galaktinen-sadonkorjuu

treecko, mun viesti on tainnut livahtaa välistä huomaamatta - voisitko lisätä meidän päivän eli 15.10. kun kerkeät? Kiitos!

Meillä hellu liikuntarajoitteisena pitää mukavuutta ja helppoutta tärkeimpänä asiana vaatteissa ja saa inhoreaktioita raskaista puvuntakeista ja kuristavista solmioista, mutta haluaa kuitenkin pukeutua näyttävästi. Olemme nyt miettineet hänelle koristeellista pitkää tunikaa, esimerkiksi intialaishenkistä kurtaa kirjaillulla kauluksella, ja tietenkin sävy sävyyn minun mekkoni kanssa. Nyt pitäisi vain osata päättää, mikä parista tusinasta vaihtoehdosta on se oikea. Alla pari esimerkkiä:

kukaan: Kiitos! En ottanut suoraan mallia mistään ohjeesta, mutta olen toki selannut internettiä ja saanut inspiraatiota erinäisistä lähteistä - esimerkiksi Something Turquoisen kimppuohjeesta otin vinkkiä pariin kukkaan (calla lily ja ranunculus). Kimpussa on myös tosi helppoja pyöriteltäviä ruusuja, joihin löytyy ohjeita vähän joka paikasta, ja hetken mielijohteesta pari villalangasta kieputeltua tupsua tuuheutta tuomassa. Sitten loput on vain kokeilun kautta kehitelty, nappikoristeilla tai ilman. Lämpöliimapyssy käteen vaan ja kukkasia väsäämään!

Budjetti on noin 5000 e, yritetään pysyä alle kuuden tonnin.

Kutsumme noin 100 vierasta, mutta aika näyttää, kuinka moni pääsee paikalle. Ja kyllä, tuosta luvusta on jo pudotettu pois nk. velvollisuudentuntovieraat...

Sovimme aika yksimielisesti, että sisääntulomusiikiksi tulee Star Wars IV: A New Hopen loppukohtauksessa soiva pätkä, joka on hyvinkin häämarssimainen, varsinkin alku.

Meidän hääpäivä on 15.10. On vihkijä käräjäoikeudesta, juhlapaikka, ruoat ja jälkkärit. Puoliso on pyytänyt bestmaninsä. Mulla on puku. Jonkinlaista hajua seremoniateksteistä, musiikista ja juhlan yleisestä tunnelmasta. Häänettisivun raakile on olemassa. Seuraavaksi varmaan kutsujen kimppuun!

27 ja 37, eka avioliitto molemmille.

Meilläkin on ikäeroa se 10 vuotta, mutta monen muun vastaajan tavoin voin sanoa, ettei se näy tai tunnu missään, ja puolison iän (36) luullaan usein olevan omaani (26) lähempänä.

Mekin ollaan puhuttu, että laitetaan kutsuun, että kukin tulkoon vaatteissa, joissa itse viihtyy. Tiedän, että esimerkiksi oma pikkuveljeni nauttii tyylikkäästä juhlapukeutumisesta yli kaiken, joten hänelle se sallittakoon. Toisaalta jos joku haluaa ilmestyä paikalle vaikka niissä verkkareissa, tai keskiaikamekossa, niin ei kai se meiltä ole pois. Oma sulhoni on niitä, joille puvuntakki ja kravaatti ovat kammotuksen aihe. Ei varmasti halua niitä omiin häihinsä laittaa, vaikka muiden juhliin kyllä kuuliaisesti niihin vääntäytyykin. Uskoisin, että tulee pukeutumaan jonkinlaiseen liivi/slipoveri+kauluspaita -komboon. Ja ehkä ascot kaulaan? Ascotit on ihania.

Onpas yllättävän paljon syyshäiden kannattajia, ottaen huomioon kuinka paljon kummastelua meidän hääpäivä (lokakuun puolivälissä) aiheuttaa tutuissa. Eli syyshäiden kannalla mekin, ja jo moneen kertaan mainituista syistä: ruska, kynttilätunnelmointi, viileys, sadonkorjuuajan herkut... <3

Ollaan tunnettu ystävinä häiden aikaan 8 vuotta, joista ollaan oltu pariskunta viimeiset kaksi. Olen töissä osa-aikaisena ja yliopistolla kirjoilla mutta poissaolevana (gradu on ollut pari vuotta tauolla), puoliso opiskelee työkyvyttömyyseläkkeellä (liikuntarajoitteinen), gradua vaille valmis myös. Kivassa vuokrakämpässä ilman minkäänlaista halua omistusasumiseen, lapsihaluja olisi kunhan talous tästä vähän kohenisi.

