Hirilore

Tillanderilla oli ainakin jonkin verran vintage- ja muita kertaalleen omistettuja sormuksia jonkin verran kun me kävimme sormuskaupoilla lokakuun loppupuolella. Lisäksi kävimme siinä n. Tillanderia vastapäätä olevassa liikkeessä jossa on myynnissä vanhoja koruja, mutta sielläkään ei ollut meidän mieleen olevaa valikoimaa tarjolla.

Yhdessä vaiheessa harkitsimme jopa reissua Britteihin, jossa vanhoja sormuksia on tarjolla vähän paremmin, mutta päädyimme lopulta teettämään kihlasormuksen.

Nyt on sormessa äidiltä saatu perintösormus kun oli pakko laittaa jotain että uskon etten nähnyt vaan unta!   

Mä harkitsin myös tuota, mutta päädyin olemaan ilman sormusta kunnes sain kihlani, ettei ihmisten tarvitsisi miettiä miksi mulla olikin yht'äkkiä joku toinen sormus kädessä.

Me tavattiin n. 2 päivää sen jälkeen kun olin muuttanut Britteihin opiskelemaan lukion jälkeen. Me asuttiin samassa asuntolassa, mutta eri kerroksissa, ja törmättiin sattumalta asuntolan ulkopuolella, kun olin lähdössä fukseilemaan kavereiden kanssa ja mies oli joutunut oharien uhriksi. Mies lähti sitten meidän kanssa juhlimaan. Mulla oli siinä vaiheessa pientä säätöä yhden toisen kundin kanssa, mutta se päättyi viikossa, ja siitä pari viikkoa myöhemmin me rupesimmekin seurustelemaan.

Kerrottiin seurustelun aloittamisesta yhdelle ystävälle, ja se totesi että "Mä luulin että te seurustelitte jo". Me kihlauduttiin juuri ennen kuin vuorokausi vaihtui 11. vuosipäivän puolelle, ja häihin on nyt reilu vuosi.

 Mekin olemme saaneet monen monta onnittelukorttia, joissa lukee herra & rouva mieheni sukunimi. Kirjoittipa anoppini kuoreen jopa nain vanahanaikaisesti: herra ja rouva mieheni koko nimi (!!! ). Olen aina erityisesti vihannut tuota (kai lahinna brittilaista ja amerikkalaista) tapaa, jossa ikaan kuin naisella ei enaa avioliiton jalkeen ole mitaan omaa identiteettia, han on nyt vain taman miehen vaimo.

 

 Tämä on yksi syy miksi olen kovasti sitä mieltä, että otan korkeintaan yhdysnimen. Joutuisi anoppikin miettimään, ennenkuin osoittaa mitään herra ja rouva C.C:lle (joo, tiedän että se on brittiläisen etiketin mukaista mutta raivostuttavaa kuitenkin).

 Lisäksi mun miehen sukunimi on sekä etu- että sukunimi, ja sitä pitää joskus tavata miehen kotimaassakin. Mun sukunimi on hyvinkin suomalainen, joten siitä tuli ulkomailla asuessa tärkeä osa mun identiteettiä. Mies ei osaa lausua suomalaista rullaavaa ärrää, joten sen takia mun nimeni ei sovellu hänen suuhunsa, enkä halua "rankaista" häntä nimellä jota hän ei osaa lausua.

Kinuskimansikka, mä käyttäisin sitä äitisi sormuksessa olevaa timanttia, kun se kerran sopii hänelle. Tuskin sun isällä on mitään sitä vastaan, mutta häneltä voi mun mielestä hyvin varmistaa asian, jos haluat.

 

Meillä on molemmilla myös suvussa niin legendaarisia sukuriitoja että niistä voisi tehdä komediaelokuvan - kukaan ei uskoisi niitä todeksi. Mutta tämän välttääkseen on mielestämme parempi sopia asiat pahoja päiviä varten valmiiksi kuin riidellä sitten kun loukatut tunteet ovat pinnalla.

