin?" - ajatuksesta ja siitä että mies teki selväksi haluavansa naimisiin. Mietin että kyllähän minäkin haluan, nimenomaan tuon miehen kanssa, mutta sillä ei ole väliä milloin tai missä puitteissa. Kunnes alkoi tämä netin selailu aiheesta. Missä seurustelun vaiheessa muut kihlautuvat, miten muiden miehet on kosineet, millaisia sormuksia ihmisillä on, millaisia häitä he suunnittelevat. Ja nyt tekee mieli nauraa itselleni. Vielä puoli vuotta sitten minulle oli yksi hailee kosiiko mies ikinä, nyt odotan jatkuvasti henkeä pidätellen milloin se tapahtuu. Jos mies vie minut syömään, takaraivossa on ajatus "nyt!", jos edessä on jokin juhlapäivä, ajattelen "tänään!" jos mies katsoo minua intenssiivisesti silmiin ja kuiskaa rakastavansa, aivoni lävistää "NYTKÖ?!". Ja sitten tulee se pikkuinen pettymys joka on joka kerta pikkuisen isompi. Onneksi sentään olen kyennyt kätkemään sen pikkuisen pettymyksen, ja näennäisesti nauttimaan siitä romantiikasta ilman kosintaa mitä mies on järjestänyt. Mutta näennäisesti nauttiminen ei riitä, haluan pystyä oikeasti, aidosti olemaan onnellinen ja iloinen siitä miten mieheni minua hemmottelee. En halua että joku typerä puuttuva kosinta on mustana aukkona siinä kaiken kauniin keskellä. Samaan tapaan kun olen jo tsekkaillut netistä millaisen sormuksen haluan, millaisessa miljöössä haluaisin hääni pitää, mitä haluaisin häissäni olevan ja milloin haluaisin niiden olevan, niin on omat haaveeni mustana aukkona rumentamassa todellisuutta sitten kun aika on. (Taidan itseasiassa nyt vähän jo ymmärtää, mistä Bridezillat on syntyneet XD) Tämä on ihan naurettavaa. Tälle on pakko olla jokin ratkaisu. Ja tottakai on, täälläkin moneen kertaan esitetty ajatus: miksi minä en kosisi? Nii-in. Miksipä en. Olen vannonut itselleni että miehellä on aikaa siirtoonsa seuraavaan karkauspäivään asti, mutta nyt aloin aprikoimaan että entä jos kosisin aiemmin? Sain itseasiassa eilen todella loistavan idean miten sen tekisin. Se vaatisi kovasti vaivannäköä, mutta saattaisi olla jopa sen arvoista. Jouluaatto olisi kosinnan ideaa ajatellen täydellinen päivä, siihen olisi vielä aikaa, mutta aikaa tämä projektini vaatisikin. Mutta sitten herää epävarmuus, uskaltaako sittenkään? Mies on sanonut selvällä suomenkielellä että haluaa itse olla se joka kosii, mutta toisaalta minäkin olen sanonut että jollei hän saa aikaiseksi, saatan se minäkin kosia. Nyt mietin kuumeisesti... kosinko ensi jouluna, vai annanko alkuperäisen suunnitelman mukaisesti miehelle aikaa siihen karkauspäivään asti? Jos kosin jouluna, niin voin samalla luontevasti myös ehdottaa itselleni mieluista häiden ajankohtaa, johon mies voisi suostua tai ehdottaa omasta mielestään parempaa ajankohtaa. Ainakin se on varmaa että jos toteutan tuon suunnittelemani joulukosinnan, niin se pitää minut kiireisenä ja touhukkaana niin etten enää odottaisi miehen kosivan jokaikinen merkkipäivä ja epämerkkipäivä. Mutta sitten taas tulee olo että saatan jänistää tosipaikan tullen...

