Ella

Olen hämmentynyt. Jos korvataan isän saattaminen sanoilla morsiamen luovutus, onko sen jälkeen helpompi päätellä, miksi jotkut eivät tätä tapaa häihinsä halua?

^Joo, eihän sitä kansainvälistä uraa nyt suomalaisella nimellä... Mitä nyt joku Ahtisaari esim. on vähäsen jotain yrittänyt ja joskus joku muukin varmaan.

Tarvainen tai Kurjensalo. Suomalaisuus rulettaa, sitä paitsi Tarvainen ei ole mitenkään tylsä, onhan se vanha suomalainen nimi. Nimen iästä kertoo juuri se, että se ei tarkoita mitään, toisin kuin nämä ruotsista suomennetut tai muuten vain keksaistut uudisnimet, joilla ei ole mitään historiaa; puhumattakaan noista tylsistä luonto-nen-nimistä kuten Virtanen et al. Adamsson - no, jos olette suomenkielisiä, ettekä aio muuttaa muihin Pohjoismaihin, niin mitä syytä tämän ottamiseen voisi olla, jos pelkästään nimen kauneutta arvioidaan? Tietysti, jos olette ruotsinkielisiä ja haluatte sitä korostaa, niin sitten.

Parempihan niin olisi, sillä ainakaan tytär ei silloin olisi sinen muuttamassa! (välillä naurattaakin, hyvä niin..) Totta, ehkä tuo argumentti ei oikein vakuuta läheisriippuvaista vanhempaa!

Ikävä tilanne, varsinkin jos tuosta tulee painostusta ja kiristystä, marttyyriksi heittäytymistä ja muuta. Minulla on vähän tuon tyyppinen äiti, ja hänen äitinsä aikanaan myös näki paljon vaivaa, että tytär ei perheineen muuttaisi kauas hänestä. Äitini kuuliaisena tyttärenä sitten asusti alle tunnin ajomatkan päässä äidistään ja nyt huomaan itsekin asuvani tunnin ajomatkan päässä äidistä... Jos ilmoittaisin yhtäkkiä muuttavani jonnekin ulkomaille pysyvästi, olisi se varmasti äidille kova pala. Yhdessä vaiheessa asuin lyhyen ajan ulkomailla ja silloin vain ilmoitin äidille, että lähden, enkä mitenkään hakenut päätökselleni hänen hyväksyntäänsä. Se oli hyvä toimintatapa ja niin toimisin, mikäli myöhemminkin tulisi halu muuttaa jonnekin kauas. Uskon siis, että noiden jälkeläisissään riippuvien vanhempien on helpompi hyväksyä ulkomaille muutto, kun se vain ilmoitetaan heille eikä asiasta mitenkään neuvotella. Silloin he ymmärtävät, että heidän ei auta muu kuin sopeutua tilanteeseen. Useimmiten, uskoisin, he sopeutuvatkin. Asiahan on niin, että vanhemmat antavat ihmiselle sen lapsuudenkodin, jossa kasvetaan aikuiseksi, mutta sen jälkeen jokaisen tulisi saada elää omaa elämäänsä, minne ikinä se viekin. Jos kaikki aikuiset lapset olisivat jääneet äitiensä helmoihin, ei olisi koko Australiaa edes löydetty (näin Euroopan näkökulmasta)... En osaa mitään oikein viisasta tai lohduttavaa sanoa tähän muuta kuin, että älä luovu suunnitelmistasi kenenkään toisen, edes äidin, vuoksi, muuten muutut myöhemmin vain katkeraksi. Ja kyllä se äiti siitä tokenee, toivotaan niin. Vielä vähän tsemppausta. Muistathan, että et ole äitisi elämästä vastuussa. Jos hän yrittää sinua syyllistää ratkaisustasi esim. valittamalla, kuinka kurjaa hänen elämänsä on kun olet ulkomailla, niin älä ota tarjottua syyllisyyttä vastaan. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan kuitenkin. Jos äitisi on läheisriippuvainen, sinun ei silti tarvitse olla.

