Mirguel

...niin ja me aiotaan sanoa ei-kutsuttaville sukulaisille asia niin kuin se on, jos kysyvät eli että budjetti on rajallinen ja siksi vieraiden määrää on pitänyt rajoittaa aika tiukasti.

Olen jo tästä samasta aiheesta avautunut toiseenkin ketjuun, mutta aina tämä aihe vain kirvoittaa ottamaan kantaa. Meillä on ihan sama ongelma kuin monilla muilla täällä. Miehellä on tosi iso suku ja pelkästään hänen tädeistä, sedistä ja serkuista perheineen saisi yli 100 hengen häät. Mulla onneksi on pieni suku. Molemmilla on kohtuullinen määrä kavereita, joiden kanssa oikeasti ollaan paljon tekemisissä. Nyt kyllä komppaan aivan täysillä Wendelaa, joka osasi hienosti sanoa sen, mitä minäkin olen ajatellut, että kyllä häihin pitäisi saada kutsua ne ihmiset, jotka arkeen kuuluvat - ei niitä sukulaisia, joita ei koskaan ennen häitä tai sen jälkeen tule tavattua. Me rajattiin vieraslista ajatuksella "ollaan molemmat oltu tekemisissä" eli jos ei 7 yhdessäolovuoden aikana joku sukulainen tai entinen koulukaveri ole koskaan ollut yhteydessä, niin ei ole kauhean läheinen eikä siis kutsuta. Appiukko ollaan tällä jo saatu riemastumaan (negatiivisessa merkityksessä ;D), mutta ymmärsi hänkin yskän, kun kerrottiin, että hänen koko sukunsa kutsuminen tarkoittaisi rahassa noin 1500 euroa. Itse maksetaan häät ja mielestäni meillä on silloin oikeus kutsua sinne ne, kenet todella haluamme paikalle. Tosin myös miehellä itsellään oli aluksi ajatus, että kaikki sukulaiset (siis tädit ja sedät ja enot perheineen) kutsutaan, mutta raha ratkaisi nyt tilanteen näin. Minusta itsestä tuntuu tosi pahalta joutua väittelemään tästä asiasta esim. appiukon kanssa... jotenkin ehkä odotan kaikilta samaa ymmärrystä, mikä omilta vanhemmilta löytyy = häät on meidän juhlat ja me saadaan ne rauhassa suunnitella.

Mulla tuli kihlautumisen jälkeen joku kriisi, että tässäkö tämä elämä nyt sitten on. "Varjoelämä" alkoi pyöriä mielessä entistä useammin ja ilmeisesti ihan samat fiilikset oli miehelläkin. Kumpikaan ei uskaltanut puhua ajatuksistaan ääneen ja koko suhde meniihan solmuun. Pakoiltiin toisiamme ja kadottiin elämään omaa elämäämme. Varjoelämä alkoi tuntua aina vain paremmalta - olinhan yksin siinä suhteessa ahdistukseni kanssa jo silloin. Ja joka päivä puhuminen tuli edellistä päivää vaikeammaksi... Sitten todella läheinen ystävä erosi vain vuoden avioliiton jälkeen (takana tosin oli pitkä kihlaus) ja se oli viimeinen niitti. Ahdisti niin hirveästi, että jos meillekin käy noin. Kun sanoin ahdistuksen ääneen, mies oli jo henkisesti niin kaukana minusta, ettei siitä keskustelusta ollut enää apua ja niin me sitten erottiin. Kirkko oli varattuna ja juhlapaikka, pukuja olin sovitellut. Suretti hirveästi, mutta päätös tuntui oikealta - helpotti kun ei tarvinnut enää miettiä ja ahdistua. Ostin oman kodin ja opettelin elämään yksin, ekaa kertaa aikuisiällä. Teki hyvää. Mies selvitteli myös ajatuksiaan ja mietti tahollaan, mikä oli mennyt pieleen. Se tiedettiin molemmat, että rakkaus toiseen ei koskaan loppunut, mutta halua elää yhdessä yhteistä elämää ei tuntunut enää olevan. Elettiin 5 kuukautta erossa, mutta pidettiin yhteyttä. Tajuttiin siinä molemmat, että hyvässä ja pahassa sille toiselle teki mieli soittaa ekana, jos jotain tapahtui. Viimein uskallettiin puhua ääneen niistä tunteista, joita pakoiltiin kihlauksen jälkeen ja sitten sitä puhette riittikin. Puhuttiin varmaan koko edellisen parin vuoden asiat kuukaudessa. Huomattiin, että eron aikana oltiinkin kasvettu lähemmäs toisiamme kuin koskaan ja yhteinen sävel löytyi kaikessa ihan käytännön asioissakin. Reilu kuukausi sitten muutin takaisin entiseen yhteiseen kotiimme ja myin oman asuntoni pois. Ja koska kumpikaan ei ollut perunut kirkkovarausta tai juhlapaikkaakaan, ollaan nyt edelleen menossa alkuperäisen suunnitelman mukaan naimisiin. Meidän kohdalla tuo "aikalisä" teki tosi hyvää suhteelle. Minä huomasin pärjääväni myös yksin ja mies tajusi tarvitsevansa minua ja siinä tuli se lähentyminen muistuttamaan enemmän toisiamme. Nyt ajatus häistä ei ahdista ollenkaan ja olen 300% varma, että tämän miehen kanssa haluan rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja ehkä perhettäkin joskus. Sanan häät yhteydessä molemmat hymyilee idioottimaisesti ja näin sen pitää ollakin. Vaikka olen edelleen sitä mieltä (taloudellisista vahingoista huolimatta), että ero syksyllä oli ihan oikea päätös, olen myös edelleen sitä mieltä, että jos me oltais uskallettu puhua ajoissa, koko eroa ei olis tullut. Me maksettiin kirjaimellisesti kova lukukausimaksu tässä elämän koulussa tämän asian suhteen, mutta eipä tätä asiaa ja lopputulosta voi rahassa mitata!