Täältä pesee spontaania jupinaa vailla punaista lankaa! (Heh heh) Tänään on tosiaan tullut taas pyöriteltyä mielessä ihan liikaa näitä asioita ja tajusin ikäänkuin saahavani omaa jalkaani näitä miettiessä. Aloin pohtimaan että kesä 2015 olisi aika jolloin olisi täydellinen elämäntilanne naimisiinmenolle. Siinä olisi sekä aikaa että rahaa häihin ja/tai häämatkalle. Sen vuoden syksystä lähtien sitten elämä on taas sellaista pyöritystä (jos kaikki menee niinkuin strömsössä) että ei ole aikaa pariin kolmeen vuoteen ainakaan mitään juhlia järjestää saati toviin irrottaa viikkoakaan reissulle joka voisi olla häämatka. Ja sitten minä alan olla jo sen ikäinen että olen jo ohittanut sen iän jolloin haluaisin mennä viimeistään naimisiin (okei, tämä on todella typerä ja pinnallinen lausahdus, mutta haluaisin olla hääkuvassa vielä kohtuullisen nuori ja nätti). Dramaattisesti siis akkamaiseen tyyliin vetäisin koko jutun päässäni ihan överiksi, että naimisiin 2015 mennessä tai ei ikinä. Ja samalla muserruin ymmärtäessäni että mitä enemmän minä haaveilen siitä mitä minä unelmoin häideni olevan ja milloin minä ne haluan olevan, sitä korkeammalta tipun kohdatessani sen totuuden että naimisiin menee jos menee myös mies jolla on myös se 50% sananvaltaa kaikkeen. Ja koska olen pohjimmiltani lapsellisen itsekäs eukko (ainakin tämän hetken 'en pääse naimisiin silloinkun haluan' -angstissani) niin mitä enemmän todellisuus, kosinnan ja häiden aika paikka ja tapa eroaa unelmista joita olen vatvonut vatvomasta päästyäni, sitä vähemmän osaan nauttia ja olla onnellinen sitten siitä minkä todellakin pitää olla tärkeintä: että saa jakaa elämänsä rakkaansa kanssa. Aviolla tai ilman. Ja sen päivän jos/kun päätämme yhdessä virallistaa suhteemme, tulee olla molemmille se erityinen päivä. En ikimaailmassa halua olla päsmäröivä morsian joka vetää sulhoaan kuin pässiä narussa suomatta ollenkaan sananvaltaa. En voi päättää näitä asioita yksin, joten itseäni minä muilutan haaveilemalla tietyntyyppisistä häistä tai niiden tietystä aikarajasta, koska meitä kuitenkin on sitten aikanaan päättämässä asioista kaksi, en ole yksin menossa naimisiin. (Enkä vielä kaksinkaan *jupinaa, jupinaa*) Ehkä minä en ole vielä kypsä menemään naimisiin, sillä tällä hetkellä hermoilen lähinnä sitä että jos mies kosisi lähiaikoina, niin entä jos hän haluaakin paljon pidemmän kihla-ajan kuin minä. Tai jos hän ei ole vielä kosinutkaan siihen mennessä kun itse haluaisin jo rouvastella menemään? Pelkään sitä pettymystä, kun olen haaveillut ja puoliksi suunnitellut unelmieni häät ja häämatkan, mutta niiden toteuttaminen menee käytännön syistä mahdottomaksi tuon 2015 kesän jälkeen. Tiedän että ne juhlat eivät ole Se Juttu, naimisiin mennään rakkaudesta eikä pirskeiden takia eikä sillä pitäisi olla mitään merkitystä että miten häitä viettää vai käykö vain maistraatissa pikavisiitin jos puoliso vierellä on oikea, mutta jäänkö sitten loppuiäkseni harmittelemaan sitä etten saanut mitä halusin (tarkoituksella muotoilin lauseen kuulostamaan itsekkäältä ja sikamaiselta, koska sitä tämä asenteeni on). On se taas vaikeaa. Miksei aivoissa voi tiettyjä ajatuksia vain sulkea offline-tilaan?

Tämä aamu on mennyt hääblogeja selaillessa. En kyllä ymmärrä miksi tieten tahtoen nostatan itselleni aviofiilinkejä vain päätyäkseni taas hokemaan itsekseni "älä odota kosintaa, älä odota kosintaa, älä odota sitä helkkarin kosintaa!" No, mies ei ole yhtään helpottanut oloani. Pari viikkoa takaperin eräällä pitkällä automatkalla puhuttiin pitkään "sitten kun me mennään naimisiin niin meidän häissä..." - teemalla. Ja sen jälkeen mies on heitellyt juttuja jotka voisi jollain vainoharhaisuudella tulkita vihjailuiksi, mutta terve järki sanoo että ei se nyt mistään naimahommista puhu, kunhan vaan heittelee vitsejä mistäsattuu. Yksi asia mitä olen pohtinut, ja mistä ajattelin kysäistä täältä että tietääkö kukaan miten KELA:n opintotuet menevät avioparin kohdalla jotka asuvat eri paikkakunnilla? Otetaanko puolison tulot huomioon opiskelevan tukien suhteen mikäli toinen opiskelee toisella paikkakunnalla ja hällä on siellä opiskelija-asunto? Yritin googlettaa, ja etsiä kelan sivuiltakin vastausta mutta kaikkialta tulee ristiriitaista tietoa ja nekin vain tapauksissa joissa aviopari asuu samassa osoitteessa toisen ollessa opiskelija. EDIT: Ahaa nyt löysinkin Kelan sivuilta luettelon etuuksista joihin avioliitto vaikuttaa, eikä opintorahaa tai asumislisää mainita. Eli naimisiinmenolla ja puolison tuloilla ei ole vaikutusta opintotukeen?