Tuollaisten kommenttien tarkoitushan on saada sinut ajattelemaan: "kauheaa, mitä mä oikein ajattelin, enhän mä mikään äärifemakko tahdo olla, siis tietenkin haluan olla fiksu nainen ja tehdä oikein ja ottaa miehen nimen, olinpas mä hölmö kun meinasin ryhtyä noin lapsellisesti kapinoimaan..." Ja sitten vaihtaisit kiltisti nimesi, eikä konservatiivien maailmassa minkään tarvitsisi muuttua. Parasta lääkettä noille kommentaattoreille on, että annat heidän pitää mielipiteensä - ja pidät itse omasi, sekä nimesi tietenkin. Tsemppiä!

Ebony, lakiosa on puolet siitä perintöosasta, joka tulisi itse kullekin ilman testamenttia. Esimerkiksi jos lapsia on kaksi, on kummankin osuus perinnöstä 50 %. Jos toinen näistä on tehty perinnöttömäksi testamentilla ja hän vaatii lakiosaansa, hän saa puolet siitä 50% osuudesta eli 25% koko omaisuudesta. Jos lapsia on neljä, on kunkin lapsen osuus omaisuudesta 25% jolloin kunkin perillisen lakiosa on puolet tästä osuudesta jne. Jos nyt muistankin väärin ja lakiosa olisi neljännes "oikeasta" osuudesta eli se 25%, niin silloin lakiosaansa vaativa saa siitä 50% osuudesta sen 25% mutta periaate on sama. (25% osuudesta 25% jos lapsia on neljä jne...) (Jos lapsia on vain yksi ja jos oikein muistan että lakiosa on tuo 50%, niin silloinhan tämä ainoa lapsi saa lakiosaa vaatiessaan puolet koko perinnöstä. Ja jos perintö on suuri, on vanhemman mahdotonta jättää lastaan rahatta vaikka haluaisikin. Ainoa keino tähän on oikeastaan se, että tuhlaa omaisuutensa ennen kuolemaansa, jolloin mitään perittävää ei jää. Mutta tämä OT.)

Ahaa, kyse on siis vain sinun sukutilasi suojaamisesta? Aloitusviestistä sai kuvan, että haluat myös miehen henkilökohtaisen omaisuuden (myös sellaisen, joka ei ole peräisin sinun suvultasi) periytyvän pelkästään teidän yhteisille lapsille niin, että miehen lapset jäisivät isänsä puolelta perinnöttä. Eiköhän sinun sukutilasi suojaaminen onnistu ilmankin miehen tekemää testamenttia - siihen riittänee teidän kahden välinen avioehto, joka pätee myös kuolemantapauksessa. Mutta sellainen kannattaa ilman muuta laadituttaa pätevällä juristilla.

Syy ei kenties ole pelkästään teissä, mutta tuskinpa lapsissa itsessäänkään? Jos lasten äiti ei ole antanut lasten tavata isäänsä, se ei ole lasten vika. Ja lapset eivät yleensä katkaise välejä vanhempiinsa ilman aika painavia syitä. Jos on kyse tilan jaosta niin ymmärrän, että sitä ei haluta jakaa osiin, mutta olisiko silloin mahdollista testamentata näille ex-liiton lapsille jotain, minkä voi jakaa, kuten rahaa tms.? En tietenkään tiedä perheenne tilanteesta tarkemmin, mutta oman lapsen tekeminen perinnöttömäksi on aikamoinen hylkäämisele ja kun se tulee ilmi vanhemman kuoltua, on sitä enää mahdotonta mitenkään selvittää, vaan jäljelle jää vain surua ja vastaamattomia kysymyksiä. Kannattaa miettiä aika tarkkaan ennen kuin tuollaiseen ryhtyy. Tietenkin nämä lapset ovat sinulle ventovieraita ihmisiä, mutta miehellesi hänen omat lapsensa varmaankaan eivät sitä ole?

