Neferty

Tapani Kansan Äidin pikkupoika : Liittyy olennaisesti ensitapaamiseemme ravintolassa...

Minunkin äitini yritti meille viimeiseen asti kirkkohäitä, vaikka tiesi minun eronneen kyseisestä laitoksesta jo 10 vuotta sitten. Yritti jopa "No etkö sä nyt voi liitty just siksi aikaa että saisit kirkkohäät?!" No EN voi! Enkä halua kirkkohäitä!!

Oma nimeni on suht harvinanen (n. 200) ja suurinpiirtein kaikki ovat sukulaisiani. Kaimoja minulla ei ole Suomessa ollenkaan, vaikka etunimeni on erittäin tavallinen. Hmm... kyllä minusta on erittäin kiva asia, että muita minun nimisiäni ei ole. Minua ei nimen perusteella voi sekoitaa keneenkään muuhun. Kyllä se on minulle tärkeää.

Sellainen pieni kirja kuin "Morsiammelle" on hyvä. Siinä on paljon ajatuksia juuri hääparia varten. Minun äitini luki tästä kirjasta otteita meidän vihkiseremoniassamme.

Lehdestä luin eräs kerta kun rouva oli Hämäläinen-Korhonen. Kun lyödään yhteen kaksi Suomen melkein yleisintä sukunimeä, niin vähän kyllä kävi mielessä että oliskohan sittenkin kannattanut valkata... Sitten taas tässä oli juuri telkkarissa pariskunta: Herra Karhu ja Rouva Salo-Karhu ja tässä tapauksessa tuo rouvan yhdysnimi oli enemmän kuin onnistunut. Eli eli... en tiedä. Kukin tyylillään ja ihan miltä itsestä tuntuu.

Jos ulkomailla esittelet itsesi Maija Meikäläisenä, niin kuinka toinen osapuoli tuosta tietää että kyse on naima-nimestä eikä sinkusta?

Hmm, paitsi että eri maissa vihkisormusta pidetään eri käsissä/sormissa. Saksassa sinkuna asuessani sain useita uteluita "aviomiehestäni". Aikani asiaa ihmeteltyäni tajusin, että oikean käden nimettömässäni killuva kultainen topaasisormus aiheutti nämä kyselyt...

Minkä takia kaikkien pitää heti automaattisesti tietää, että olette naimisissa?? Onko se teille jonkinlainen statussymboli? Ei meillä vain meidän naimisissa olomme periaatteessa kuulu kenellekään mulle kuin meille itsellemme. Riittää täysin että itse tiedämme olevamme naimisissa.

Tai sitten siitä syystä ettei yksinkertaisesti ole varaa (rahaa) kutsua kaikkia.... :-[ Anyway, kiitos kommenteistanne! Edellisestä kerrasta onkin kulunut jo sen verran, että tähän mennessä jo yllättävän moni onkin muistanut meitä, jotkut jopa todella runsaskätisesti (vaikka emme edelleenkään mitään lahjoja odottaneet, kortti olisi riittänyt). Sattui olemaan huono päivä kun tuon vuodatukseni tänne näpyttelin :

Virallinen naimisiinmenopäivä tietenkin!

Minun sukunimeni on yksi tärkein osa identiteettiäni. Minä olen "Neferty Meikäläinen" eikä sitä kukaan muuksi muuta. Eikä eteen ole sattunut vielä yhtään syytä miksi sen muuttaisiin.

Jokaisella on henkilökohtainen mielipiteensä. Minä taas suosittelen aivan yhtä lämpimästi jokaista pitämään sen oman nimensä.

Lähinnä sitä en ymmrärrä ollenkaan, että mies on niin jääräpää, ettei voi ottaa vaimonsa nimeä ja vaimo taas pelkää ja säälii miehensä jäävän ulkopuoliseksi jos lapsilla onkin äidin nimi, joten vaimo "uhrautuu" ja ottaa yhdysnimen... Voi pyhä sylvi, ihan oikeasti! Mutta kuten sanottu, eihän minun tarvitsekaan ymmärtää... Ja jos minulta kysytään, niin minusta se vain on tajuttoman vanhanaikainen (kapeakatseinen) näkemys, että joku yksi hemmetin sukunimi määrittää avioliiton ja perheen. Kyllä ne meidän perheessä ovat aivan muut asiat.

Eiköhän tämäkin nimiasia ole ihan sinun itsesi (ja miehesi) päätös. Kukin tekee juuri niin kuin itse haluaa. Onhan noita kaikenlaisia "nimihirviöitä" olemassa, tuskin sen kummemmin erotut joukosta. Tee juuri niin kuin itsestäsi tuntuu! Tosin tuota kommenttiasi "isän sulkemisesta pois" en kyllä ymmärrä pätkääkään, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan... Minä itse en harkinnut sekuntiakaan mieheni sukunimen tai yhdysnimen ottamista, minulle on aina ollut päivän selvää, että pidän oman nimeni. Helppoa.