Me ollaan siinä mielessä onnekkaita, että vaikka oltaisiin häitä edeltävä ja seuraava yö hotellissa, niin meidän lisko tuskin osaisi edes huomata meidän olevan poissa! Nuo kun pärjäävät vaikka kuukauden-parikin ilman ruokaa (vesikuppia toki pitää jonkun käydä täyttämässä), ja yleensä ruokitaan kerran viikossa. Olisi mukavaa, että lisko olisi jollain tavoin esillä jossain häiden yksityiskohdassa. Esimerkiksi minulla on liskoaiheinen, kullattu rintakoru - kenties sen voisi kiinnittää kimppuun, muokata hiuskoruksi tai vaikka sulhaselle takuulla persoonalliseksi vieheeksi?

Mekin mennään varmaan edellisellä sivulla mainitulla pehmonallen heitolla. Eikä nallea tarvitse kaivella hameen alta tai muuta vaivaannuttavaa, vaan kerätään vain kokoon kaikki halukkaat sukupuoleen katsomatta (ts. ei vain naimattomat/sinkut) ja hääpari heittää yhtä aikaa kumpikin oman nallensa. Siinä voisi ajatella ihan vain siirtävänsä ripauksen hääparin onnellisuudesta eteenpäin, eikä siihen minusta tarvitse sotkea mitään "kuka pääsee/joutuu naimisiin seuraavaksi" -ajattelua.

Nyt foorumi lakkasi vihdoin kiukuttelemasta ja antaa minun laittaa kuvia! Eli tässä jonkinlaista kuvaa kimpustani.

Minun. Ei ole valkoinen, kuten näkyy, mutta silti on juhlava ja morsianmainen olo tuo yllä!

Yritystä on, mutta hän on ahdistunut ja lamaantunut ihminen, jolle jouduin vuosia mukautumaan puolison lisäksi äidin ja hoitajan rooliin. Edelleen käytän häntä usein esim. kaupassa ja olen meidän entistä yhteistä kämppääkin joutunut siivoamaan, kun hän ei itse saa aikaiseksi. Muita kavereita hän ei juurikaan tapaa. Onneksi nyt mennään taas kevättä kohti ja asiat näyttävät vähän valoisammilta, mutta välillä minulla on ollut todella raskasta hänen seurassaan. Pointti on vain se, että en voi niin vain katkaista välejä, koska en tiedä miten hänem kävisi - enkä kyllä haluaisikaan, sillä hänessä on paljon hyvää; puolisoksi hänestä vain ei minulle ollut. Tämä nyt kuitenkin menee jo ohi aiheen, joten eiköhän jätetä tämä keskustelu tähän.

Tipsis: Nimenomaan, en haluaisi häntä kaasokseni, mutta hän voisi olettaa sen roolin hänelle kuuluvan, koska minä olen hänelle niin kovin tärkeä edelleen. Toki hänkin minulle, mutta olen edennyt elämässäni ja minulla on todella paljon parempi olla nykyisen kumppanini kanssa kuin aiemmin. Näin ollen on parempi olla ottamatta kaasoa ollenkaan kuin aiheuttaa riitaa ja pahaa mieltä siitä, että se olisi joku muu kuin hän.

Oma sukunimeni on isäni nimi, emmekä ole oikein missään tekemisissä keskenämme. Näin isääni viimeksi mummoni hautajaisissa vuonna 2012, ja sitä ennen omissa lakkiaisissani 2008. Äitini meni viime kesänä vihdoin uusiin naimisiin isäpuoleni kanssa (19 vuoden kihlauksen jälkeen! :D) ja vaihtoi pois isäni sukunimen, jota oli tähän saakka ilmeisesti minun vuokseni kantanut. Olen nyt siis uusioperheemme ainoa, jolla on isäni sukunimi, joten sitä ei harmita vaihtaa pois. Tulevan aviomieheni sukuun minut taas on otettu sydämellisesti vastaan, ja aivan upea, omanhenkinen suku se onkin! Olemme kyllä käyneet läpi sulhasen kanssa kaikki sukunimivaihtoehdot, koska meille ei ollut mitenkään ilmiselvää, että nainen ottaa miehen nimen. Eniten kuitenkin meidän tapauksessa vaa'alla painoi se, että minä halusin liittyä heidän puolen sukuun myös ihan "kirjaimellisesti".