Mille ihmeen "entisille" lapsille? Kaikki miehesi lapset ovat hänen lapsiaan ja siten isänsä tasavertaisia perillisiä. Miehen kuoltua hänen omaisuutensa jaetaan tasan kaikkien lasten kesken. Testamentilla toki voi näitä hylättyjä lapsia yrittää tehdä perinnöttömiksi, mutta kuten jo sanottu, he voivat vaatia lakiosuuttaan, joka on puolet siitä, mikä heille muuten kuuluisi. Ei mikään 25 % paitsi siinä tapauksessa, että lapsia on kaksi (yksi ed. liitosta ja yksi nykyisestä). Jos siis miehellä on yhteensä kaksi lasta, kummallekin kuuluu 50 %. Jos mies tekee toisen perinnöttömäksi, ja hän vaatii lakiosuuttaan, hän saa puolet osuudestaan eli 25 %. Jos taas lapsia on neljä, 2+2, saavat kumpikin ed. liiton lapsista puolet siitä 25% osuudestaan eli 12,5 % kumpikin. Halpamaista toimintaa kyllä, ei voi muuta sanoa. Lapset eivät ole syyllisiä vanhempiensa eroon ja riitoihin, ja mitä ihmettä miehen ex tähän perinnönjakoon kuuluu? Kuten jo sanottu, hänet voi unohtaa, hän ei ole ex-miehensä perillinen.

Jaa, kiitos tiedoista! Olinpa esittänyt asian hölmösti, ikään kuin olisin varma siitä, että ajo-oikeuksia ei myönnetä alaikäisille. Olisi pitänyt lisätä siihen "tietääkseni" tai jotain... noloa... kun en siis tiennyt, vaan luulin, että ei myönnetä. Mutta tämä siis OT. Ajo-oikeuksien myöntäminen alaikäisille on mielestäni paljon helpompi perustella kuin avioitumisoikeuden myöntäminen, joten hieno juttu, että sellaista myös tapahtuu.

Nämä hiljaa puhuvat miehet ja hyvä-ääniset naiset tuskin ovat mitään tilastopoikkeamia. Mistä olet saanut käsityksen, että miehet puhuvat edes yleisesti ottaen voimakkaammalla äänellä kuin naiset? Uskoisin, että tässä on kyse vain mielikuvista, joissa kaikenlainen voimaton ja heikko liitetään naiseen, olivat faktat mitä tahansa. Myös voimaton ja heikko ääni olisi siis jotenkin yleisesti naisen ominaisuus, vaikka tosielämässä näin ei olekaan. Korkeat äänet kantavat useimmiten kauemmas kuin matalat. Ajatellaan vaikka koiraa: matala murina kohdistuu lähellä oleviin eikä kanna kauas. Korkeaääninen ajohaukku kuuluu todella kauas, samoin suden ulvonta. Muistan myös joskus lukeneeni tutkimukesta tai kokeesta, jossa laitettiin miesjoukko ja naisjoukko erikseen tuottamaan niin kovaa ääntä kuin mihin pystyivät ja kummankin joukon tuottamat desibelit mitattiin. Naisjoukosta lähti enemmän desibelejä. Jos hyväksyt sen, että joku ennakkoluuloihinsa vedoten vaatii saada miehen vihkijäksi, sinun pitäisi hyväksyä myös se, että joku toinen haluaa nimenomaan naisen. Jos syrjintä/suosinta ylipäätään hyväksytään, pitäisi silloin saada syrjiä myös sitä perinteisesti etuoikeutettua osapuolta ja suosia sitä osapuolta, jota joku toinen vastaavasti syrjii. Lopputilanne on varmasti silloin tasa-arvoisempi ja näin ollen syrjityn ryhmän suosiminen voi kuin voikin toimia tasa-arvoistavana toimena. Jos eläisimme tyhjiössä, jossa ennakkoluuloja ei olisi eikä teologisia epäselvyyksiä, silloin olisin tietenkin kanssasi samaa mieltä tästä, että miehen syrjiminen olisi yhtä väärin kuin naisenkin (tai vastaavasti suosiminen). Eri asia tietysti on, jos halutaan joku tietty pappi, koska tämä on ennestään tuttu, riippumatta sukupuolesta. Niitä tapauksia varmaan on suurin osa ollut tässäkin ketjussa.

Vaikken ole nimimerkki pappi, niin kommentoin kuitenkin. Sukupuoli ei takaa äänen kuuluvuutta. Muistan ikuisesti esim. erään miespuolisen yliopiston proffan, jonka luennot olivat yhtä tuskaa kun ei miehen ääni kuulunut takariviin mitenkään. Vastaavasti muistan koulu- ja opiskeluajoilta monia naispuolisia opettajia, joilla erinomaisen kantava ääni. Esimerkkejä löytyy varmasti pappien joukostakin. Silloin on siis kyse tavallisesta sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä. Sellaistako pitäisi kannattaa ja hyväksyä? Miten olisi, jos itse unohtaisit omat ennakkoluulosi naisista virantoimittajina, vihkijöinä, pappeina, äänentuottajina, esiintyjinä?