Minä näen aina painajaisia omasta asustani. Kihlautumisen aikoihin näin unta, että menimme kirkkoon ja minulla oli ihan tavallinen valkoinen vakosamettihame ja valkoiset nylon sukkahousut (joita inhoan oikeasti!). Sulhasella oli tumma puku. Häpeän tunne unessa oli aivan valtava ;D. Nyt ihan vasta näin unta, että joku oli ommellut hääpukuuni kamalat liian suuret puhvihihat, jotka sai vetoketjulla irti... Ja kanttori alkoi soittamaan VÄÄRÄÄ häämarssia liian aikaisin. Ja sulhasella oli farkut ja college. Ihan kauhea uni .

Meillä on ikään kuin kaksi kihlapäivää... Minä kosin miestä meidän 5. vuotispäivänä noin puolitoistavuotta sitten. Sitten iski viime kesänä kriisi ja erottiin. Viiden erossaolokuukauden aikana saatiin molemmat tilaa ajatella ja kasvaa (näkisin, että kyseessä oli enemmänkin molempien henkilökohtainen aikuistumisen kriisi kun 30 lähenee, kuin varsinaisesti suhteessa ollut häikkä) ja päätettiin sitten palata takaisin yhteen. Mies halusi kosia uudelleen, vaikka säilytettiin alunperin ensi syksyksi sovittu hääpäivä. Totesi, että jos hän nyt vaikka ehtisi ensin, kun tunnetusti olen se meidän suhteen "hätähousu". Mies kosi siis 15.3.07 uudelleen ihan tavallisena torstai-iltana kun tulin tosi pahalla tuulella töistä. Meni se pahatuuli muuten aika hetkessä ohi . Sormuksissa on silti siis päivä, jolloin hääpäivä sovittiin eli meidän vuosipäivä. Mutta kivahan se oli saada kukkia polvillaan olevalta mieheltä .

Meille olisi näillä näkymin tulossa Stellan "Häävalssi" -niminen biisi, joka ei siis ole kuitenkaan valssi. Todella kaunis kappale, jossa on ihanat sanat. Mies halusi alunperin perinteisen valssin, mutta taipui sitten tuon kuultuaan hitaaseen herkkistely biisiin . Itselle tuntui tärkeältä saada jotain "oman tyylistä" musiikkia eikä jotain meille merkityksetöntä valssia vain siksi, että perinteeseen kuuluu tanssia valssi.

Onko kukaan vielä testannut Cafe Bisketin juhlapalvelua? Menut näyttivät tosi herkullisilta, mutta olisi kiva kuulla, mitä tarjoilut ovat olleet käytännössä.