Onneksi olkoon Othilia!

JAHAS JAHAS! Nyt on meillä mies alkanut minua jo kiusaamaan tällä aiheella XD On tuo varmaan jo ajat sitten huomannut että naimisiinmenot pyörii tytöllä mielessä ja asiasta ollaan säännöllisen epäsäännöllisesti keskusteltu kepeästi vitsaillen jo iät ja ajat. Nyt sitten mies on alkanut heittelemään sellaisia heittoja että jos suhteessa nainen moisia vihjauksia viljelisi, se tulkittaisiin siekailematta painostamiseksi XD Ensin mies sanoi jokin aika sitten että ehkäpä minun pitäisi rengastaa hänet. Uhkailin takaisin että saatanpa sen tehdäkin. Pari päivää sitten naljailin vitsillä miehelle siitä että hän työssään saa pian opastaa ja perehdyttää kesätöihin tulleita nuoria opiskelijaneitosia, ja kehoitin torjumaan kohteliaasti kaikki tulevat treffipyynnöt, johon mies pyöritteli sormiaan ja sanoi että ei näy sormusta sormessa ei. Oikeastaan tästä sitten aloin melkeinpä vakavissaan pohtimaan että pitäisikö minun kosaista, kun tuo oikein kerjää sitä kyselin ohimennen että mitä materiaalia herra haluaa sormuksensa olevan, mutta se olikin sitten hankala kysymys, kun mikään materiaali ei tunnu kuulema miehelle omalta. Ja eilen mies jotain myhäili ja kun kyselin että mikä myhäilyttää, sanoi että "Ajattelin........sitouttaa sut itseeni tiukemmin lähiaikoina." Tosin melkein heti perään totesi että nyt ei voikaan niin tehdä kun tuli sen ääneen sanoneeksi. No voihan! Itseasiassa odottelusta tuli nyt ainakin vähän hauskempaa, kun ollaan puolin ja toisin uhkailtu toisia sormuksilla. Saas nähdä kumpi saa ensin jahkailusta tarpekseen ja kosii toista. Ha hah! Ei tässä kyllä edelleenkään mikään kiire ole, mutta haaveilu on ihanaa.

Meillä ei miehen tarvitse ainakaan pelätä että jouduttaisiin häiden vuoksi velkavankeuteen Omat haaveeni ovat varsin edullisia. Suuret häät ovat kauhistus, joten ne hulppeimatkin vaihtoehdot ovat melkein millä tahansa mittapuulla vain vähän rahaa syöviä. Kaavailemani vaihtoehdot kalleimmasta halvimpaan: 1. Hääjuhlaillallinen n. 30 hengelle. Paikassa jossa tämän haluaisin pitää tuo maksaisi n. 2000e ruokineen juomineen ja tilavuokrineen. Tämä kallein ja hienoin vaihtoehto tosiaan käsittää ainoastaan illallisen. En halua (eikä mieskään uskoakseni halua) sen suurempaa tai sen monimutkaisempaa. Tarjoaisimme hienoissa puitteissa illallisen lähimmälle perheelle ja rakkaimmille ystäville aveceineen. Tosin tämä ei ole kovin todennäköinen vaihtoehto, sillä omia vanhempiani ei voi tuoda molempia samaan aikaan samaan tilaan ilman kolmannen maailmansodan syttymistä, joten ahdistun jo pelkästään ajatustasolla siitä että jos haluaisin toteuttaa tämän haaveen, olisi pakko kohdata tämä ongelma. 2. Naimisiin karkaaminen. Menisimme naimisiin maistraatissa ja karkaisimme häämatkalle josta laittelisimme sitten postikorttia perheille että mentiin tässä naimisiin Hinnaksi tulisi vain matkan hinta eli varmaan alle tonnilla selvittäisiin jos otettaisiin jokin äkkilähtö. 3. Maistraatti johon vanhemmat todistajiksi ja sen jälkeen tarjoaisimme heille ruuat jossain kivassa ravintolassa. Hinta joissain satasissa. Siinäpä ne minun unelmieni häät ei ainakaan minun mieheni voi sanoa että olisi liian vaivalloista tai kallista XD Mutta noh... sitä kosintaa saanee täälläkin odotella vielä ehkä vuosiakin. Tuo edellä mainittu suomi24ketju "miksi kosit" aiheuttaa ahdistusta koska siinä esiintyneet täälläkin mainitut urpovataukset "en aio kosia ikinä mutten kerro siitä toiselle" aiheuttavat typeriä, irrationaalisia kauhukuvia ja vainoharhaisia ajatuksia vaikka tiedän että oma mieheni ei tasan taatusti ajattele tuolla tavalla.

