Innolla odotan uutta sukunimeä, mutta toisaalta onhan se haikeaa luopua vanhasta, jota on kantanut toista kymmentä vuotta. Kolme vuotta sitten kun häitä ei edes oltu alettu suunnittelemaan, totesin miehelleni, että mentäis jo naimisiin, jotta saisin hänen nimensä. Olen lopen kyllästynyt olemaan aina viimeinen. Sukunimeni alkaa Ä:llä. Mieheni nimi puolestaan alkaa H:lla, joten pomppaisin ison harppauksen aakkosissa eteenpäin Mieheni sukunimi on harvinainen (alle 50), ja erikoinenkin jopa, vaikka suomalainen onkin. Tosin, sitä saa olla tavaamassa puhelimessa ja muuallakin, on vaikea äännettävä. Siksi haluan mielelläni miehen sukunimen. Ja suvun jatketta ei tarvitse pelätä vaikka minulla ei ole kuin siskoja, koska kaksi heistä on ilmoittanut, että eivät aio mennä naimisiin.