muffeli

^ No tuskin kovin moni mies harmistuu saadessaan kuvia vaimostaan vähäpukeisena...

Olisi se kyllä aika tökeröä.Todellako? Kyllä minun mielestäni. Häät on hienot juhlat, joissa omasta mielestäni juhlapari tarjoaa ruuat, ja siihen kuuluu, että otetaan huomioon toisten tarpeet (allergiat yms, ei siis nirsoiluja). Siihen mielestäni kuuluu se, että pitopalvelun/ravintolan kanssa sovitaan sellaisesta järjestelystä, että myös allergiset saavat ruokansa. Jos sitten vainoharhaisena ei suostu syömään mitään, niin se on sitten harmin paikka (jos siis kaikki on asianmukaisesti järjestetty). Miten eväsjärjestely edes toimisi? Kun muut hakevat hienot tarjoilut pöytäänsä, niin joku kaivaa eväsleivät jostain pussukastaan ja mutustaa niitä? Itse ainakin pitäisin hyvin outona ja kiusallisena, jos saisin kutsun häihin ja samalla ilmoitettaisiin, että kannattaa sitten tuoda omat sapuskat. Tietysti vainoharhainen tapaus on saattanut tottua tällaiseen menettelyyn. Mielestäni kannattaa sen sijaan etukäteen järjestää asia kuntoon ja sitten tarvittaessa kertoa kyseiselle vieraalle, miten asia on järjestetty.

Olisi se kyllä aika tökeröä.

Kaipa jokin vastuu kuuluu sille miehellekin, ei pelkästään kamuille. Ei pysty ymmärtämään tollaisia miehiä. Äkkiä pakoon vaan.

^^ ja ^ Kiitos Vastasinkin jo Johkun yksäriin.

^Hohhoijjaa... kumpiakohan lienee enemmän vieraiden joukossa...?

Meilläkin oli tuo idea (juhlissa oli siis valokuvaaja, mutta halusimme nimenomaan myös vieraiden kuvia), mutta toteutus ei sitten toiminutkaan kunnolla. Tyhjät cd:t eivät menneet ollenkaan kaupaksi, 20 cd:stä taisi yksi lähteä vieraan mukana (sen kyllä saimmekin sitten kuvien kanssa takaisin). Useimmat taisivat olla sitä mieltä, että helpompi laittaa sähköpostilla tms. Harmitti jotenkin se, koska tuntui tosi kivalta idealta. Sähköposteista on sitten saanut niitä yksitellen noukkia, mistä on kaikille paljon isompi vaiva. Kannattaa siis panostaa ohjeistukseen, jos haluaa, että tuo toimii.

Lähetimme hänelle kiitoskortin. Pappi ei ollut mitenkään entuudestaan tuttu, mutta halusimme tietenkin kiittää ihanasta vihkimisestä.

Jos minua olisi kosittu näin, niin pakkohan siinä olisi ollut antaa rukkaset. Ei, en todellakaan halua vaihtaa nimeäni Ei meillä mitään "ei tällaista kosintaa" -keskustelua käyty. Joskus muutamaa kuukautta aiemmin, kun aavistelin, että sellainen saattaisi olla tuloillaan, niin silleen hienovaraisesti ujutin muina naisina johonkin keskusteluun sen, että sormus on niin tärkeä asia, että sitä ei voi yllätyksenä hommata. Ja niinhän sieltä tuli täydellinen kosinta myöhemmin syksyllä ja seuraavana päivänä käytiin yhdessä valkkaamassa sormukset

Meillä oli vihkiminen Suomenlinnan kirkossa ja juhlat Katajanokan Kasinolla

Barbados oli ainakin tosi ihana paikka

Me varasimme marraskuussa 2008 Suomenlinnan kirkkoa elokuulle 2009, ja useampana lauantaina oli vielä vapaita aikoja, vaikka etukäteen kuvittelin, ettei varmaan olisi mitään toivoa, jos niitä kerran oli toukokuusta saakka voinut varata. Meillä tosin ei ollut mitään tiettyä päivää vielä mielessä, mutta tuo 15.8. sopi oikein mainiosti

^Hyvä pointti. En itse ainakaan naimisiinmenon myötä lähtenyt lapsuudenperheestäni liittyäkseni mieheeni. Fyysisesti olen lähtenyt lapsuudenperheestäni vajaa kymmenen vuotta sitten elääkseni itsenäistä nuoren naisen elämää. Henkisesti pysyn tietysti aina osana lapsuudenperhettäni. Naimisiinmenon myötä minä ja mieheni muodostimme oman pikku perheemme (tai oikeastaan jo yhteen muutettaessa). Naimisiinmenoa en koe millään tapaa entisen perheeni taaksejättämiseksi. Samalla tavoin vierastan ajatusta siitä, että isäni olisi kirkossa luovuttanut minut niin kuin jonkun kauppatavaran miehelleni. Miksei sitten vaikka miehen äiti luovuttaisi miestäni minulle? Toki sen voi nähdä pelkkänä perinteenä, mutta jotenkin en itse osaa olla näkemättä sitä ajatusta sen takana.