Mukavaa, että on syntynyt keskustelua eikä minua ole ainakaan pahemmin teilattu, vaikka sitäkin odotin. Pari kommenttia. Peppi Pitkätossu: totta, että aikaisemmat kommenttisi olivat yhtenä syynä tuohon siteeraamasi kohtaan viestissäni, mutta olen kyllä törmännyt myös muihin vähän vastaaviin täällä naikkareissa: että nainen vaihtaa nimensä siitä hyvästä, että mies joustaa uskontoasioissa. Itse katson, että nimi on sellainen asia, jossa ei kuulu joutua joustamaan - mitään joustamistahan ei tapahdu, ellei toinen ala esittää nimen suhteen vaateita. Kiitos kuitenkin, kun selvensit asiaa omalla kohdallasi - pitänee uskoa, että asiat voivat olla monitahoisempia (eli että aina ei ole kyse miehen vaatimuksesta, ainakaan ääneen esitetystä). Minetten viestissä yhteen kohtaan haluaisin kommentoida vielä: Minä näen tuon kumppanin arvojen ja mielipiteiden kunnioittamisen hieman toisin. Minäkin kunnioitan kumppaniani ja hänen arvojaan ja mielipiteitään = hyväksyn siis sen, että hän elää niiden (siis omien arvojensa) mukaisesti ja tekee sellaisia itseään koskevia ratkaisuja, jotka ovat sopusoinnussa hänen mielipiteittensä kanssa. Minun mielestäni tässä on jälleen yksi epätasa-arvoinen "ansa": jos nainen kunnioittaa miestään, sen katsotaan usein tarkoittavan, että nainen toimii itseään koskevissa asioissa miehen mielipiteiden mukaisesti. Minä taas näen asian niin, että minun ei pidä toimia jonkun toisen ihmisen mielipiteiden/arvojen mukaan, vaan omieni. Etenkään silloin, kun kyse on jostain hyvin henkilökohtaisesta asiasta kuten nimestä. Kunnioitus kuuluu molemmille: myös miehen tulee kunnioittaa sitä, että elän omien arvojeni mukaan samoin kuin minäkin kunnioitan hänen oikeuttaan elää omien arvojensa mukaan. Jos joku esittää minulle kommentin, että enkö hyväksy / kelpuuta miehen nimeä, tai onko siinä jotain vikaa, kun en sitä ota, vastaan: Mieheni nimessä ei ole mitään vikaa ja hyväksyn sen täysin. Hyväksyn siis, että se on hänen nimensä, enkä vaadi häntä vaihtamaan sitä. Liian usein ajatellaan, että jos nainen hyväksyy miehen nimen, se tarkoittaa että hän hylkää oman nimensä ja vaihtaa sen miehen nimeen. Miksi ihmeessä näin? Eihän muutenkaan toisten ihmisten hyväksyminen tarkoita, että itse muuttuisimme heidän kaltaisikseen, vaan että nimenomaan hyväksymme erilaisuuden, sen, että toinen saa olla sellainen kuin on, erilainen (ja eriniminen) kuin itse on. En myöskään pidä kaksoisnimen ottamista minkäänlaisena kompromissina. Kompromissi on mielestäni sellainen, että kumpikin joustaa ja että lopputulos on jotakuinkin tasapuolinen. Nimiasiassa kompromissi voisi olla omalla kohdallani vaikka sellainen, että ottaisimme jonkun kokonaan uuden yhteisen nimen, jos mies esim. sattuisi välttämättä yhteisen nimen haluamaan. Silloin kumpikin joutuisi vaihtamaan nimeä, eikä kummallakaan olisi etuoikeutta siirtää nykyistä nimeään mahdolliselle lapsellemme. Periaatteessa kuitenkin olen sitä mieltä, että nimensä suhteen kenenkään ei pitäisi joutua tekemään kompromisseja. Millä tavalla mies hyötyy konkreettisesti siitä, että saa riistää puolisoltaan tämän nimen? Miksi naisen täytyy hemmotella miehen sellaisia haluja, jotka eivät perustu tasa-arvoon ja aitoon naisen kunnioittamiseen? Onko nainen vastuussa miehensä "kunniasta", egosta, miehisyydestä, vai voisiko sittenkin olla niin, että ne ovat ihan miehen omalla vastuulla? Kunniamurhatkin perustuvat ajatteluun, jonka mukaan nainen on vastuussa perheensä/sukunsa miesten kunniasta ja miehisyydestä. Mutta tietenkin jokainen pari saa tehdä niin kuin haluaa. Pakollinen loppukaneetti.