Itse olisin halunnut laittaa puvun alle nimenomaan sukat ja sukkanauhaliivit, mutta en siihen hätään ehtinyt löytää sopivia (valkoinen väri ei käynyt kun puku punainen), niin jouduin tyytymään stay up-sukkiin. Sukkahousut ovat mielestäni jotenkin... seksintappajat ;D

No niin, eli suku ja kaverit ovat tienneet nyt pari viikkoa ja reaktiot ovat tosiaan yllättäneet ainakin minut, eli lähinnä se, ettei oikein mitään reaktiota ole ollut :-/ Pari kaveria soitti ja onnitteli, pari kaveria laittoi onnittelu-tekstiviestin. Mummo onnitteli kun näimme jouluna ja yhdeltä serkulta tuli onnittelut sähköpostina ja oli perään ämpännyt vanhempiensakin nimet. Tämä sähköposti tuli kaiken lisäksi työmeiliini, jota ainakaan ei mieheni pääse lukemaan. Pari tätiäni on kommentoinut asiaa äidilleni ja vain sivulauseessa jotenkin että "taitaa isosiskolle tulla paineita" (vanhempi siskoni ei ole vielä naimisissa). Mieheni puolella suku on ollut vieläkin hiljempaa mikäli mahdollista. Eli olenko jotenkin itsekäs tai jotain, kun vähän odotin ihmisten nyt muistavan onnittelukortilla tai ainakin soittavan, eikä millään tekstareilla (me siis laitoimme kaikille käsin tehdyn ilmoituskortin jossa oli iso valokuva meistä)? Ei mielestäni tekstiviesti tai sähköposti ole oikein sopiva onnittelutapa näinkin tärkeässä tapauksessa (samaan kuuluvat avioliiton lisäksi lapsen syntymä/ristiäiset, ylioppilasjuhlat, 50-vuotissynttärit, osanotto jne..). Tai ainakin soittavan ja onnittelevan, mutta kun EI MITÄÄN ??? Ehkä sitten vain odotin liikoja...

Oma ystäväni, ja kaikki ne jotka tietävät, tokaisikin heti alkajaisiksi, että "aikamoinen yllätyspaukku". Sinänsä vähän ihmettelen tätä, sillä kihlauduimmehan jo viime keväänä. Eli onko yllätys itse naimisiinmeno vai se ettemme pitäneet hehtaari-mega-häitä?? Minusta meidän naimisiinmenomme ei pitäisi olla kenellekään sinänsä yllätys, sillä kyllähän kihloista ilmoitimme kaikille.

Ok, eli taas pointsit Suomen Postille > Osa sai kortin eilen, osa ei ole saanut. Toivottavasti loputkin saavat tänään ettei ole hukkunut matkalla. Kaksi kaveria soitteli ja onnitteli (yksi minun, yksi miehen) ja molemmat vihjaisivat/kysyivät aikasta suoraan, että onko perheenlisäystä tulossa kun kerran naimisiin mentiin Tätä osasin tavallaan odottaa, mutta silti se tuntuu ilkeältä.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että sukulaisten pitäisi saada ilmoituskortit TÄNÄÄN! Kauhulla odottelen alkaako puhelin kohta soida... Kortit viivästyi viikon valokuvaamon mokan takia, mutta saimme ne siis viime sunnuntaina postiin. Töissä kun kerroin olivat ihmiset yllättyneen iloisia ja onnittelivat, mutta kun kaikki työkaverit ovat miehiä niin eihän noilta nyt hirveästi kommentteja voi tällaisiin asioihin odottaakaan. Yksi ystävä jolle jo kerroin oli todellailoinen meidän puolesta. Mutta siis suvun reaktioita vielä odotellaan...

Valokuvakansio, jonka vanhempamme olivat yhdessä koonneet. Joka sivulla oli kaksi kuvaa: yksi miehestäni, toinen minusta. Kansio alkaa siitä kun molemmat olemme vauvana synnytyslaitoksella, ja jatkuu läpi koko lapsuutemme melkein tähän päivään. Olemme siis joka sivulla about saman ikäisiä ja oheen vanhemmat olivat kirjoittaneet kommenttia millaisia olimme tuon ikäisinä. Kansiossa on lopussa tilaa hääkuvillemme. Kansio on tunnearvossa mittaamaton!

Syötiin sviittiin tuotu aamiainen ja saunottiin. Hyvästelimme vanhempamme kotimatkalle ja hoidimme huonelaskut. Menimme kotiin päiväunille. Illalla haimme rakkaat karvakorvamme hoidosta kotiin. Katselimme telkkarista BumziBumia

Serkkuni häissä oli poistumismarssina Star Wars-tunnari. Riippuu kait pitkälti kanttorista mihin hän suostuu.

5 päivää naimisissa jo eikä oikein kukaan vielä tiedä. Huomenna saamme kuvien koevedokset ja toivottavasti ensi viikolla ilmoitus-joulukortit postiin.

Olen aika yllättynyt vastauksista, eli reippaasti suurimmalle osalle nimen vaihtaminen on ollut haikeaa ja vaikeaa. Miksi hyvät ihmiset sitten nimenne vaihdoitte jos se kerran on noin hankalaa ???

Meillä ei sen kummemmin ollut mitään teemaa, mutta kutsuihin, jotka siis menivät vain vanhemmillemme, laitoimme kanteen tämän stripin: He nimittäin juuri kesällä takasivat asuntolainamme... ;D