 

 Komppaan tätä ajatusta täysin, vaikkakin meidän tapauksessamme legendaariset sukuriidat kuuluvat miehen sukuun pikemmin kuin omaani. Olen tiennyt jo usean vuoden, että jos menen mieheni kanssa naimisiin, haluan tehdä avioehdon joka koskee perittyä tai lahjoitettua omaisuutta avioeron varalta. Uskon meidän olevan yhdessä kunnes toisesta aika jättää, mutta haluan varmistaa, että mieheni suku tietää minun menevän naimisiin koska rakastan miestäni ja välitän hänestä. En halua heidän luulevan, että olen suvun omaisuuden perään, joka on jo tärvellyt sisarusten välejä.

Mä uskon kyllä että se kultaseppä osaa auttaa sun piirroksen muokkaamisessa jotta se vastaisi sun mielikuvaa paremmin. Meillä ainakin kultaseppä osasi tosi hyvin muokata meidän ideoista toimivan sormuksen.

Hui, en jotenkin tajunnut että tämänkin voisi (pitäisi?) tehdä jotenkin virallisesti, tai sillä tavalla "isosti". Minä pyysin kaasojani jo elokuussa että "sitten kun mennään miehen kanssa naimisiin niin olethan mun kaaso"? Ja kun mies kosi niin laitoin tiedon tekstarilla heti kun hypetykseltäni kykenin, ja siinä luki että "*MIES* KOSI MUA!!! Oothan mun kaaso?!??". Sama viesti siis molemmille kaasoille. 

 

Kyl ne ainakin lupasi olla joten kai se meni ihan hyvin. Eiköhän ne tunne mut niin hyvin että tiesivät että mulle on iso asia saada juuri heidät kaasoiksi ja se "kunnianosoitus" tuli tavallaan siinä että he olivat ensimmäiset (mun isän jälkeen) jotka saivat asiasta tietää, kenellä halusin naimisiinmenosta kertoa.

 Mäkään en ajatellut, että kaasoksi pyydetään jollain tietyllä tavalla.  Mä pyysin itse kumpaakin kaasoa puhelimitse, ja he olivat ekat ystävät joille asiasta ilmoitimme vanhempien ja sisarusten jälkeen.

 Jos haluaa mennä naimisiin Skotlannissa siviilimenoin, täältä (http://www.gro-scotland.gov.uk/files2/registration/RM1-Leaflet.pdf) löytyy aika hyvä selostus siitä, miten prosessi toimii. Ton pdf:n perusteella prosessi menee suurinpiirtein näin:

 Paikalliseen maistraattiin pitää toimittaa täytetty ilmoitus aikeesta mennä naimisiin (notice of intention to marry). Tämä pitää toimittaa viranomaisille viimeistään 15 päivää ennen vihkimistä, mutta sitä suositellaan tehtäväksi 4-6 viikkoa ennen vihkimistä (sen voi tehdä enintään 3kk ennen vihkimistä). Ilmoituskaavakkeen lisäksi viranomaisille pitää toimittaa virkatodistus, ja jos on ollut aiemmin naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa, sen päättymisestä pitää olla todistus (joko erosta, liiton mitätöinnistä tai puolison kuolemasta). Lisäksi pitää toimittaa esteettömyystodistus. Asiakirjojen pitää joko olla englanniksi tai niistä pitää olla viralliset käännökset.

 Meidän vieraslistalle on tällä hetkellä 130-150 vierasta, mutta kaikki tuskin pääsevät tulemaan.

Käytiin eilen sormuksia katsomassa ja mä en tykännyt yhdestäkään. Yhtään. Mä luulin että sormusten osto olis jotenkin tosi sellasta romanttista ja lepposaa mutta ei, se oli tuskaa ja turhauttavaa :/ Sorry, meni vähän OT:ksi - ahdistus on niin kova. Mustahan alkaa kuoriutua varsinainen bridezilla jo tällää kolme päivää kosinnan jälkeen 

 Mulla oli varsinkin ensimmäisen sormusmetsästyskeikan jälkeen tuommoinen fiilis. Mulla sormusangsti rupesi helpottamaan onneksi siinä vaiheessa kun aloitimme suunniteluprosessin kultasepän kanssa.

 Mä olin sanonut, etten haluaisi julkista kosintaa, ja että haluan hänen kosivan omasta tahdostaan (eikä painostuksesta johtuen). Mies oli itse hiffannut, että mä haluan itse olla mukana valitsemassa sormusta, joten sitäkään ei ollut.