^Lähinnä takerruin tuohon "Kuitenkin mieheni nimen ottaminen oli minulle täysin luonnollinen asia" -kohtaan. Ja mietin asiaa yleisemminkin, kun täälläkin jotkut ovat harmitelleet sitä, että "joutuivat" ottamaan miehen nimen, koska "niin kuuluu tehdä", vaikka oikeastaan pitäisi omasta nimestään enemmän. Rauha. Jokainen tehköön niinkuin haluaa.

Minusta taas on jotenkin surullista, että nykymaailmassa on naisia, jotka pitää itsestäänselvänä miehen nimen ottamista pohtimatta edes vaihtoehtoja. Ja tarkoitan nyt ylipäätään sitä tilannetta, että välillä tuntuu, että naiset itse pönkittävät kaikkia patriarkaalisia perinteitä ja potkivat tasa-arvoa nilkkaan. No joo... Mitähän pahaa kyseisissä perinteissä on, ja miksi sinun kanssasi toisin ajattelevat ihmiset tekevät sinut surulliseksi? Kuten sanoin, minulle nimeni ei ole mikään minuuden mitta, haluan että meidän perheessämme kaikilla on sama sukunimi. Lisäksi olen "aina" ajatellut, että kun menen naimisiin, otan mieheni sukunimen. En ymmärrä, miksi minun olisi nyt pitänyt muuttaa mieltäni. Siksi, että siten olisin nykyaikainen nainen? Tasa-arvoako on sitten ainoastaan se, jos mies ottaa naisen nimen tai että kumpikin pitää oman nimensä? Meidän suhteessamme tasa-arvoisuus tulee kyllä jostain aivan muista asioista kun nimenvaihdoksen tuomasta arvokiistelystä. Ei, ei miehen ole pakko ottaa vaimon nimeä tai kummankin pitää omaansa. Mutta osaatko selittää, miksi se on "luonnollista", että naisen pitää ottaa miehensä nimi, vaikka oma nimi olisi harvinainen tai hieno tai muuten vain tärkeä? Miksi se ei voisi olla avoimesti sovittavissa, että kumman nimi otetaan vai pidetäänkö omat, niin että myös mies harkitsisi mahdollisuutta ottaa vaimonsa nimi. Jos muuten eletään tasa-arvoisesti, niin miksi mies on yhtäkkiä joku "vässykkä", jos ottaa vaimonsa nimen. Eihän tuollainen ajattelu muutu, jos ei toimita sitä vastaan. Seurasin joskus jotain lääkäriopiskelijoiden keskustelua, jossa naispuolinen tuleva lääkäri totesi, että kyllä itse aina ottaisi mieluummin mieslääkärin hoitamaan itseään, koska miehet ovat luotettavampia lääkäreitä. Jos naiset itse ajattelevat näin, niin sitten on varmaan turha toivoa mistään muutoksesta. Edelleen olen siis sitä mieltä, että siinä ei ole mitään pahaa, jos nainen ottaa miehensä nimen. Mutta kummeksun sitä, jos sen tekee sen takia, että "niin kuuluu tehdä", vaikka mahdollisesti jopa pitäisi omasta nimestään enemmän.

OT: Ei kyllä ihmetytä, että Suomessa ollaan niin humalahakuisia juomareita, kun siitä alkoholista tehdään niin hirveä tabu. Mitä pahaa siinä on, jos lapset näkevät aikuisten juovan (sivistyneesti) viiniä ruoan kanssa? Örvellys on sitten tietysti toinen asia, mutta eihän alkoholin tarjoilu = örveltäminen. Meillä oli ainkin häissä ihan riittämiin viiniä ja sen jälkeen saattoi vielä ostaa omia, mutta silti kaikki osasivat käyttäytyä.

Kaksi viikkoa Barbadoksella lennot + hotelli (****) 1600/hlö, eli yhteensä 3200. Sen lisäksi meni käyttörahaa ehkä joku 2000.

^En nyt tarkoittanutkaan juuri sinun tapaustasi, vaan ihan yleisesti mietin sitä, miksi vanhemmat ihmiset saattavat kehottaa odottamaan vielä jonkin aikaa. Esimerkiksi näin jälkikäteen tuntuu siltä, että itse "aikuistuin" jotenkin siinä 23-24 vuoden kieppeillä. Vaikka tietysti siinä joskus täysi-ikäisyyden kynnyksellä tuntui jo tosi aikuistelta ja viisaalta, niin en ehkä näin jälkikäteen ajatellen sitä vielä ollut Ihan samaa mieltä olen siitä, että ei asia kuulu vieraille ihmisille, ja vaikka näillä olisikin mielipide, niin sen voi pitää ihan itsellään. Toisten tilanteeseen puuttuminen on niin vaikeaa, kun ei kuitenkaan tiedä kaikkia taustoja jne.