Minua jupisuttaa nyt oman miehen kosimattomuuden lisäksi eräs toinenkin mies. Minusta on mukavaa että miehiä on myös kavereina, mutta nyt alan olla jo kypsä tähän samaan kuvioon mikä toistuu mieskavereiden kanssa. Vaikka teen heti tuttavuuden aluksi aina selväksi sen että olen onnellisessa parisuhteessa, rakastan miestäni ja EN ole muista miehistä kiinnostunut kuin kaverimielessä, jokin tuossa jää aina uppoamatta kalloon. Puhun paljon miehestäni ja suhteestamme, enkä varmasti ole jättänyt mitään tulkinnanvaraa siitä etteikö suhteessamme olisi kaikki kunnossa ja ettenkö olisi umpirakastunut mieheeni. Ja SILTI, tämä ei ollut ensimmäinen eikä kolmaskaan kerta kun miespuolinen kaveri yrittää suorasukaisesti iskeä minua. Sinne meni sekin vuosien kaveruus sitten. Tämä kaverimies vieläpä aika röyhkeään tapaan ilmaisi että KUN minun ja mieheni suhde päättyy niin hänestä pitäisi ottaa seuraava poikaystävä. Kyllä kiehutti. Tympäisee suunnattomasti että mukavat tyypit joiden kanssa mielelläni olisin kaveri (ja VAIN kaveri) eivät ota parisuhdettani vakavasti. Se sormus saattaisi edes jossain määrin konkretisoida sitä että parisuhteeni on aikuisten oikeasti vakava, enkä ihan aikuisten oikeasti katsele muita miehiä vaan toiset miehet ovat siellä friendzonella ja pysyvät. En kuitenkaan tästä episodista viitsisi miehelleni mainita, sillä en kuitenkaan halua että tuo tyyppi joutuu mieheni mustalle listalle, vaan otan itse kaikessa hiljaisuudessa tyypistä roimasti etäisyyttä. Tämä lienee yksi syy miksi haluaisin esitellä itseni rouvaksi, ei tarvitsisi miettiä että miten jollekin on voinut jäädä epäselväksi että olen onnellisessa, vakavassa parisuhteessa josta en ole lähdössä yhtään kenenkään matkaan. *ärinää murinaa* Mies muuten on tainnut bustata minut Tai siis kosintahaaveeni, uskoisin. Euroviisujen aikaan suomen kappaleen soidessa tuli kuittailua että "tuo taitaa sun ajatuksiasi kuvastaa aika hyvin?" En myöntänyt enkä kieltänyt, kysyin vain että mitä vaikka haaveilisinkin. Tuohon se ei enää sanonut mitään.