 

Ei minulla ole mitään ongelmaa käyttää yksin sormusta. Sormuksella on minulle henkilökohtaisesti symbolinen arvo ja haluan olla tunnistettavissa kihlatuksi ja tulevaisuudessa rouvaksi,

 Mä käytän tällä hetkellä kihlasormusta yksin, ja se ei haittaa mua ollenkaan. Ja vaikka miehelle tulee vihkisormus (omasta tahdostaan), hän tuskin tulee pitämään sitä vasemmassa nimettömässään. Miehen kotimaassa vihkisormusta käyttävät perinteisesti tietyn uskontokunnan edustajat, ja miehen suvussa miehillä ei ole ollut tapana pitää vihkisormusta. Miehen vihkisormus teetetäänkin sellaiseksi, että se sopii pikkurillissä käytettävän sinettisormuksen rinnalle.

 Mua ei oikeastaan haittaisi, vaikka mies ei tulevaa vihkisormusta käyttäisikään, koska se ei vähennä kummankaan sitoutumista parisuhteeseen. Lisäksi kumpikin on antanut pakkeja iskemistä yrittäville silloinkin kuin me "vain" seurusteltiin. Arvostan kuitenkin kovasti sitä, että mies on oma-alotteisesti miettinyt tavan joka mahdollistaisi hänelle sormuksen käytön, vaikka se ei kuulukkaan hänen lapsuudenkotinsa tai sukunsa perinteisiin.

 Mä maksan kaasojeni puvut, koska olen pyytänyt heitä käyttämään tiettyä väriä, enkä tiedä onko kummallakaan sopivan väristä pukua jo entuudestaan. Mallin suhteen olen antanut vapaat kädet, koska haluan molempien tuntevan olonsa mukavaksi puvussaan.

 Maksan myös kummankin kampauksen ja meikin, jos kaasot haluavat. En tiedä mitä sulhanen on sopinut bestmaninsa kanssa, enkä tiedä ovatko he sopineet vielä mitään keskenään

 Lisäys: kumpikin asuu vakituisesti pk-seudulla, missä häät pidetään, joten kummallekaan ei pitäisi koitua matkakustannuksia. Jos askarrellaan, niin se tehdään mun tarjoamien ruokien ja juomien voimalla, koska en itse tykkää askarrella

 

Minä en ainakaan tiennyt sitä, tykkäänkö puvusta jos en saa sovittaa. 

No nimenomaan. Eihan sita tosiaan tieda, ja haapuvun kanssahan todella usein kaykin niin, etta se malli jota oli ajatellut ei ole se oikeanlainen itselle kuitenkaan. Kylla ma ymmarran haapukuliikkeiden vaikeudet, mutta en ma kylla voi sanoa taysin kannattavani sovitusmaksuakaan.. Tosiaan jos joutuukin kiertamaan useamman liikkeen tarjonnan, niin aika paljon lisahintaa tulee puvulle. Ja tosiaan siinahan voi kaupat menna sivusuun sillakin, etta morisamet ovat sitten liian varovaisia sovituksen suhteen, kun siita joutuu maksamaan. Eihan ne puvut henkarissa nayta miltaan -> potentiaaliset kaupat meni siina. Sovitusmaksuhommassa voi akkia kayda niin, etta useampi morsio paattaa olla lahtematta siihen rumbaan, ja tilaa suoraan netista. Eli oikeastaan sellaiset, jotka olisivat olleet jollekin kivijalkaliikkeelle potentiaalisia asiakkaita, eivat sita enaa ole. 

 

 Mä mietin tätä ketjua lukiessani, että mun tekisi mieli marssia suoraan ompelijalle. Mahd. sovitusmaksut eivät välttämättä kaada budjettia, mutta mun hermot saattavat kärähtää jos joutuisin maksamaan moneen paikkaa sovitusmaksuja, ja ainoa asia joka mulle jää käteen on suunnaton harmistus ja turhautuminen.