^Minulla on juuri tuo sormus kihlana. Vielä ei ole vihkiä, mutta kihloja ostaessani ilmaisin tuo huolen myyjälle, että sopiiko sen kanssa sitten mitkään timanttivihkisormukset. Myyjä siinä iski sormuksen viereen joitakin timanttisormusmalleja ja sain huomata, että ihan hyvin siihen sopii ainakin esim. perusrivisormus, ja miksei solitairekin. Oma vihkini teetetään isoisäni sormuksen kullasta ja voin siten suunnitella yhdistelmän mieleisekseni. En usko, että kihla tulee aiheuttamaan ongelmia. Valmismalleista uskoisin, että ainakin KK:n Aurea tai Tähtitaivas näyttävät hyvältä Uskelan Isokylän sormuksen rinnalla, ja miksei myös Pisara tai Ikikultakin. Mutta voithan kihlaa ostaessa sovitella joitakin KK:n tai muidenkin valmistajien malleja saadaksesi vähän esimakua yhteensopivuudesta.

Jos tila on vuokrattavissa hääjuhliin, niin eihän se kai paikan omistajalle kuulu, jos tilaisuudessa toimitetaan myös vihkiseremonia. Enkä nyt oikein osaa kuvitella, mitä vaarallista siinä olisi, jos seremonian toimittaa maistraatin vihkijä eikä pappi. Eihän se mikään antikristillinen tapahtuma sentään ole, vaan uskontojen suhteen neutraali, Suomen lain mukainen seremonia. Ja kansanopistokin tarjoaa ihan maallista opetusta eri aineissa, varmaankin? Muoks. En siis tiedä, onnistuuko, mutta jos juhlapaikaksi tuon saa varattua niin en näkisi mitään syytä esim. kysellä kansanopiston varauksesta vastaavalta taholta, että saadaanko myös vihkiseremonia toimittaa juhlan yhteydessä. Elleivät itse ala tiukata teidän kirkkoon kuulumisestanne, juhlan uskonnollisesta luonteesta tms. niin antaa palaa vaan, näin minä tekisin. Opisto kun on kuitenkin oppilaitos eikä minusta sellaisena varsinaisesti kirkollinen tila.

No ohoh! Kristinusko ei ole sama asia kuin mikä tahansa jumalausko. Kristitystä tekee kristityn se, että hän uskoo Jeesuksen olevan jumalan poika ja sovittaneen meidän ihmisten synnit ristinkuolemalla. Uskovathan ne muslimit ja juutalaisetkin jumalaan, mutta eivät ole silti kristittyjä. Raamattu on kristittyjen pyhä kirja ja kyseinen uskonto kyllä perustuu juuri siihen.

Siis jos miehesi haluaa yhdysnimen, niin silti sinä olet se, joka sen ottaa? Kai tiedätte, että myös miehesi voi ottaa sen yhdysnimen ja sinä pitää vain omasi? No mutta sehän ei ole mikään ongelma, voitte päättää antaa lapsille sinun sukunimen. Kai tiedät, että lapset saavat aina sairaalassa äidin sukunimen, ja että se täytyy erikseen vaihtaa isän nimelle? Nainen voi aina halutessaan antaa sukunimensä lapsilleen - paitsi jos hänellä on kaksoisnimi, jolloin lapset saavat siitä sen yhteisen osuuden (eli miehen nimen).

