Eternityandwe

Olen elämäni varrella miettinyt tätä aihetta monesti eri näkökulmista. Naimisiinmeno ei tosin ole ollut koskaan itselleni ajankohtainen, ennen kuin nyt. Asiat menivät omalla kohdallani niin, että kihlauduimme suht nopeasti, muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Tunsimme kyllä erittäin hyvin toisemme ennen seurustelun alkua, ja olimme keskustelleet mm. elämänkatsomuksistamme, arvoistamme, menneisyydestämme (myös huonoine puolineen) ja heikkouksistamme hyvin avoimesti ja syvällisesti, vielä ilman "siinä mielessä"- ajatusta. Hääpäivää ei ole sovittu, mutta emme aio asian kanssa jahkailla vuosikausia, asiahan on jo päätetty. Täällä on ollut monia hyviä pointteja pikaisesta naimisiinmenosta puoleen ja toiseen, joita olen itsekin miettinyt, ja molemmissa on viisautta. Olen tullut siihen tulokseen, että: Tärkeää ei ole se aika, vaan toisen tunteminen. Jotkut ihmiset eivät tunne toisiaan syvällisesti kymmenenkään vuoden päästä, koska on täysin ihmiskohtaista kuinka paljon syvimmistä tuntemuksistaan ja ajatuksistaan pystyy tai haluaa avautua ylipäätään kenellekään. Jollekin pystyy avautumaan päivässä enemmän kuin jollekin toiselle koko elinaikana. Jos molemmat kokevat että pystyvät rehellisesti avaamaan sisimpänsä toiselle ilman pelkoa, hyväksyvät toistensa heikkoudetkin, saavat ymmärrystä ja tukea ajatuksiinsa ja mahdollisiin kipuiluihinsa ja elämän vaikeuksiinsa, ollaan lujalla pohjalla lyhyelläkin aikataululla. Voi olla, että usein ihmisillä menee tuossa avautumisessa ja rehellisyyteen oppimisessa aikaa. Siinä on varmasti paljon eroja, kuinka ihmiset sen seurusteluajan käyttävät. Joillakin se menee korostetusti seksiin, läheisyyteen ja romanttisiin kokemuksiin, jotkut puhuvat enemmän kaikesta maan ja taivaan välillä. Jos toisen tunteminen perustuu enimmäkseen fyysisyyteen ja rakastumisen tunteisiin, ei tietenkään pohja ole kovin luja avioliitolle. Ei ikänumero, vaan henkinen kypsyys ja kyky ratkaista ongelmia. Hyvin ihmiskohtaista, oikeastaan täysin. Tärkeää on, että on opittu ainakin jonkin verran käsittelemään omia ajatuksia, tunteita, haavoja, heikkouksia jne. Että on ns. tunneälyä, tajua havaita syitä ja seurauksia omassa ja myös toisten käytöksessä. Jotkut eivät opi ikinä. Nuo asiat voivat kehittyä parisuhteessa paljonkin, mutta jos ne ovat jo kunnossa, ei tarvitse sen takia pelätä naimisiinmenoa. Ne ovat tärkeitä palikoita pitkään suhteeseen ja onnistumiseen. Henkiseen kypsyyteen kuuluu ne perusjutut kuten toisen kunnioittaminen, tasa-arvoisuus suhteessa, anteeksianto, luottamus, rehellisyys, kuunteleminen, auttaminen... jne. Niitä ei saavuteta pitkän seurustelun myötä, vaikka ne voivat kyllä kehittyä jos on halua siihen, oli sitten naimisissa tai seurustelusuhteessa, mutta tulos ei ole varma. Ei koettelemusten odottaminen ja testaaminen selviääkö suhde niistä, vaan ihmisen yksilöllinen kyky tehdä päätöksiä ja sitoutua. Nämä kyvyt eivät ole itsestäänselvyyksiä eivätkä ole kiinni seurusteluajasta, vaan pikemminkin luonteesta. Asenne naimisiinmenoon, mitä avioliitto tarkoittaa itselle ja mitä odottaa elämän olevan avioliitossa. Mitä siis haluaa, haluaako oikeasti avioliittoa vai haluaako vielä miettiä ja odotella, kasvaa ym. Tai eikö vaan ole varma haluaako juuri tämän kanssa. Jos on epävarmuutta, ei tietenkään pidä vielä mennä naimisiin! Joskus ihminen ei tiedä vuosienkaan jälkeen, haluaako naimisiin. Ei se ole itsestäänselvyys, että niin käy kun seurustellaan tarpeeksi pitkään. Täyttä varmuutta ei tule välttämättä ikinä. Jos on varmuus vaikka vain lyhyen ajan jälkeen, miksi odottaa odottamisen vuoksi? Odottaa epävarmuutta? Mitä järkeä siinä on? Joskus voi lyhyessäkin ajassa käydä läpi koettelemuksia ja kriisitilanteita jotka kasvattavat luottamusta. Sitten taas elämä osaa taatusti heittää eteen sellaisia yllättäviä kriisejä avioliiton aikana, joihin ei voi varautua pitkän seurustelun avulla vaikka kuinka yrittäisi. Kyse on niissäkin tilanteissa puhtaasti sitoutumisen laadusta. Samanlainen elämänkatsomus ja arvomaailma. Se vaan menee niin, että se on yleensä erittäin tärkeää. Muuten mahdollisuus isoihin kriiseihin on hyvin suuri, viimeistään lasten kasvatuksessa. Tässä asiassa myös toisen kunnioitus voi kärsiä. Jos avioliitolle on luja yhteinen perusta ja tarkoitus, kuten vaikka usko samaan Jumalaan, se antaa voimaa ja luottamusta, auttaa sitoutumaan. Sitten suuri kysymys; vaikka olisi kaikki ominaisuudet kunnossa, niin kestääkö ne ajan kanssa??? Niin. Hyvä kysymys. Tässä asiassa ei auta muu kuin heittäytyä ja luottaa, yrittää pitää huolta omasta osuudestaan mahdollisimman hyvin. Tämäkin on ihmiskohtaista. Vaikka seurustelisi miten pitkään, ei voi ikinä tietää. Jos on ollut toisen kanssa kymmenen vuotta, on turha olettaa etteikö siitä ihmisestä voisi löytyä yllättäviä puolia, tulla eteen yllättäviä muutoksia. Voi tietysti sanoa että vuoden seurustellut ei tunne puolisoaan samalla tavoin kuin kymmenen vuotta seurustellut, mutta sitten voi sanoa, että ei hänkään tunne puolisoaan samalla tavoin kuin 20 vuotta seurustellut. Jos on kolmekymppinen ja menee nopeasti naimisiin, se ymmärretään paremmin, koska silloin jo tietää mitä haluaa ja on nähnyt elämää. Tuskin niin ajattelee nelikymppisenä. Luulen että elämä on näyttänyt paljon enemmän. Pitäisikö ihmisten mennä sittenkin naimisiin vasta viisikymppisinä, niin ehkä tuntisi itseään ja elämän kulkua hieman paremmin... Itsensä tunteminen on varmaankin koko eliniän kestävä prosessi, kaikki muuttuvat matkan varrella. Tulipa pitkästi. No, tykkään vain kirjoittaa... Olen edellisissä suhteissani feilannut lähes jokaisen kohdan mistä kirjoitin, tarkoitan siis että suhteista on puuttunut syystä tai toisesta nuo asiat, osittain itseni takia, osittain toisen takia. Siksi olen niin luottavainen nyt, kun nuo kohdat ovat kunnossa.