 Meillä mun vanhemmat ovat luvanneet osallistua kustannuksiin ja sulhanen ja minä maksetaan loput itse.

b-erttan puvun pitsi on tosi kaunis

Kuten aikaisemminkin kirjoittelin, niin minulla vahvimpana vaihtoehtona on puvun teetätys. [...] Runsaammilla muodoilla varustettu immeinen kaipaa muutakin ympärilleen kuin vain ohuen kankaan. 

 Mä olen myös harkinnut pukuni teettämistä. Mä en voi sietää tönkköjä kankaita, joten toivon, että esim. teettämällä on mahdollista saada minulle aikaiseksi puku joka on pukeva, mutta jossa kangas on kuitenkin kauniin laskeutuvaa ja hyvin liikkuvaa.

Minulle kaasojen valinta on vaikea asia. Haluaisin organisointikykyisen ja aikaansaavan kaason, jolta saisi rehellisen mielipiteen asiaan kuin asiaan. Tosi asiassa minulla ei tällaista ystävää tai muuta läheistä naisihmistä ole. Kaksi parasta työkaveriani täyttää edellä mainitut kriteerit, mutta en tiedä voinko pyytää heitä, koska emme kuitenkaan ole kuin kavereita. Paras ystäväni on pahimman luokan hössöttäjä ja tiedän etukäteen, että minä saisin käyttää aikani hänen rauhoitteluunsa ja tukemiseensa. Isosiskoni taas on vaikea ja ailahteleva persoona, jonka auttamismotivaatio saattaa vaihdella laidasta laitaan enkä siksi koe häntä luotettavana. Jos teillä kaikilla ei ole ollut automaattisesti selviä kaasoehdokkaita, niin kertokaa vähän valintaperusteista. Ja myös siitä, onko valintojanne ihmetelty jälkeen päin joko kaasojen tai muiden puolelta. Kiitos avusta, toivottavasti saisin asian ratkaistua. Huoh.

 Mulla on 5 ystävää eri elämän vaiheilta joista tiesin valitsevani kaasoni. Toinen kaasoista on hyvä lapsuudenystävä, johon olen alunperin tutustunut ala-asteella. Toinen kaaso on erittäin läheinen ystävä johon olen tutustunut harrastusten kautta muutama vuosi sitten. Ajattelin kaasoasiaa jo ennen kuin avopuoliso kosi, ja päädyin siihen tulokseen, että tämä kaasokombinaatio on mulle paras. Muiden kaasoiksi ajattelemieni ystävien elämässä on tällä hetkellä aika monta liikkuvaa osaa (ulkomailla asumista, mahdollisia ulkomaille muuttoja jne.), enkä halunnut aiheuttaa heille ylimääräistä häslinkiä tai vaivaa pyytämällä heitä kaasokseni. Valitsin siis ystävien joukosta kaksi ihmistä jotka tuntevat mut hyvin ja jotka tuntevat mun luonteeni hyvät ja huonot puolet ja joille kaasous ei aiheuta huomattavaa vaivaa

Pakko tulla kehumaan Helsinkiläistä koruliikettä nimeltä Papaja. Kävin siellä tällä viikolla, ja palvelu oli aivan ensiluokkaista! Kärsivälliset ja asiantuntevat myyjät osasivat kertoa sormuksesta, materiaaleista ja muokkausvaihtoehdoista tosi hyvin, antoivat mukisematta sovittaa monia eri malleja ja jaksoivat mun pähkäilyäni muutenkin ihan ällistyttävän hyvin! mulla siis oikea sormusmalli hukassa (ennen tuossa liikkeessä käyntiä). Alkoi jo olla epätoivo homman kanssa, kun tuntui että mitään ei löydy ja perus-tillanderit ym ei mun makuun sovi millään, vaikka hienoja sormuksia niissäkin on toki. Papajassa mallisto miellytti minua ihan kauttaaltaan, ihana että on vähän erilaisia sormuksia tarjolla! Ja siis palvelu oli ehdottomasti parasta mitä olen missään koruliikkeessä ikinä saanut, sitähän minä ennenkaikkea tulin tänne suitsuttamaan!