^En usko, että siinä kummastelussa on välttämättä kyse suvaitsemattomuudesta vaan ehkä enemmänkin elämänkokemuksesta ja realismista, vaikka ymmärrän tietysti, että se voi tuntua pahalta omalla kohdalla. Esimerkiksi omassa kaveripiirissä kaikki paitsi yksi niistä pareista, jotka alkoivat seurustelemaan joskus 18-vuotiaina, ovat eronneet. Kaikki n. 4-8 vuoden seurustelun jälkeen. Nämä kaikki olivat aikoinaan ihan varmoja siitä, että olivat löytäneet kumppanin ihan tositarkoituksella. Mutta siinä parinkympin jälkeen useimmat kuitenkin vielä kasvavat henkisesti ja se teininä ihana kumppani ei välttämättä enää sovi siinä vaiheessa, kun on oppinut enemmän itsestään, siitä millaisia toiveita elämässä on ja ylipäätään maailman menosta. Koska tällainen on vain hyvin yleistä, niin siksi ehkä ihmiset kehottavat ensin "löytämään itsensä" ennen kuin sitoutuu loppuelämäksi toiseen ihmiseen, ettei sitten ala jossain vaiheessa kaduttamaan tai ajattelemaan, että onkohan sitä sittenkin joku sopivampi itselleen tuolla jossain. Jos joku olisi heittänyt jotain itsensä löytämis -juttuja, kun olin 16 olisin ollut hirveän ärsyyntynyt ja miettinyt että siinähän puhuu. Mutta nyt reilu kymmenen vuotta myöhemmin täytyy todeta, että niinhän se menee.

Meillä oli yksi häävieras from hell. Mutta koska verenpaine nousee vieläkin reippaasti, kun mietin kyseistä hyypiötä, niin en jaksa vatvoa asiaa sen enempää. Itsekin ihmettelen, miten vanhemmat ei osaa katsoa lapsiensa perään. Jotkut teinit oksentelemassa ympäriinsä olisi kyllä niin kauhuskenaario. Vaikka lapsirakas olenkin, niin olen ihan tyytyväinen, että meillä ei ollut lapsivieraita.

Hartiahuivi, bolero... Harvoin kai ne hansikkaat kainaloihin asti yltää, eli ei niistä taida allien peittämiseen olla. Varsinkaan jos ovat kireät, niin saattaa vielä puristua entisestään esille. Toisaalta ainakin itselläni oli niin kivaa häissä, ettei sitä kauheasti jaksanut alleja murehtia, vaikka sitä etukäteen miettikin.

Alettiin seurustella 01/08, muutettiin yhteen 7/08, kihloihin mentiin 11/08 ja naimisiin 08/09. Kihloissa tuli siis oltua reilu 9 kuukautta

Oltiin yleisellä tasolla puhuttu siitä, että oltaisiin ihan pitkälläkin tähtäimellä yhdessä. Olin aavistelevinani, että kosinta saattaisi olla lähellä, mutta kyllä se sitten loppujen lopuksi tuli kuitenkin yllätyksenä, että se tapahtui silloin kun tapahtui Vajaa vuosi tuosta on nyt

Minusta taas on jotenkin surullista, että nykymaailmassa on naisia, jotka pitää itsestäänselvänä miehen nimen ottamista pohtimatta edes vaihtoehtoja. Ja tarkoitan nyt ylipäätään sitä tilannetta, että välillä tuntuu, että naiset itse pönkittävät kaikkia patriarkaalisia perinteitä ja potkivat tasa-arvoa nilkkaan. No joo... Mutta olen tietysti ihan samaa mieltä, että se ei todellakaan ole terveydenhoitajan paikka lähteä pohtimaan henkilökohtaisia nimivalintoja, varsinkaan tietämättä syitä sen takana. Itse olen ainakin salaa iloinen, jos olen onnistunut jotain vanhaa jäärää järkyttämään sillä, etten ole ottanut pelkästään miehen nimeä Eli jos olet itse tyytyväinen ratkaisuusi, niin kannattaa varmaan jättää kommentit omaan arvoonsa.

Joo, kyllä yhdysnimelläkin tosiaan saa aikaan identiteettikriisin... Mulla vaan on päinvastoin kuin Jenny-Marialla: jos itse soitan jonnekin osaan kyllä sanoa koko nimen, mutta jos vastaan puhelimeen, niin se jotenkin jää siihen omaan sukunimeen. Ja nimmari tosiaan on se vanha sukunimi ja joku töhry, joka alkaa miehen sukunimen alkukirjaimella