KarataanSalaa

Jäsen
  • Viestit

    4
  • Liittynyt

  • Viimeksi vieraillut

Tietoja käyttäjästä KarataanSalaa

  • Taso
    Untuvikko
  1. Täällä tappavan hiljaista... MIes "unohti" ne lupaamansa synttäreiden juhlinnat, mutta se ei ollut yllätys. Monta päivää kinusi, että teen itse juustokakun. Kun tuli sopiva päivä leipoa ja juuri kauppaan lähtiessä totesin tarvitsevani kauppalistan leipomiselle, mies totesi: "Mulle riittää keksipaketti". Osti keksipaketin itselleen. Tasaista arkea ilman odotuksia tai ylläreitä. Mun mies on kylmä realisti. Haaveilu jatkuu....
  2. Käytiin viettämässä synttäreitä ravintolassa, Hämeenkylän kartanon brunssilounaalla ja vietettiin iltaa skumppapullon kanssa kotona. Täyty myöntää, että hieman toivoin saavani kosinnan. Mutta ei. Alkaa ideat loppua itseltä sen suhteen, millä mielellä mies on asiasta, vaikka keskustelun jälkeinen selkeä positiivinen vire on edelleen päällä. Ainoa, millä mies yllätti lähdettyämme ravintolasta, olis se, että tokaisi: "Tämä oli vasta se myöhästynyt lupaamani joululahja, vaan reilu kuukausi myöhässä. Nyt mulla on kuukausi aikaa synttäreiden juhlintaan!"
  3. Mies on ollut keskustelun jälkeen selvästi iloisemman oloinen, ehkä jopa enemmän läsnäoleva. Täytyy myöntää, että ihan pikkasen kävi mielessä, kun mulla on vajaa kk päästä synttärit ja mies lupasi jo ennen joulua vievänsä mut ulos syömään, niin jokos tämä iloisuus toisi jotain lähitulevaisuudessa. Mies on kohkannut tuosta ravintolareissusta nyt useamman päivän. Mulla on uuden työn (ja vanhan duunin irtisanomisajan) takia nyt ihan tuskanen kiire ja kalenteri tukossa. Viimeksi tänään kotiin tullessa mies tokas "...entäs jos mä jo varasin pöydän?" (Mun mies ei ikinä tee sitä) Ehkä mä voin vähän elätellä toiveita ja haaveilla...
  4. Mistä sitä aloittelisi... Olen seurannut palstaa jo ikuisuuksia, välillä unohtanut palstan kokonaan, vaikka haaveet ovat yhtä selkeitä edelleen. Ollaan puolison kanssa yhdessä yhdeksättä vuotta. Suhteemme on vakaa, rauhallinen, arkinen, isoin juttu on luottamus ja kumppanuus. Meitä sitoo myös yhteinen asuntolaina. Minä olen 34, mieheni on 46. Minulle oli heti ensimmäisen yhteisen vuoden jälkeen selvää, että tämä on nyt tässä, haluan puolisoni kanssa yhteisen tulevaisuuden hautaan asti, haluan päästä naimisiin rakkaudesta, kumppanuudesta ja siitä syystä että saisin puolison virallisesti kaikista lähimmäksi omaiseksi. Ensin ajattelin, etä otetaan ihan rauhassa vaan tämä odottelu, aika tulee kun se on kypsä. Vuodet kului ja niitä rupesi jo kasaantumaan. Työkaveritkin (miespuoliset) puhelivat tyyliin "Sä oot niin vaimomatskua". Kerran yritin ottaa naimisiinmenon puheeksi, mutta yritys meni vähän penkin alle. Minua jännitti aivan liikaa, ja epäromanttinen mieheni ei tajunnut kuunnella minua. Myöhemmin itkusilmässä kuittasin tästä miehelle kerran, että menetit kosinnan, mutta hän ei puuttunut asiaan millään tavoin. Päätin, etten enää kosi koska en halua rukkasia tai käsittelemättä jäävää asiaa. Mun puoliso on fiksu ja ajatteleva, asiota suunnitelmallisesti pohtiva, mutta hän toimii niin vain omassa ajatusmaailmassaan keskenään. Mun puoliso ei ole puheliasta sorttia. Ehkä me molemmat ollaan yhdessä kuin vanha eläkeläinpari, tunnetaan toisemme moodit sanomattakin. Häneltä on turha kai odottaa romanttista kosintaelettä. Oletin, meidän kohdalla asia varmaan sovitaan. Uuden vuoden aattoiltana saunassa istuessa (saunassa me yleensä puhutaan asioita halki) mies totesi, että meidän kannattais tehdä jonkilainen kansio tärkeistä asioista ja tiedoista (pankkitilit, palkat, vakuutukset, hoitotahto, omaisuus ym.) siltä varalta jos toiselle sattuu jotain. Aiheesta oli keskusteltu aijemminkin. Sanoin, että meidän pitäis tehdä jonkinlainen testamentti tai muu virallinen paperi, jolla osoittaa määräysvallan tms. puolisolle, jotta tulisimme huomioiduiksi toistemme lähimpinä. Lopuksi sanoin puolisolleni, että "minulla olisi radikaali idea". Kerroin, että voisimme hoitaa osan suunnitelluista paperitöistä menemällä naimisiin. Kerroin, että asia on ollut minulle selvä jo pitkään, sanoin "huojentavani puolison ajatuksia" kertomalla, etten halua kirkkovihkimistä, prinsessamekkoa, pönötysjuhlia, Kerroin, että mielummin menisin naimisiin ihan kahden kesken. MIes kommentoi näin: Kun on kerran ollut naimisissa ja eronnut, kynnys uuteen avioliittoon on melkoisen korkea. Sen takia, kun eroaminen on niin ikävä prosessi myös muiden lähimmäisten takia, kun on hoitaa eroa kahdesta suvusta ja ne ihmiset on ollut mukana juhlimassa häitäkin. (Miehen erosta on 10+ vuotta, avioliitto n. 4 vuotta) Tässä vaiheessa ajattelin, että tää oli tässä. Mies totesi kyllä, että on hän sitä naimisiin menoa useasti ajatellut. Että mä kuulemma aivan varmasti ansaitsisin sen. Mies vaan epäili, kannattaako naimisiinmeno, jos mä haluan lähteä vielä opiskelemaan uudelleen alanvaihtajana. Voisi kuulemma haitata taloudellista tilannetta ja opintotukien ym. saantia. En ole vielä lyönyt lukkoon opintohaaveiden kohtaloa. Ala, josta haaveilen, ei todellakaan ole itsestään selvyys päästä kiinni opintoihin. Mutta nyt mulla on tuore vakanssi alla töistä, eli jotain tulevaisuuteen lyöty lukkoon. Mun puoliso ei kertaakaan ole puhunut mulle näistä asioista, hän ei ole koskaan puhunut mulle naimisiinmenosta tai mistään aihetta sivuuttavasta.... Keskustelu tuntui hyvältä, vaikka tässä ei tullut minkäänlaista lopputulosta. Tuntuu hyvältä tietää, että mies on ajatellut mua joskus. Mutta samalla tuntui kammottavan kaukaiselta koko asia, voinko sittenkään toivoa mitään... Toisaalta ajattelen, nyt kun asia tuli puheeksi voi mies ehkä ottaakin asian "työn alle", hän kun ei turhia jahkaile kuhan on itse purkanut asiaa läpi. Toisaalta ihmettelen, miten tästä on ollut niin vaikea puhua näiden yhdeksän vuoden aikana.