 

Papajassa laskivat heti sormusmallin hinnan erilaisilla kivillä ja eri leveydellä, eli sain heti tarkan hinnan tietoon omasta koosta parista eri vaihtoehdosta. Kuvasin suosikkimallit omassa sormessa ja lähdin liikkeestä helpottuneena ja tarjoukset laskettuna. Eli nyt vaan katsellaan kuvia ja tehdään päätöstä mikä sormus valitaan! 

Mäkin tulin tänne suosittelemaan Papajaa! Käytiin Pari viikkoa sitten ja palvelu tosiaan oli todella hyvää. Reissu sujui samalla kaavalla kuin Amayah:lla. Saatiin tarjous mukaamme ja päästiin rauhassa miettimään vaihtoehtoja. Päätettiin jo, että tästä liikkeestä sormukset tilataan kunhan saadaan valinnat tehtyä. 

Iso plussa myös siitä, että yhteydenpito sujuu sähköpostinkin välityksellä tosi hyvin. 

 Amayahin ja Zitan tavoin en voi kuin suositella Papajaa! Me oltiin saatu kovin vaihtelevaa palvelua miehen kanssa keskustan eri liikkeissä ja olin jo melkein luopunut toivosta sen suhteen, että saisin itseni näköisen sormuksen. Papajassa otettiin kuitenkin hyvin huomioon mun erikoistarpeet eikä niitä ihmetelty lainkaan. Mun kihlasormus haettiin kotiin viime viikolla ja kaikki sormuksen nähneet ovat sitä kovasti kehuneet. Mä teetän siellä itselleni myös 30-vuotislahjaksi tulevan kaulakorun ja mennään hyvin suurella todennäköisyydellä Papajaan teettämään meidän vihkisormukset lähempänä häitä.

 Mä en yleensä meikkaa päivittäin, mutta ajattelin silti että mulla olisi meikit naamassa hääpäivänä. Meikkaan nimittäin muutenkin usein juhliin jne. joten se ei ole mitenkään tuntematon juttu. Aion tosin pyytää, että meikkaaja tekisi varsinkin meikkipohjasta mahdollisemman kevyen oloisen, sillä en voi sietää raskaan meikkipohjan lähmäisyyttä. Muutenkin haluan näyttää mahdollisimman kauniilta versiolta itsestäni, enkä joltain vieraalta nukelta.

Musta tulee näillä näkymin yhdysnimellinen. Mun nykyistä sukunimeä pitää kuitenkin ääkkösten takia tavata aina ulkomailla, joten miehen lyhyen sukunimen lisääminen siihen ei juuri hankaloita asiaa. Lisäksi, onpahan anopin vaikeampaa ruveta kutsumaan mua Rouva Miehennimeksi

Mä olen isän tyttö, joten kävelen alttarille isän käsipuolessa. Puolison hyvin perinteinen brittiläinen suku voisi olla hieman ihmeissään jos me käveltäisiin alttarille kahdestaan, joten senkin takia isä saattaa mut.

Ketunmetku, mulla on ehkä vähän näyttävämpi kihla kuin joillain muilla, koska mieheni kotimaassa naisen kihlasormus on perinteisesti näyttävämpi kuin vihki.

 (Editoin tätä viestiä aika rankalla kädelleä 9.2.2014 kun huomasin että olin jo vastannut tähän ketjuun aiemmin ja tässä oli ns. kaksoispostaus.)

 Mä olen myös suomalais-brittiläisen pariskunnan osapuoli. Tavattiin ja ruvettiin seurustelemaan sulhasen kanssa vuoden 2002 syksyllä Skotlannissa, mä muutin takaisin Suomeen 2006 ja mies tuli pysyvämmin perässä syksyllä 2010. Mies on kasvanut Pohjois-Englannin maaseudulla, mutta tuleva anoppi on Walesistä ja appivainaa oli englantilaista ja skottilaista sukua.

 Meidät vihitään Helsingissä, kun asutaan täällä. Lisäksi mä olen pk-seudulta kotoisin, ja aion käyttää miehen suvun perinteitä hyväkseni ja käyttää morsiammen etuoikeutta mennä naimisiin kotipaikallaan Täytyy toivoa siis, että Helsingissäkin on kunnon talvi tammikuussa 2015, jotta ulkomaiset vieraat saavat kokea eksotiikkaa suurin mitoin.