Olen samaa mieltä että sillä ei hirveästi pitäisi olla väliä miten muut kihlautuvat tai ovat kihlautumatta. Mutta ns. teinikihlojen yleistymisen johdosta on kieltämättä alkanut hieman nyppimään se että kihlauksen merkityksestä ja määritelmästä on tehty mielipideasia. Kun itse kihlaudun, niin toivon sormuksen viestittävän muille sanattomasti että olen menossa naimisiin, siinä missä kaksi sormusta sitten viestittäisivät että olen naimisissa. Nykyään jos näen vaikka kadulla törmätessä jollain puolitutulla sormuksen, en voi small talkin yhteydessä onnitella tulevista häistä koska on melkein 50/50 mahdollisuudet onko sormuksen viesti tarkoitettu kuuluvan "olen kihloissa, siis menossa naimisiin" VAI "olen kihloissa, siis seurustelen vakavasti". Jälkimmäisessä tapauksessa olisi todella kiusallista onnitella/kysyä häistä, mikäli ko. ihmisen mielestä kihlaus ei tarkoita aikaa kosinnan ja häiden välillä, vaan "pelkkää" merkkiä sitoutumisesta tai sitä että naimisiin saatetaan mennä sitten joskus jos siltä tuntuu. On onniteltava kihlauksesta itsestään, mikä on tietenkin poliittinen ratkaisu tähän, mutta sitten kun itse olen kihlasormuksen kantaja, niin harmittaa että ympärillä olevat ihmiset eivät sormuksesta itsestään voi tietää olenko vain vakavassa suhteessa vai menossa naimisiin. Tuntuu turhauttavalta että jos olisin sen small talkin toisen osapuoli, minua onniteltaisiin kihloista ja joutuisin vielä erikseen tähdentämään että olen siis suunnittelemassa häitä. Tämä oli tietenkin vähän OT keskustelun aiheeseen joka on täysin päinvastainen tilanne. Mutta oli kyseessä sitten se että ihmiset kihlautuvat aikomatta mennä naimisiin tai että mennään naimisiin ilman kihloja, niin se että ihmisillä on tyystin eri käsitys sille mitä kihlaus tarkoittaa, aiheuttaa ihan ymmärrettävästi hämminkiä muissa ihmisissä. Kihlauksella nyt kuitenkin on se Yksi Ainoa Virallinen määritelmä, ja kun itselle kihlauksen tarkoitus on itsestäänselvästi se miten sanakirja sen määrittelee, sitä toivoisi että ei joutuisi omien kihlojensa merkitystä selventämään kenellekään. Mutta loppujen lopuksi. Kukin tyylillään, jos ei miellä olevansa kihloissa vaikka avioituukin niin olkoon niin. Voihan esim. harvakseltaan ratsastusta harrastava kieltää olevansa "ratsastaja", mikäli mieltää itse ratsastajan tarkoittavan aktiiviharrastajaa tai kilparatsastajaa. Tai sitten joku voi ostaa itselleen kitaran, pitää sitä esillä aikomatta kuitenkaan soittaa sitä ja väittää silti olevansa kitaristi mikäli omasta mielestään siihen riittää pelkkä kitaran omistaminen. Ulkopuolinen saattaa silti käsittää toisin, ja se on vain hyväksyttävä.

Joo-o. Vuosipäivä floppasi ja pahasti. Kaikesta rautalangastavääntämisestä huolimatta miehelle ei ollut valjennut että päivällä on minulle iso merkitys vaikkei hälle itselleen olekaan. Miehen kiinnostumattomuus kaikkea yhteistä tekemistä ja romanttisuutta kohtaan veti oman mieleni matalaksi. Vaikka kerroin miehelle mikä minua nyppii, hän ei siltikään ymmärtänyt että hänen pitäisi jotain asialle tehdä (okei, aloitteellisuus on selkeästi liikaa vaadittu, mutta mies ei jaksanut edes kiinnostua minun aloitteistani!), ja vielä päiviä myöhemminkin kieriskelen salaa mielenpahoituksen syövereissä vaikka asia jo selvitettiin ja sovittiin. Mies ei kuulema vain tajunnut että päivä oli minulle tärkeä. Ei siitä huolimatta että sanoin asiasta suoraan ja epäsuoraan sen sata kertaa. Hyvä juttu: varmistuipahan ettei kosimishommia taida tässä taloudessa olla vielä vuosikausiin, joten odottelu on turhaa. Huono juttu: vaikken missään vaiheessa kosintaa odotellut vakavissaan, niin olisin silti halunnut haaveilla siitä ja kuvitella edes leikkimielisesti sen olevan ihan nurkan takana. Noh. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä pitäisi nyt yrittää päästä yli penkin alle menneestä vuosipäivästä ihan oikeasti eikä vain näennäisesti. Ärsyttää itseänikin että piilokiukuttelen miehelle jo kolmatta päivää vaikka yritänkin olla niin tekemättä.