Minulle ei todennäköisesti tule kaasoa, koska, noh, ex-tyttöystäväni todennäköisesti olettaisi automaattisesti sen roolin kuuluvan hänelle, enkä ole varma, miten hän tehtävän hoitaisi. Ei kuulemma ole edes vielä varma, kykeneekö osallistumaan koko häihin edes vieraana. (Mutkikas suhde ja hankala ihminen.) Tuleva mieheni pyysi yhtä vanhimmista kavereistaan bestmaniksi, ja hän varmasti hoitaakin hommansa kunnialla. Paljon muuta ei hänenkään "tehtäviinsä" oikeasti kuulu kuin polttarien järjestäminen ja ehkä yhden tekstinpätkän lukeminen vihkimistilaisuuden aikana. Bestman kuitenkin innostui heti miettimään esim. musiikkia (paljon bändikytköksiä), puhetta ja muuta ylimääräistä. Mikä on ihan fine minusta, kunhan ei stressaa liikaa. Nk. epäviralliseen työryhmään onkin sitten tarjoutunut jo moni kaveri, joten saadaan varmasti apua mm. koristeluihin, tarjoiluihin ja muuhun heiltä.

Niin no, mitenkäs nuo onnettomat naisparit, kun ei ole miestä edes kosimassa, niin eihän ne pääse sitten vihille ollenkaan, vai mitä?! Ei vaan siis, olin kyllä kihloissa naisen kanssa (kihlat yhteisestä sopimuksesta, ei kosintaa polvillaan) mutta liitto kariutui, ja nyt mieheni kanssa on aika alusta asti ollut selvää, että me molemmat halutaan olla yhdessä loppuelämämme. Eräänä iltana kun oltiin erityisen tunteellisella päällä, minä sitten sanoin, että haluaisin kosia. Hellu siihen hymyili, että kosi vain. Ja niin minä päädyin olemaan se, joka kosi, ja pyysinpä muuten vielä myöhemmin miehen äidiltä hänen kättään, kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. On tosi kummallista, miten paljon kosimiseen/kihlautumiseen/häihin/avioliittoon liitetään vanhanaikaisia ennakko-odotuksia. Me ollaan tasavertaisia puolisoja; miksi minä olen muka malttamaton ja mies nyhverö, kun tehdään asiat näin, jos toisin päin tehtäessä kukaan ei silmiään räpäyttäisi?

Maksoin kosittuani 2 x 6 euroa ruusukullan värisistä tungsten-sormuksista molemmille. Eivät naarmutu sitten millään, säilyttävät kiiltonsa, näyttävät hienoilta ja tuntuvat mukavan konkreettisilta painonsa takia. Eläköön ei-korumetallit!

Me hyvin todennäköisesti pitäydytään pelkissä kihlasormuksissa, jotka on ruusukullan väriset, leveät tungsten-sormukset. Puoliso pitää sormusta nyöriin pujotettuna kaulallaan, jossa kaksi sormusta varmaan kolisisivat toisiinsa jatkuvasti, ja omassa kädessäni tämä 8 mm:n levyinen kihla on jo ihan tarpeeksi massiivinen.

Meilläkin on volframikarbidista (tungsten) tehdyt sormukset ruusukullan värisinä. Ebaysta, kuusi euroa kappale. Tykätään kovasti niiden painosta, yksinkertaisuudesta ja huolettomuudesta. Hellu pitää omaansa nyörissä kaulan ympärillä, kun kävelee kepin kanssa ja sormus hiertäisi muuten keppikäden sormia. Kuulemma muistuttaa painollaan häntä Tarun sormusten herrasta Valtasormuksesta, mikä on vain plussaa!

Askartelin itse huovasta simppelin, pienehkön kimppuni. Lopputulos on sympaattinen; saa nähdä, ehdinkö kyllästyä siihen lokakuisiin häihimme mennessä, mutta ainakin jos juhlat olisivat jo huomenna, voisin ihan hyvillä mielin mennä vihille tuo kimppu kädessä. Minullekin on tärkeää kimpun säilyvyys rakkaana muistona, plus säästettiinpä aika pitkä penni. Myös pöytäkoristekukat teen todennäköisesti itse kreppipaperista.