Minullekin tuli mieleen, että tuollainen kierrätyskultaa myyvä nettifirma voi hyvin olla huijaustakin - miten ihmeessä suomalainen sormuksen tilaaja voi varmistua siitä, että jostain jenkkilästä tulevan sormuksen kulta tosiaan on kierrätettyä? Minulle tulee ekologinen sormus siinä mielessä, että siihen käytetään edesmenneen isoisäni sormuksen kultaa ja sormus teetetään paikallisella kultasepällä. Olen siis 100 % varma, että kulta on kierrätettyä. Timantin tai timantteja siihen haluan, joten se epäekologinen osuuskin siitä löytyy.

Pyytäisin juontajaksi jotakuta toista, vaikka sitä siskoa. Tyhmäähän se on kaasolta naputtaa moisista asioista, koska ei niiden häiden kuulu olla hänen mieleiset vaan morsiusparin. Mutta toisaalta ei se juontaminen ole mikään kaason velvollisuus, joten turha minusta siitä on riitaakaan nostaa. Kaaso on morsiamen pukija ja henkinen tuki, ei seremoniamestari, ellei itse niin halua.

Minun mielestäni nimessä (sen vaihtamisessa tai pitämisessä) ei ole kyse omistussuhteista - eihän naista kukaan voi omistaa niin kuin ei miestäkään. En myöskään ole sitä mieltä, että tasa-arvoisessa parisuhteessa ei voisi elää, jos on ottanut miehen sukunimen. Nimivalinnastahan ei suoraan seuraa mitään muita asioita. Nimiasia vain on sellainen, jota usein käsitellään ongelmallisesta (=epätasa-arvoisesta) näkökulmasta. Tarkoitan tällä seuraavia asioita: Miehellä on: - oikeus esittää vaatimuksia tai ainakin toiveita naisen nimen suhteen - ehdoton oikeus pitää nimensä ja vain ilmoittaa siitä tai jopa pitää sitä asiana, josta ei keskustella Naisella on: - ehdollinen oikeus pitää nimensä, jos saa siihen mieheltä hyväksynnän - velvollisuus joustaa, jos asiasta tulee kiistaa - velvollisuus perustella valintaansa - vastuu koko perheen järjestämisestä yhteisen nimen alle Asia on / kysymys kuuluu: - mikä naisen nimeksi avioitumisen jälkeen. Miehen nimestä ei edes puhuta; sitä ei koskaan mieheltä kysytä; sitä ei missään ilmoiteta. Tästä asetelmasta seuraa, että moni nainen taipuu paineiden alla tai sokaistuu koko johdattelevasta kysymyksenasettelusta niin, että tosiaan itsekin lähtee miettimään yksin nimiasiaa, niin kuin se olisi yksin hänen ongelmansa. Lopputuloksena hän saattaa vaihtaa nimensä vaikka ei olisi alunperin niin halunnutkaan; vaihtaa sen, koska kokee nimenomaan omaksi vastuualueekseen sen, että perheelle tulee yhteinen nimi. Ja jos yhteistä sukunimeä ei oteta, sitä ei useinkaan ajatella niin, että yhteistä sukunimeä emme ME ottaneet, vaan näin: "Minna päätti pitää nimensä". Vaikka ainahan silloin kun yhteistä nimeä ei tule, on mieskin päättänyt nimensä pitää. Mies vain ei useinkaan joudu edes tietoisesti päättämään tätä asiaa, koska hänen nimeään ei missään vaiheessa aseteta kyseenalaiseksi. Jos antaa itsensä harhauttaa epätasa-arvoiseen nimen päättämisprosessiin, on mielestäni siinä yksittäisessä asiassa toiminut epätasa-arvoisesti. Naikkareiden keskusteluissa käy usein ilmi juuri tuo ylläoleva asetelma: "otin miehen nimen, koska haluan että meillä on yhteinen nimi". on siis naisen vastuulla järjestää perheelle se yhteinen nimi. Tai "halusin lapsille minun uskonnon ja suostuin siis vaihtamaan nimeä, jotta vastaavasti lapset saisivat minun uskontoni" -> öh, miksi moinen kauppa? kuka on sitä nimen vaihtamista ollut vaatimassa? Mieskö? Miksi ihmeessä? Mitä, jos nainen olisi vaatinut miestä vaihtamaan oman nimensä sekä antamaan lapsille oman uskontonsa? Miksi naiset hyväksyvät sen, että miehellä on oikeus vaatia naiselta uhrautumista nimiasiassa ja että naisen on jotenkin korvattava miehelle se, että pitää nimensä (esim. luopumalla sitten siitä uskontovaatimuksesta)? Minä pidän nimeni, enkä koe olevani siitä miehelle tai kenellekään mitään velkaa. Koen, että minulla on ehdoton oikeus sukunimeeni, ei siitä tarvitse maksaa joustamalla jossain muussa asiassa. Lisään vielä, että tiedän kyllä, että ei toki kaikkien parien nimenvalintaprosessi kulje tätä yllämainittua rataa.