Voi jupina! Nyt kyllä tuntuu siltä että minun olisi pitänyt jotain tehdä toisin. Olen aina ajatellut kohtuullisen hyvin tiedostavani sen että miehet on täysin sokeita kaikelle vihjailulle ja rivienväleille, niille pitää kaikki sanoa suoraan juuri sellaisena kuin asiat ovat ilman kiertelyjä tai kaunopuheita. Mutta nyt joudun toteamaan että edes minun ”suoraan sanomiseni” on liian monimutkaisesti ilmaistu jotta mies ymmärtäisi mitä haen takaa. Meillä on tänään vuosipäivä, ja turhauttaa se että olen varmaan viimeisen viikon ajan yrittänyt saada miehen kalloon uppoamaan että haluaisin jotain erityistä romantiikkaa tänään. Enkä nyt puhu edes siitä riivatun kosinnasta, sen suhteen olen aikalailla jo heittänyt toivot tämän vuoden osalta. Mutta vuosipäivään olisin toivonut mieheltä jonkinlaista satsausta ja luulin esittäneeni tämän toiveen aika selkeästi. Tai sitten en, mies tietää että haluan päivään jotain spesiaalia, mutta taisi ymmärtää sen niin että aion järjestää sen spesiaalin itse. Hitsi. Pakko sanoa että oma mokani, olisi pitänyt vain kerran sanoa joskus viikolla painokkaasti että ”toivon että sinä järjestäisit meille jotain kivaa vuosipäiväksi”. Se mitä tuon sijaan sanoin oli ”minua harmittaa että minä olen aina se joka järjestää jotain extrakivaa vuosipäivinä ja ystävänpäivinä jne.” ja pitkin viikkoa sitten muistuttelin että se on se vuosipäivä tulossa. Ei näin tytöt, ei näin. Mies siis tuosta ymmärsi ainoastaan sen että minä en haluaisi järjestää vuosipäivähemmotteluja, joten hänen ratkaisunsa on että mitään ei tarvitsekaan olla. Ja koska kuitenkin ilmaisin että haluaisin jotain treffintapaista, niin homma päätyikin taas tähän että minä valitsen jonkin huokean ravintelin jossa käydään syömässä ja leffan joka käydään katsomassa ja siinä se. Meillä muutenkin on vuosipäivien, synttäreiden ja ystävänpäivän jne juhliminen pienimuotoista, mitään lahjoja ei olla ikinä vaihdettu vaan lähinnä ollaan käyty tekemässä yhdessä jotain kivaa ja ulkona syömässä. En odotakaan sen suurempaa, se riittää kyllä mutta toivoisin ihan hirveästi että mies olisi edes joskus vähän aloitteellinen tässä. Tiedän kyllä että miehen filosofia on että merkkipäivät ovat vain päiviä muiden joukossa ja on tärkeämpää osoittaa rakkautta tavallisina päivinä kuin kerran pari vuodessa. Totta se on ja arvostan ihan hirveästi sitä arkipäivän romantiikkaa josta saan usein nauttia, mutta pitääkö sen sulkea pois merkkipäiväromantiikan? Ensi vuonna viisaampana sitten heitä pallon raa’asti miehelle ja sanon suoraan että toivon jotain kivaa ja haluan että hän järjestää koko kivan. Vai……. olenko ihan hirveän vaativa ja kiittämätön akka?

Minulla myös on tuo ehdoton ajatus että kosinnan pitää ehdottomasti tulla mieheltä ilman painostusta. En usko että voisin tuntea samaa ylpeyttä, rakkautta ja yleistä onnea jos joutuisin miehen taluttamaan kultasepänliikkeeseen sormuksia hakemaan. Haluan että kosinta tulee rakkaudesta ja sitoutumisen halusta, ei ulkoisista odotuksista tai painostuksista. Siksi koen vaivaannuttavana omat haaveeni avioliitosta, ja ajattelen hysteerisesti että onko se nyt painostamista jos katsomme elokuvan jossa mennään naimisiin XD Noh, luotan siihen että mies kosii sitten kun hänestä se tuntuu hyvältä. Ja kuten olen aiemmin näissä ketjuissa vannonut, jollei karkausvuoteen 2016 mennessä ole kosinut niin minä kosin. Tosin välillä olo on epävarma... Entä jos hän sanoo ei? Jos odottelen vuosia, kosin itse ja hän sanoisi ei... Mitä sitten? Tällä hetkellä tuntuu että avioliitto ei ole mikään kynnyskysymys, voisin olla mieheni kanssa hamaan kuolemaan asti ilman naimisiinmenoja, mikäli hän ei haluaisi ikinä naimisiin.. Mutta ristiriita tuleekin siinä että mieheni haluaa naimisiin joskus, mutta jollei hän halua naimisiin minun kanssani niin olenko pelkkä korvike parempaa odotellessa

Kävin päiväkaljalla ja nyt tekee mieli huutaa: HALUAN NAIMISIIN!!! Kiitos ja anteeksi. (...oh come on, tunnen _syyllisyyttä_ siitä että kepeässä humalassa kirjoitan nettipalstalle haluavani astella avioon....)

Voi sormukset... pyörikää jo ulos mielestäni kiitos! TAAS tuli tuttavapiiristä ilmoitus tulevista häistä. Vaikka olen aidosti onnellinen kavereiden puolesta, niin itsellä tulee aina vähän sellainen "höh!" olo kun joku ilmoittaa kihloista. Olen huomannut itsessäni kerrassaan raivostuttavan tavan kyyläillä toisten sormuksia, kuinka hienoja saavat sormessaan kantaa... Ja sitten kateudesta puhisen hiljaa Päässä nyt pyörinyt lähinnä pessimistinen ajatus että itselläni ei ole tuo vielä pitkään aikaan kohdalla... Kaikki miehen kanssa asiasta käydyt keskustelut ovat aika yksiselitteisiä. Mies ajattelee avioasioita kyllä, muttei taatusti kosi tämän ympärillämme myrskyävän kihlabuumin aikana, eikä muutenkaan vielä pariin/muutamaan vuoteen. Minua taas ärsyttää tietää nämä asiat ja SILTI tahtomattani odotella yllärikosintaa hetkenä minä hyvänsä. Välillä olen murehtinut tulevaa myös siinä määrin että kun valmistun yliopistosta, olen 27 tai huonolla tuurilla 28-vuotias. Olenko siihen mennessä jo astellut avioon vai vieläkö avovaimoilen? Ja jos olen naimisissa, onkohan vakituinen työpaikka haave vain, olisinko lapsettomana, vastikään naimisiin menneenä naisena tikittävä raskauspommi työnantajille? Siinä mielessä saattaisi melkein olla turvallisempaa olla neiti vielä rouvan sijaan Mutta ei, kyllä minä siltikin haluaisin siihen mennessä jo naimisiin. Mutta turha kait näillä asioilla on päätään vaivata, kyllä se elämä heittelee kuitenkin yllätyksiä matkan varrelle.

Eilen aihetta sivuttiin taas täällä päin. Puhuttiin kepeästi ja vitsaillen, mies mm. sanoi että eihän me voida mennä naimisiin ennenkuin minä opin hyväksymään sen että hän nyt vaan välillä haluaa ostella minulle kalliita lahjoja kun yleensä kiusaannun siitä että mies menee ja ostaa minulle jotain mitä tarvitsisin mutten raaskisi itse ostaa hinnan vuoksi, ja mies aina hokee että hänen rahansa ovat meidän yhteisiä rahoja ja siksi hänellä on oikeus hemmotella niillä minua pilalle XD Siitä se keskustelu sitten lähti, saatiin siinä selvennettyä että joo, molemmat haluavat naimisiin, kyllä. Ja että kihlaus molemmille merkitsee sitä että siitä aletaan sitten häitä järjestämään. Tästä tuli sitten leikkimielistä kinaa että millaiset häät järjestetään, siitä kun ei ihan samaa mieltä olla. Tästä sitten päästiin aasinsiltoja myöten puhumaan miten yksi ystäväpariskunta menee naimisiin ensi kesänä, että on kiva päästä häihin osallistumaan. Ja sitten minä kysyin että tietääkö mies milloin eräs toinen puoli vuotta sitten kihlautunut kaveripariskunta aikoo häitä tanssia. Mies sanoi että ei aavistustakaan eikä varmaan vielä moneen vuoteen, kun kihlaus ilmeisesti on heille vaan sellainen suhteensyvennys, olotila josta ei ole kiirettä pois. Ja sitten.... Mies sanoi että kohteliaisuudesta me ei voida naimisiinmenoja miettiä ennen kuin tämä häitä edes miettimätön kaveripariskunta on vihitty. (MIKSEI MUKA?!) Voihan räkä.... Noh... Karkausvuosi 2016, täältä tullaan...