Minun mielestäni myös yhdysnimen ottaja vaihtaa nimensä (koska niinhän siinä tosiasiallisesti tapahtuu), ja siten luopuu omasta nimestään. Ei esim. Härmälä-Muukkonen ole sama nimi kuin Härmälä. Minulle yhdysnimi ei edusta mitään "oman nimen pitämistä" eikä varsinkaan ole mikään tasa-arvoa symboloiva vaihtoehto. Minusta se on jotenkin vanhanaikainen valinta ja tuo mieleen, että nainen ei uskalla pitää pelkkää omaa nimeään tai hänellä on niin vanhanaikainen maailmankuva, että yhdysnimikin edustaa jotain emansipaatiota hänelle (niin kuin se varmaan edustikin ennen vuotta 1986). Vähän kuin että pitäisi kotitöiden tasapuolisena jakamisena sitä, että mies "sentään" kerran viikossa vie roskat ja nainen tekee kaiken muun. vrt. mies "sentään" hyväksyy yhdysnimen naiselleen - ooh mikä sankari ja tasa-arvon airut!

Meidät vihitään maistraatin vihkitilassa virka-aikana.

Kauhean yleistä tuo ei varmaan ole, mutta kyllähän noita tapauksia on ja ihan sulassa sovussakin sovittuja. Ainakin minulla ja tulevalla aviomiehelläni on ollut puhetta, että jos lapsen saamme, hän saa minun sukunimeni. Tämä oli miehen ehdotus, ja perustuu ilmeisesti siihen, että hän ei pidä omasta sukunimestään yhtään eikä myöskään siitä suvusta (isänsä suku), jolta on sen saanut. (Pidämme siis avioliitossa omat sukunimemme.) Jos julkkiksista haetaan esimerkkejä, niin tietääkseni ainakin kansanedustaja Janina Anderssonin ja hänen aviomiehensä Kim Engblomin lapset ovat äitinsä sukunimellä (korjatkoon joku jos olen väärässä). Ja saavathan nekin lapset, joiden vanhemmilla on äidin sukunimi yhteisenä nimenä (n. 2% aviopareista), tuon saman sukunimen, joka on peräisin äidiltä. Sinuna ottaisin asian miehen kanssa puheeksi ja aloittaisin hänen taivuttamisensa jo hyvissä ajoin, jos on epäilys siitä, että mies ei helposti lämpene ajatukselle. Ja onnea toivotan kovasti matkaan, minusta olisi oikein hienoa, että useampi pariskunta antaisi lapselle äidin sukunimen! Tilastoja en siis osaa sanoa, löytyisiköhän väestörekisterikeskuksen sivulta tai saman puljun tietopalvelusta tai jostain?

Pakko nyt vielä kommentoida tähänkin. Eihän kirkko paikkana tarkoita automaattisesti, että siellä on paljon seurakuntaa paikalla - kirkkoon voi hyvin mennä vihittäväksi vaikkapa vain kahden tai muutaman todistajan, esim. omien vanhempien seurassa. Vieraitten määrähän on täysin riippuvainen siitä, montako ihmistä hääpari vihkipaikalle kutsuu - jos kummallakin on vaikkapa pieni suku ja vähän ystäviä, niin mistä luulet sen "ison porukan" sinne itsestään ilmaantuvan? Hiukan ärsyttää tuo ajattelu, että kirkkovihkimisessä on automaattisesti paljon vieraita paikalla vain siksi, että paikkana sattuu olemaan kirkko. Komppaan myös Morrea tuossa yllä.